Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu

Tuutorointia

Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.

Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.

Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia.  Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.

Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin. 

Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus. 

Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla. 

Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

Sairaan ihana viikko

Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.

Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.

Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.

Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.

Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.

Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)

Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä. 

Kiekkomutsi tässä hei

Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.

Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.

Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.

Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.

Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.

En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.

Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!

Back in business

Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.

Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.

Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.

Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.

Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.

Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä.  Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.

Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄

Neljäkymmentä vuotta elämää. Lisää tätä, kiitos!

Täytin tällä viikolla neljäkymmentä vuotta. N-E-L-J-Ä-K-Y-M-M-E-N-T-Ä. Muistan kun äitini täytti neljäkymmentä. Olin silloin 13-vuotias. Hän oli mielestäni jo iällä. Ohittanut parasta ennen päiväyksen. Eli aika vanha. Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä eli aika vanhana. Mihin hemmettiin vuodet tästä välistä katosivat?! Äitini on kuitenkin pysynyt yhä ihan samanlaisena simpsakkana tehopakkauksena?!? Kirottua!

Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.

Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni.  😍

Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.

Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.

Elämä putkikassissa jäi tauolle

Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.

Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.

Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.

Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!

Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!

Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!

Saanko esitellä, laitoksemme uudet kasvot!

Laitoksemme koulutussuunnittelija on jo jonkin aikaa yrittänyt kalastella opiskelijoita tienvarsimainokseen, jonka tarkoituksena on luonnollisesti houkutella viattomia ihmisiä opiskelemaan itsensä luokanopettajiksi. Koska kuvauksiin ei varsin ollut tunkua, päätimme lopulta Poppasen kanssa uhrata itsemme pinnallisen mallimaailman alttarille. Koulutussuunnittelija pystyi hyvin pitämään pokkansa kun nostimme kätemme pystyyn ilmoittautumisen merkiksi. Tässä ovat laitoksen uudet kasvot! Luokanopettajakoulutuksen kirkasotsaisimmat opiskelijat! Buahahah! Luojan kiitos olimme menestyksekkäästi laihduttaneet koko alkuvuoden, joten painoin kuvauspäivänä vain kahdeksan kiloa enemmän kuin tammikuussa. Vastuu luokanopettajien aikuiskoulutuksesta ja oikeastaan koko Kokkolan yliopistokeskuksen tulevaisuudesta painoi raskaana niskassamme kun törötimme matematiikkasauvat ojossa ja keimailimme kameralle. Jossain vaiheessa kesää Kokkolan Prisman kohdassa on odotettavissa onnettomuussuma, kun kaksi suomalaisen opettajankoulutuksen kansikuvatyttöä lävähtää ruudulle. Kehotan välttämään huudeja. ;)

Kotirintamallakin on tapahtunut suuria. Poikani Potter, joka muistuttaa olemukseltaan lähinnä erittäin taipuisaa oljenkortta, on päättänyt tosissaan ryhtyä NHL-ammattilaiseksi. Hän ei toki ole ehtinyt pelata vielä yhtään kertaa kiekkoa varsinaisesti jäällä, mutta NHL15-pleikkaripeliä hän on tahkonnut viime aikoina ahkerasti. Olemme tehneet yhdessä jo suunnitelmat siitä, kumpi vanhemmista muuttaa hänen kanssaan Jenkkeihin (isänsä), mutta minä pääsen katsomaan jokaisen pelin ja hän kustantaa miljoonia rahaa tienattuaan perheelle tämän lisäksi yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Rupean suunnittelemaan sapattivuotta. Vanhempana minun hommani ei ole ampua alas unelmia. Aina on lapsia, joista kasvaa myös NHL-tähtiä. Omastani ei todennäköisesti sellaista tule, mutta kaikki on mahdollista. Kuka minä olen väittämään muuta. Hän saa mahdollisuuden yrittää. Vuosi sitten huvipuistossa käydessämme hän hyperventiloi kilometri ennen puistoa niin voimakkaasti, että jouduimme pysähtymään tien viereen hengittelemään pussiin. Siis pelkästä ajatuksesta, että huvipuistoon ollaan menossa. Tänään hän oli ollut puuvuoristoradassa 18 kertaa. 18 kertaa. Kuka olisi arvannut. Olen ylpeä.

