Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.
Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.
Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.
Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...
Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!
Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.
Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.
Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pumpanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pumpanen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 19. tammikuuta 2018
lauantai 23. joulukuuta 2017
Joulurauhaa!
Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤
Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.
Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅
Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁
Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.
Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.
Jouluiloa!!
Anu
Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.
Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅
Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁
Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.
Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.
Jouluiloa!!
Anu
lauantai 11. marraskuuta 2017
Tuutorointia
Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.
Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.
Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia. Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.
Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin.
Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus.
Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!
lauantai 30. syyskuuta 2017
Sairaskertomus
Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.
Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉
Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.
Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.
Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.
Viikonloppuja!
A
Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉
Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.
Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.
Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.
Viikonloppuja!
A
lauantai 23. syyskuuta 2017
Sairaan ihana viikko
Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.
Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.
Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.
Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.
Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.
Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)
Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä.
Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.
Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.
Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.
Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.
Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)
Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä.
perjantai 8. syyskuuta 2017
Back in business
Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.
Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.
Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.
Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.
Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.
Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä. Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.
Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊
Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.
Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.
Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.
Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.
Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä. Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.
Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊
torstai 22. kesäkuuta 2017
Elämä putkikassissa jäi tauolle
Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.
Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.
Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.
Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!
Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!
Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!
Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.
Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.
Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!
Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!
Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!
torstai 25. toukokuuta 2017
Lähikontaktissa
Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).
Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.
Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.
Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa.
Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!
perjantai 21. huhtikuuta 2017
Kosteutta ja kuivaa huumoria
Jos sanon, että viime viikot ovat olleet hektisiä, valehtelen. Vähättelen. Ne ovat olleet sitä potenssiin sata. Minun on vaikea muistaa aikaa jolloin olisin ollut yhtä stressaantunut. Opintoharjoittelu on ollut todella antoisa ja silmiäavaava, mutta aika raskas. Lisäksi tiellemme on heitelty vähän muutakin.
Kaksi viikkoa sitten Kokkola-kodissamme, siis minun ja Pumpasen, todettiin kosteusvaurio. Kaikki alkoi kun havaitsimme, että vessassa haisi kummalliselta. Haju oli nenääni hennosti rikinomainen, joten luulin ensin, että Pumpasella oli ollut kakkoshätä ja hän oli raapinut vessassa käryä häivyttääkseen muutaman tikun. Koska suhteemme ei ollut vielä edennyt siihen pisteeseen, että keskustelisimme avoimesti kakasta, aloimme toistemme pälyilyn sijaan epäillä hajun lähdettä yhdessä ääneen vasta seuraavana päivänä. Kumarruimme, kurkistimme suihkukaapin alle ja teimme kahden luokanopettajaopiskelijan vakuuttavalla lvi-asiantuntemuksella diagnoosin, joka osoittautui muutamaa päivää myöhemmin todeksi myös alan ammattilaisen tekemänä. Kosteutta on ja remontin alta on lähdettävä evakkoon. Muutamassa päivässä pysyväisluontoiseksi ajatellut asumisjärjestelyt olivat muuttuneet todella epävarmoiksi. Mihin? Kauaksiko aikaa? Mitä se maksaa? Kiristi. Paljon.
Apuun pyrähti Poppanen, jonka puutaloidylliin muutimme alivuokralaisiksi ystävällisen opiskelukaverimme kyyditseminä ja kahden matkalaukun, yhden viherkasvin ja lasteni valokuvien kanssa. Taaas vähän vähättelin. Pumpasella oli yksi matkalaukku. Hän on käytännöllinen ja fiksu. Minulla oli ISO matkalaukku ja ISO Jyskin muovipussi, jotka olivat täynnä vaatteita. Vaikeaa on nyt yhtäkkiä perustella sitä määrää. Puoliakaan en ole Kokkolassa käyttänyt.
Poppanen asuu Neristanissa, vanhassa kaupunginosassa, jossa maisemat ovat kuin postikortista. Keittiön avohyllyillä on kasoissa kukkakuvioisia astioita ja huoneissa on kaakeliuunit. Alueen tunnelmaa kuvaa myös se, että joka aamu kouluunlähtiessä vanha ryppyinen herrasmies tulee kadulla vastaan vielä vanhemman ja h-i-t-a-a-s-t-i löntystävän koiransa kanssa. Joka aamu hän sanoo, että vanhuksella ei ole kiire minnekään ja tarkoittaa sillä koiraansa. Joka aamu me hymyilemme hänelle ja toivoitamme mukavaa päivää. Niin sympaattista. Siellä me nyt siis asumme, kolme pientä porsasta, puutalossa puutalojen ja vaatekasojeni keskellä. Olen siis leirikoulussa all over again. Harmiksemme puutaloidylli loppuu toukokuun lopussa, kun Poppanen joutuu luovuttamaan asunnon sen omistajalle kesäksi. Meidän luentomme loppuvat vasta juhannusviikolla. Ellei oman asuntomme remontti ole valmistunut, olemme siis silloin kolme asunnotonta porsasta. Telttamajoitus toisaalta kasvattaisi luonnetta. Viimeksi olen nukkunut teltassa vuonna 1992 Virtain Rantarockissa. Tilanteesta on hataria muistikuvia, mutta valokuvista päätellen meillä oli oikein mukavaa ja tapasimme miehen, jolla oli neljä nänniä. Olisi siis jo aika uusi tämäkin kokemus.
Ettei tilanne vielä tähän loppuisi perjantaina kotimatkalle tuli viesti Työnjohtajalta:
"Potter putosi kiipeilytelineestä. Olkaluun yläosa murtunut. Kuukausi kantositeessä ja liikuntakieltoa. Ota yhteyttä päämajaan." Lapsi oli reipas ja ehkä jopa vähän ylpeä sinisessä kantositeessä roikkuvasta kädestään. Äidiltä pääsi itku. Taas kerran en voi olla ylistämättä tukiverkostoamme: mummu tulee pukemaan lapsen aamuisin, koska työnjohtaja lähtee töihin jo 6.40, paappa hoitaa koulukyydityksen, koska lapsi ei pysty kantamaan reppua, vaikka jalat toimivatkin, opettaja sanoi, että kaikki järjestyy koulussa ja hän auttaa siellä päässä ja mumma tulee katsomaan välipalat ja tilanteen koulun päätyttyä. Olen todella onnekas. Kaikki tämä olisi ollut todella paljon vaikeampaa ilman heitä.
Jokaisen harjoittelun aikana tekemäni tuntisuunnitelman yläreunaan täytyy kirjata opiskelija tavoite oppitunnille / opetuskokonaisuudelle. Ensi viikon tunneille tavoitteeni tulee olemaan järjen säilyttäminen ja hengissä selviäminen.
lauantai 25. maaliskuuta 2017
Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin
Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊
Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅
Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.
Hauskaa viikonloppua!
A
perjantai 20. tammikuuta 2017
Tasapainotelua
Kello on 2.24. Perjantai. Tai itseasiassa lauantai. Olen kotona. Enkä saa unta.
Tällä viikolla teimme yliopistolla kuuden hengen ryhmissä monialaisen oppimiskokonaisuuden kurssin, missä yhdistettiin uuden opetussuunnitelman mukaisesti monia eri oppiaineita, erilaisia oppimistapoja ja oppimisympäristöjä. Kurssin tuotoksena kukin ryhmä teki 7-10 minuutin mittaisen videon, joka juhlallisesti julkistettiin eilen toisille ryhmille elokuvateatterimaisissa olosuhteissa. Yliopisto tarjosi popcornit ja mehut. Tunnelma oli katossa. Kiitosta ropisi joka ryhmälle sekä opiskelijakollegoilta että kurssin opettajilta. Olimme fiiliksissä, tunsimme yhteenkuuluvuutta ja kaiken kattavaa me-henkeä. Vähän kuin rippileirillä tai näytelmän karonkassa. Tiedättekö sen tunteen, kun yhdessä on saavutettu jotain omasta mielestämme hienoa, kuulutaan samaan porukkaan ja tuntuu siltä, kuin mikään ei voi viedä sitä tunnetta pois.