Elimme luopumisen aikaa keväällä koulujen päättyessä. Molempien poikasten opettajat luovuttivat laumansa eteenpäin ja se aiheutti hieman kasvukipuja, lähinnä minussa. Samat itkut oli edessä tämän viikon lopussa myös Pippurin kohdalla. Hoitopäivät loppuivat ja ensi syksynä hän on eskarilainen. Tyttäreni ei varsin ole sellainen perinteisen kiiltokuvan tyttö, joka istuu rusetit päässä lukemassa kirjaa valkoisessa mekossa lammas jalkojen viereen kääriytyneenä. Hän ei ole hiljainen. Hän ei ole rauhallinen. Lammas olisi hänen kanssaan helisemässä. Hän on kovapäinen ja nujuaa isoveljiensä kanssa huolella (ja kokoonsa nähden hän selviää käsittämättömän usein taisteluista voittajana). Hänellä on ystäviä ja hän on myös nokkela, energinen ja hauska, mutta meitä on hänen päiväkotiaikansa aikana koukittu päivän kyseenalaisia kuulumisia vaihtamaan enemmän kuin isoveljiensä kanssa yhteensä. Viime viikolla taidettiin käyttää sanaa kissatappelu. Toivon päiväkodin henkilökunnalle siis ansaittua kesälomaa. Ja eskaritädeille pitkää pinnaa, lämmintä sydäntä ja kykyä nähdä ihana tyttö särmien takaa. Kyllä ne siitä hioutuvat, ajan kanssa, silittämällä ja seiniin törmäilemällä.

Tämän kevään Kokkolapäiviin ei tarvita enää edes yhdestä kädestä kaikkia sormia. No, sanon sen suoraan, ettette menetä yöunianne. Kolme päivää. Helmikuussa ei tuntunut siltä, että aika menee nopeasti. Nyt tuntuu. Vuoden päästä tämä kaikki on ohi. Jo edessä häämöttävä kahden kuukauden paussi tuntuu oudolta. Olla niin kauan erossa ihmisistä, joista on tullut kohtalainen perheen korvike.
Keskiviikkona laskeudun lomalle. Tosin loma tarkoittaa muutamaa syventävän kirjallisuuden kirjaesseetä ja g-r-a-d-u-a, mutta kuitenkin. Olen kuitenkin kotona. Miten maukeaa. Työnjohtajalla edessä on siis onnenpäivät. Tai sitten tulen sotkemaan hyvin toimineen systeemin. Nähtäväksi jää ulkoistetaanko minut juhannuksen jälkeen telttaan asumaan. Yritän silitellä häntä myötäkarvaan.

Ei tässä vielä lomille lähdetä

Kalenterista käännettiin esiin kesäkuu. Kuukausi, jonka alussa olen viimeiset 10-vuotta aloittanut kesälomani. Uskon, että evoluutio on näiden vuosien aikana muokannut sisäistä kelloani niin, että kesäkuun ensimmäisenä lauantaina jokainen soluni irrottaa itsensä työmoodista, aivoni lakkaavat toimimasta ja lillun ameebana kohti auringonlaskua. Kuunnellessani opiskelijatovereitani, uskon, että kyseessä on laajempi ilmiö. Myyttinen opettajien kesäloma, jota ei tänä vuonna tullutkaan. Opiskelut jatkuvat juhannusviikolle ja kyllä, vaikeaa minun oli motivoida itseäni lähtemään kun facebook täyttyi entisten kollegoiden maljojen kohottamis kuvista ja lomahehkutuksesta. Alan ymmärtää mikä opettajien kesälomissa kansaa korpeaa. Onhan tuo nyt ihan epäreilua. 😤😉

Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.

Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭

En aina oikein jaksa ymmärtää, 
en aina oikein jaksa ymmärtää, 
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan, 
että joskus luomme toisen laisen maan, 
että antaisimme kaiken, 
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.

En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.

Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂

Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus  Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa, sanovat minua viisaammat. Tänään aamulla, kun kello herätti 4.25 ympäristötiedon opintoihin kuuluvalle linturetkelle, mieleen tuli ennemmin muutamiakin alatyylin sanoja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. En siis ole aamuihmisiä. En ole varsin luontoihmisiä. Tai en ainakaan ole ihmisiä, jotka nauttivat luonnosta ennen aamu kahdeksaa. Nautin luonnosta kauniilla säällä ja päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset. Siellä minä jokatapauksessa törötin muiden innosta (vilusta) tärisevien opiskelukavereideni kanssa erottelemassa linnunlauluja toisistaan ja nyökyttelemässä dramaattiselle elintilataistelulle, jota kuuset ja lepät kävivät keskenään märässä kansallismaisemassa. Kuusen ja lepän sentään tunnistin....linnunlauluissa menivät metsäkirviset ja pähkinänakkelit suloisesti sekaisin.

Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.

Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään! 

Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.

Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.

Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain  oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.

Paluu menneisyyteen

Tänään tein aikamatkaa menneeseen. Kolme vuotta sitten opetin lukuvuoden ajan kuutosluokkaa. Viimeisillä kouluviikolla kirjoitutin oppilailla kirjeen itselleen. Pyysin heitä kertomaan kirjeessä asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä tärkeiltä, kirjottamaan siitä mitä he odottavat tulevalta yläasteajalta ja mistä he haaveilevat. Kirjeet sinetötiin ja toin ne hyvään talteen varaston hyllylle. Tänä keväänä nuo nuoret päättävät peruskoulunsa ja ovat taas uuden edessä. Kaivoin kirjeet esiin ja laitoin ne omien saatesanojeni kera eteenpäin. En tiedä mitä kirjeissä luki, mutta toivon, että elämä antoi niitä asioita, mistä he silloin haaveilivat. Kerroin, miten olen sivusta seurannut heidän kasvuaan ja miten hienoa on nähdä, että noista mahtavista lapsista on kasvanut fiksuja nuoria. Toivotin heille onnea matkaan nyt kun ovat jälleen uuden edessä. Yritin vielä kerran työntää heitä eteenpäin. Ehkä joku tarvitsi muistutusta sitä, että elämä kantaa ja tie vie eteenpäin. Loppuun kirjoitin: tule onnelliseksi. Toivon, että se toteutuu jokaisen kohdalla.

Koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen, noiden kirjeiden löytyminen ei ollut mikään näps-homma. Käänsin varaston ympäri ja voin kertoa, että tavaraa oli. Olen muistohamsteri. Olen tallettanut kaikkea mahdollista: vanhoja elokuvalippuja, tunneilla vaihdettuja kirjelappuja, epikriisejä, ihastukselta saatuja karkin päällyspapereita, oppilailta saatuja muistamisia, kortteja, keskenjääneitä e-pillerilevyjä (?!), kuitteja merkittäviltä ravintolaillallisilta tai matkoilta, luokkakaverin fysiikanvihon (ja ei, en ollut kiinnostunut muistiinpanoista vaan vihon omistajasta), lehtileikkeitä, lasten piirustuksia ja ennen kaikkea kirjeitä ja päiväkirjoja. Ou jee. Siinähän sitä vierähti tunti jos toinenkin. Poskia kuumotti. Nauratti ja itketti vuorotellen.

Kaameimpia olivat vanhat päiväkirjat. Siis ajalta, jolloin olen ollut 14-17 vuotias. Tiesin kaiken. Olin epävarma. Rakastin tulisesti ja vihasin yhtä vakuuttavasti samaa ihmistä seuraavassa merkinnässä. Olin väärinymmärretty nuori, jolle vanhemmat toivoivat kaameaa kohtaloa, koska eivät yhtyneet mielipiteeseeni poikakaverin yöksipäästämisestä tai nenälävistyksen ottamisesta. Kasvatuslaitoksessakin olisi ollut parempi. Paitsi seuraavana päivänä kun äiti paistoi vohluja ja oli sitten kuitenkin "ihan kiva". Erosin ja palasin yhteen pitkäaikaisen nuoruudenihastukseni kanssa niin monta kertaa, että en tiedä olinko koko ajan itsekään tietoinen siitä koska seurustelimme ja koska emme. Dramaattista se oli kuitenkin joka kerta. Jatkuva tunteissa rypeminen hengästytti yhä näin 20 vuotta myöhemminkin. Kiitollisuudella katson taas tuota keski-ikäistä naista peilistä. Vaikka tyynynkuvat näkyvät ihossa painaumina vielä aamupäivälläkin ja jokainen syöty suklaanpala kosahtaa saman tien reisiin kiinni, ei tuokaan aika kaksista ollut. Ja rakkaalle esikoiselleni sanon näin seitsemännen luokan lähestyessä: NYT äiti todellakin taas ymmärtää. Koita kestää!!! Se menee kyllä ohi!