Näissä fiiliksissä lähdin kotiin. Kotiin, johon oli taas ihana tulla. Kotiin, jossa odottivat ne elämän tärkeimmät ihmiset. Kotiin, jossa viikon tuotoksesta on vaikea hehkuttaa, koska en halunnut kuulostaa siltä että se, mitä koen jossain muualla ihmisten kanssa, joita perheeni ei tunne, olisi tärkeämpää kuin se mitä koen kotona heidän kanssaan. Hehkutus on vaikeaa myös siksi, että Koti-ihmiset eivät näe asiaa samalla tavoin kuin itse sen näen. He eivät olleet mukana prosessissa. Heistä lopputulos ei ole niin mahtava, koska he eivät tiedä miten pitkä matka sen eteen on tehty. Joten en liikoja hehkuta vaan sujahdan kotimoodiin. Pesen vähän pyykkiä, teen jauhelihakastiketta ja kysyn: mitä TEILLE kuuluu?
Tämä viikko konkretisoi, että elän nyt kahta eri elämää rinnakkain. Se, mitä viikolla tapahtuu Kokkolassa, tapahtuu vain minulle. Se, mitä viikolla tapahtuu kotona, tapahtuu perheelle, mutta myös minulle, vaikka en ole täällä. Kun kuuntelen Potterin juttuja oppilaskunnan ekasta kokouksesta tai Työnjohtajan tuskaa jälleen laatikon ohi kusseesta kissasta, tiedän, missä nämä asiat ovat tapahtuneet ja tunnen ihmiset, jotka niihin liittyvät. Minun on helppo samaistua. Kun kerron Miikkasta, joka ylitti itsensä esiintymällä videolla, perheeni ei tiedä, miten hieno juttu se oli. Koska he eivät tiedä Miikkaa. Koska he eivät olleet siellä kun se tapahtui. Koska kaikki, mitä tapahtuu Kokkolassa tapahtuu vain minulle. Tasapainon hakeminen on vaikeaa. Haluan kertoa, mutta en halua hehkuttaa. Haluan, että he tietävät mitä viikolla puuhaan, mutta en halua, että heistä tuntuu siltä, että he eivät kuulu joukkoon.
Kaiken kaikkiaan viikko meni taas nopeasti. Nopeammin kuin ensimmäinen. Päivät täyttyvät tekemisestä ja äkkiä oli jo torstai ilta. Tyttäreni Pippuri osoitti suurta draaman tajua soittamalla torstaina kesken Poppasen ja Pumpasen kanssa viettämäni tortillaillan itku kurkussa. Lohduttoman nyyhkytyksen seasta sain selvää vain sen, että ikävä on nyt kova. No niin. Nyt se sitten alkaa. Silmät vesikaljamalla siirryin toiseen huoneeseen rauhoitteleman lasta, kunnes puhelimen taustalta kuului Työnjohtajan ääni, joka pyysi tytärtään ystävällisesti kertomaan mikä asia häntä oikeasti itketti. "Noku iskä ei päästä kaverin työ." Ahaa. No sitten. Loistava paikka pelata Mä soitan äitille -kortti.
Kokeilin myös etänä nuhdella Murkkua unohtuneesta matikan-kokeesta ja näköjään viikottaiseksi muodostuneesta läksyunohduksesta. Tabletilla Facetime-puhelussa näkyvän nalkuttavan äidin pään kuljettaminen meuhkaavan 12-vuotiaan perässä aiheutti lähinnä huvitusta eikä toivottua katumusreaktiota. 😂 Ehkä kehitämme menetelmää vielä vähän pidemmälle ennen seuraavaa kertaa.
Kello on 3.49. Lauantai. Kotipäivä. Iltasanomissa etusivulla kerrottiin, että Juha Mietokin on ottanut pankkikortin. Ensimmäisensä. Tällaisen muutoksen edessä minun ongelmani tuntuvat pieniltä. Ehkä minäkin selviän. Ehkä nyt saan unta.
Tällä viikolla teimme yliopistolla kuuden hengen ryhmissä monialaisen oppimiskokonaisuuden kurssin, missä yhdistettiin uuden opetussuunnitelman mukaisesti monia eri oppiaineita, erilaisia oppimistapoja ja oppimisympäristöjä. Kurssin tuotoksena kukin ryhmä teki 7-10 minuutin mittaisen videon, joka juhlallisesti julkistettiin eilen toisille ryhmille elokuvateatterimaisissa olosuhteissa. Yliopisto tarjosi popcornit ja mehut. Tunnelma oli katossa. Kiitosta ropisi joka ryhmälle sekä opiskelijakollegoilta että kurssin opettajilta. Olimme fiiliksissä, tunsimme yhteenkuuluvuutta ja kaiken kattavaa me-henkeä. Vähän kuin rippileirillä tai näytelmän karonkassa. Tiedättekö sen tunteen, kun yhdessä on saavutettu jotain omasta mielestämme hienoa, kuulutaan samaan porukkaan ja tuntuu siltä, kuin mikään ei voi viedä sitä tunnetta pois.