Ihanimpia muistoja olivat kirjeet. Olen elämässäni ollut pitkäaikaisessa kirjeenvaihdossa kolmen ihmisen kanssa. Yksi heistä on Työnjohtaja. Me kävimme kirjeenvaihtoa suhteemme alkuaikoina kun vielä opiskelin Jyväskylässä ja olimme enemmän erillään kuin yhdessä. Kirjoittelu tapahtui tosin korrektisti sähköpostitse, mutta olen tulostanut jokaisen postin ja säilönyt tarkasti pahvilaatikkoon. Alun tunnustelevat tiedustelut ja rivien väleistä luettavat toiveet olivat hellyttävää luettavaa. Awwww. Taidan ruveta vaatimaan postia myös Kokkolaan. Ja niissä pitää lukea muutakin kuin viikon ostoslista.

Huomenna on äitienpäivä. Aamupalan tuominen sänkyyn on todettu liian riskialttiiksi jo ensimmäisestä kerrasta saakka, mutta suklaakakku tuoksuu jo. Rakkaudella muistan myös niitä ystäviäni, jotka eivät suurista toiveistaan huolimatta vielä omaa äitienpäiväänsä saa viettää. Heille huominen on kipeä päivä. On vaikea sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Sanoja ei ole. Haluan silti uskoa onnellisiin loppuihin. Tavalla tai toisella. Ajatuksissa olette....

Työnjohtaja vs lähihoitaja

Työnjohtajan kykyjä huoltotehtävissä on testattu viime aikoina kovalla kädellä. Murtuneen käden jälkeen hän on hoitanut myös kaksi hammaslääkärireissua. Näillä meriiteillä lähihoitajan pätevyys ei voi olla enää kaukana.

On tapahtunut siis se, mistä iltaisin hammasharjaa karkuun juoksevia lapsia pelotellaan. Eli reikä. Tai itseasiassa kaksi. Potterin hammaslääkärireissut eivät ole mitään lepolomaa. Potilas on hoitotilanteessa melko hysteerinen ja tähän saakka lasta hammaslääkäriin saattanut äiti on myös myötätunnoissaan melko voimakkaasti osallistunut kyynelehtimiseen ja jännittämiseen hiki kainaloissa läikehtien. Hammaslääkäri huokaisi varmasti syvään ja teki useamman kiitollisuuseleen kun huomasi, että lapsen kanssa tuli tällä kertaa se vanhempi, jonka päässä asuu järki. Homma saatiin siis menestyksekkäästi saatettua päätepisteeseensä ja Työnjohtajan hatussa töröttää uusi komea sulka.

Viikon toinen haaste oli Pippurin uimakoulun aloitus. Ensin kehaisen päiväkotia, jonka henkilökunta on mobilisoinut joukkonsa perheemme tukemiseen niin, että millään lailla päiväkotiin liittymättömästä uimakoulun alkamisesta muistutettiin tiistaina lasta hoitoon jätettäessä. Ja hyvä kun muistutettiin, sillä olimme sen totaalisesti unohtaneet. Mitä palvelua ja ennaltaehkäisevää perhetyötä! 😍 Luonnollisesti uimakoulun alkamisajankohta, se minkä väitin muistavani, oli merkitty väärin ja lapsi oli uimahallilla puoli tuntia liian aikaisin. Virhe osoittautui kuitenkin onnenkantamoiseksi, sillä pukukopissa lapsi veti oman uimapukunsa sijaan uimakassistaan minun bikinieni alaosan. Sen ainoan aniliininpunaisen vaatteen, jonka omistan. Kietoutuminen tuohon laskuvarjon kokoiseen vaatekappaleeseen ei ollut tarkoituksenmukaista, joten Pippuri ja häntä kuskissa ollut mummunsa kaahasivat takaisin kotiin vaihtamaan uima-asun toiseen. Autossa odottanut mummu kysyi tyttäreltäni, että mitäs sisällä sanottiin, johon lapsi kirkkaalla äänellä vastasi: iskä sanoi, että voi saatana! Mitäpä siihen lisäämään. Lapsi altaaseen ja mummu kahville.

Näin opiskellessa vappu on suuri ja odotettu juhla. Vappuaattona hulluttelimme Työnjohtajan kanssa saunomalla ja televisiota katsomalla. Huh huh. Villiä on. Vappupäivänä kävimme paikkakunnallamme pikkulapsiperheiden parissa hyvin suosituksi muodostuneessa lasten vapputapahtumassa. Tapahtumassa saa hyvän yleissilmäyksen ja päivityksen perhetilanteiden muutoksiin (ketkä ovat edellisen vapun jälkeen lisääntyneet ja kuka on nyt raskaana). Hämmensin osaltani soppaa sylittelemällä ovensuussa pitkään kuukauden ikäistä suloista kummipoikaani. Samalla kun Työnjohtaja vakuutteli ihmettelijöille, ettei se ole meidän, minä vain hymyilin merkittävästi ja kuiskin jotain epämääräistä Kokkolan tuliaisista. Odotan huhumyllyn käynnistymistä.

Opintotukeni myöhästyttyä ja taloudenhallintani petettyä olen loisinut kaksi päivää tuoreen avovaimoni rahoilla. Tasaamme tilit tukien pasahtaessa pankkiin toivottavasti huomenissa, mutta toistaiseksi Poppanen on helpottanut ahdinkoani ostamalla meille ruokaa. Tänään, kun kävimme kaupassa, kaivoin lompakostani sielä olleen viimeisen kaksieuroisen ja sanoin: "mä haluisin tän kokiksen, mutta ostan sen kyllä omalla rahalla". Hysteeristä naurua. Mikä edustusvaimo. Omalla rahalla. En kestä.

Viikonloppua odotellessa.

Anu

Kosteutta ja kuivaa huumoria

Jos sanon, että viime viikot ovat olleet hektisiä, valehtelen. Vähättelen. Ne ovat olleet sitä potenssiin sata. Minun on vaikea muistaa aikaa jolloin olisin ollut yhtä stressaantunut. Opintoharjoittelu on ollut todella antoisa ja silmiäavaava, mutta aika raskas. Lisäksi tiellemme on heitelty vähän muutakin.

Kaksi viikkoa sitten Kokkola-kodissamme, siis minun ja Pumpasen, todettiin kosteusvaurio. Kaikki alkoi kun havaitsimme, että vessassa haisi kummalliselta. Haju oli nenääni hennosti rikinomainen, joten luulin ensin, että Pumpasella oli ollut kakkoshätä ja hän oli raapinut vessassa käryä häivyttääkseen muutaman tikun. Koska suhteemme ei ollut vielä edennyt siihen pisteeseen, että keskustelisimme avoimesti kakasta, aloimme toistemme pälyilyn sijaan epäillä hajun lähdettä yhdessä ääneen vasta seuraavana päivänä. Kumarruimme, kurkistimme suihkukaapin alle ja teimme kahden luokanopettajaopiskelijan vakuuttavalla lvi-asiantuntemuksella diagnoosin, joka osoittautui muutamaa päivää myöhemmin todeksi myös alan ammattilaisen tekemänä. Kosteutta on ja remontin alta on lähdettävä evakkoon. Muutamassa päivässä pysyväisluontoiseksi ajatellut asumisjärjestelyt olivat muuttuneet todella epävarmoiksi. Mihin? Kauaksiko aikaa? Mitä se maksaa? Kiristi. Paljon.

Apuun pyrähti Poppanen, jonka puutaloidylliin muutimme alivuokralaisiksi ystävällisen opiskelukaverimme kyyditseminä ja kahden matkalaukun, yhden viherkasvin ja lasteni valokuvien kanssa. Taaas vähän vähättelin. Pumpasella oli yksi matkalaukku. Hän on käytännöllinen ja fiksu. Minulla oli ISO matkalaukku ja ISO Jyskin muovipussi, jotka olivat täynnä vaatteita. Vaikeaa on nyt yhtäkkiä perustella sitä määrää. Puoliakaan en ole Kokkolassa käyttänyt.

Poppanen asuu Neristanissa, vanhassa kaupunginosassa, jossa maisemat ovat kuin postikortista. Keittiön avohyllyillä on kasoissa kukkakuvioisia astioita ja huoneissa on kaakeliuunit. Alueen tunnelmaa kuvaa myös se, että joka aamu kouluunlähtiessä vanha ryppyinen herrasmies tulee kadulla vastaan vielä vanhemman ja h-i-t-a-a-s-t-i löntystävän koiransa kanssa. Joka aamu hän sanoo, että vanhuksella ei ole kiire minnekään ja tarkoittaa sillä koiraansa. Joka aamu me hymyilemme hänelle ja toivoitamme mukavaa päivää. Niin sympaattista. Siellä me nyt siis asumme, kolme pientä porsasta, puutalossa puutalojen ja vaatekasojeni keskellä. Olen siis leirikoulussa all over again. Harmiksemme puutaloidylli loppuu toukokuun lopussa, kun Poppanen joutuu luovuttamaan asunnon sen omistajalle kesäksi. Meidän luentomme loppuvat vasta juhannusviikolla. Ellei oman asuntomme remontti ole valmistunut, olemme siis silloin kolme asunnotonta porsasta. Telttamajoitus toisaalta kasvattaisi luonnetta. Viimeksi olen nukkunut teltassa vuonna 1992 Virtain Rantarockissa. Tilanteesta on hataria muistikuvia, mutta valokuvista päätellen meillä oli oikein mukavaa ja tapasimme miehen, jolla oli neljä nänniä. Olisi siis jo aika uusi tämäkin kokemus.

Ettei tilanne vielä tähän loppuisi perjantaina kotimatkalle tuli viesti Työnjohtajalta:

"Potter putosi kiipeilytelineestä. Olkaluun yläosa murtunut. Kuukausi kantositeessä ja liikuntakieltoa. Ota yhteyttä päämajaan." Lapsi oli reipas ja ehkä jopa vähän ylpeä sinisessä kantositeessä roikkuvasta kädestään. Äidiltä pääsi itku. Taas kerran en voi olla ylistämättä tukiverkostoamme: mummu tulee pukemaan lapsen aamuisin, koska työnjohtaja lähtee töihin jo 6.40, paappa hoitaa koulukyydityksen, koska lapsi ei pysty kantamaan reppua, vaikka jalat toimivatkin, opettaja sanoi, että kaikki järjestyy koulussa ja hän auttaa siellä päässä ja mumma tulee katsomaan välipalat ja tilanteen koulun päätyttyä. Olen todella onnekas. Kaikki tämä olisi ollut todella paljon vaikeampaa ilman heitä. 

Jokaisen harjoittelun aikana tekemäni tuntisuunnitelman yläreunaan täytyy kirjata opiskelija tavoite oppitunnille / opetuskokonaisuudelle. Ensi viikon tunneille tavoitteeni tulee olemaan järjen säilyttäminen ja hengissä selviäminen.

Harjoittelua opettajaksi ja paremmaksi ihmiseksi

Koulutukseni on päässyt siihen pisteeseen, että meidän annetaan ottaa kontakti oppilasainekseen. Viime viikolla aloitimme siis harjoittelun. Ihan siis oikeiden lasten kanssa. Oikein teki mieli ottaa valokuvia. Ai tällaisia nää oikeat koululaiset on. Onpa ne kivoja. Ja niin pieniä. Kuukausien ajan olen kuullut kerrottavan näistä mystisistä alakouluikäisistä ja kirjoittanut heihin liittyviä oppimistehtäviä, mutta kontaktit lapsiin ovat rajoittuneet lähinnä viikonloppuihin ja omatekemiini jälkeläisiin, mutta että nyt saan olla ihan päivittäin tässä verrattomassa seurassa. Kyllä minun kelpaa.

Mystistä, että vuosikausia luokanopettajan töitä tehneenä, minua silti vähän jännitti. Että oikein oikeiden lastenko kanssa tässä nyt sitten toimitaan. Sellaisten, jotka voivat päättää olla pitämättä minusta ja jotka voivat heittäytyä hankaliksi, koska en tarjoa heille tarpeeksi haasteita tai tarjoan niitä liikaa. Tai mitä jos huomaankin, että en haluakkaan tehdä tätä työtä?! Jos tämä hemmetin ramppaaminen kodin ja Kokkolan välillä onkin ollut aivan turhaa?! Mutta ei. Luokkaan pääsy oli kuin olisin pukenut päälleni sen harmaan hylkeennahkaa muistuttavan kauhtuneen veluuriaamutakin, johon Työnjohtajan iloksi kääriydyn kotona iltaisin. Olo on hyvä, vaikka hetkittäin tuleekin melkoinen hiki, eikä mikään kiristä, paitsi jos itse vedän vyön liian tiukalle. Tuli vahva tunne siitä, että olen oikealla polulla. Niiden varsinaisten koulutuntien lisäksi, joissa oli mahdollisuus interaktioon (hieno sana) tulevaisuuden työnantajieni kanssa, ensimmäinen viikko harjoittelussa oli ilmeisesti sadomasokistinenen ihmiskoe, jossa erilaisten plankettien täyttämisellä mitataan opiskelijoiden paineensietokykyä. Huh huh. Viikonloppu tuli tarpeeseen.

Hauskaa, tai ainakin syvän itsetutkiskelun arvoista, on myös ollut se, että mielikuva itsestäni ihmisenä on alkanut opintojen myötä muuttua. Olen aina nähnyt itseni melko joústavana ja hyväntahtoisena ihmisenä. Tahdon kaikille ympärilläni hyvää ja olen valmis perääntymään ja välttämään ristiriitoja viimeiseen saakka. En mielelläni ota johtajan roolia vaan tarkkailen tilannetta sivusta. Näin luulin. Opintojen alussa teimme ryhmädynamiikkaa tarkkaillaksemme myös itse temperamenttitestit. Olin omasta mielestäni edellä kuvaamani kaltainen eli vastasin kyselyyn niin kuin kuvittelin toimivani. Tässä tiiviissä ryhmätyöorientoituneessa koulutuksessa huomaan olevani aika paljon myös jotain muuta. Haluan yhä ihmisille ympärilläni puhtaasti hyvää, mutta käyn ohjiin kiinni kuin mummot Osuuskaupan tarjousjauhelihaan, annan helposti palautetta (sitä kriittistäkin) ja perääntymisenkin kanssa on välillä vähän niin ja näin. MITÄ?! Kuka tämä nainen on?

Asiasta Työnjohtajalle tilittäessäni, hän pyöräytteli silmiään ja vei minut aikamatkalle suhteemme alkuaikoihin. Aprillipäivänä tuli täyteen 15 vuottani kihlattuna morsiamena. Työnjohtajan kanssa olimme silloin seurustelleet vajaat kaksi vuotta. Minusta se oli tarpeeksi. Halusin kihloihin. Olin odotellut romanttista kosintaa jo jonkin aikaa, mutta kun sitä ei kuulunut päätin 1.4.2002, että nyt on odoteltu tarpeeksi. Edellisillan ravintolakierroksesta uupuneena Työnjohtaja ei jaksanut ilmeisesti kovasti vastustella. Heikolla äänellä hän kysyi, onko pakko ostaa sormukset heti, koska tilillä ei ollut rahaa. Tottakai pitää. Sanoin ostavani ne itse, koska minulla oli. Romanttista. En ymmärrä miksi tällaisia kohtauksia ei ole elokuvissa enemmän. Työnjohtaja erheellisesti luuli, että kihlaus olisi jotenkin tyydyttänyt nälkäni edes toistaiseksi. Miten väärässä hän olikaan. Häät 2003. Ensimmäinen lapsi 2004. Kihlapäivänä meillä on tapana muisteella tätä tapahtumaa ja joka vuosi kysyn, onko hän katunut. Joka vuosi hän vastaa, ettei ole. Ymmärtää siis oman parhaansa. 😂

Tämän uuden tiedon valossa pyydänkin julkisesti anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä jotka olen elämäni aikana jyrännyt. Yritän kehittyä. Paremmaksi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että joskus tämän junan kyytiin kannattaa myös hypätä. Et ehkä joudu katumaan. Tai et ainakaan uskalla sitä myöntää. 😅

A

Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A