Näissä fiiliksissä lähdin kotiin. Kotiin, johon oli taas ihana tulla. Kotiin, jossa odottivat ne elämän tärkeimmät ihmiset. Kotiin, jossa viikon tuotoksesta on vaikea hehkuttaa, koska en halunnut kuulostaa siltä että se, mitä koen jossain muualla ihmisten kanssa, joita perheeni ei tunne, olisi tärkeämpää kuin se mitä koen kotona heidän kanssaan. Hehkutus on vaikeaa myös siksi, että Koti-ihmiset eivät näe asiaa samalla tavoin kuin itse sen näen. He eivät olleet mukana prosessissa. Heistä lopputulos ei ole niin mahtava, koska he eivät tiedä miten pitkä matka sen eteen on tehty. Joten en liikoja hehkuta vaan sujahdan kotimoodiin. Pesen vähän pyykkiä, teen jauhelihakastiketta ja kysyn: mitä TEILLE kuuluu?
Tämä viikko konkretisoi, että elän nyt kahta eri elämää rinnakkain. Se, mitä viikolla tapahtuu Kokkolassa, tapahtuu vain minulle. Se, mitä viikolla tapahtuu kotona, tapahtuu perheelle, mutta myös minulle, vaikka en ole täällä. Kun kuuntelen Potterin juttuja oppilaskunnan ekasta kokouksesta tai Työnjohtajan tuskaa jälleen laatikon ohi kusseesta kissasta, tiedän, missä nämä asiat ovat tapahtuneet ja tunnen ihmiset, jotka niihin liittyvät. Minun on helppo samaistua. Kun kerron Miikkasta, joka ylitti itsensä esiintymällä videolla, perheeni ei tiedä, miten hieno juttu se oli. Koska he eivät tiedä Miikkaa. Koska he eivät olleet siellä kun se tapahtui. Koska kaikki, mitä tapahtuu Kokkolassa tapahtuu vain minulle. Tasapainon hakeminen on vaikeaa. Haluan kertoa, mutta en halua hehkuttaa. Haluan, että he tietävät mitä viikolla puuhaan, mutta en halua, että heistä tuntuu siltä, että he eivät kuulu joukkoon.
Kaiken kaikkiaan viikko meni taas nopeasti. Nopeammin kuin ensimmäinen. Päivät täyttyvät tekemisestä ja äkkiä oli jo torstai ilta. Tyttäreni Pippuri osoitti suurta draaman tajua soittamalla torstaina kesken Poppasen ja Pumpasen kanssa viettämäni tortillaillan itku kurkussa. Lohduttoman nyyhkytyksen seasta sain selvää vain sen, että ikävä on nyt kova. No niin. Nyt se sitten alkaa. Silmät vesikaljamalla siirryin toiseen huoneeseen rauhoitteleman lasta, kunnes puhelimen taustalta kuului Työnjohtajan ääni, joka pyysi tytärtään ystävällisesti kertomaan mikä asia häntä oikeasti itketti. "Noku iskä ei päästä kaverin työ." Ahaa. No sitten. Loistava paikka pelata Mä soitan äitille -kortti.
Kokeilin myös etänä nuhdella Murkkua unohtuneesta matikan-kokeesta ja näköjään viikottaiseksi muodostuneesta läksyunohduksesta. Tabletilla Facetime-puhelussa näkyvän nalkuttavan äidin pään kuljettaminen meuhkaavan 12-vuotiaan perässä aiheutti lähinnä huvitusta eikä toivottua katumusreaktiota. 😂 Ehkä kehitämme menetelmää vielä vähän pidemmälle ennen seuraavaa kertaa.
Kello on 3.49. Lauantai. Kotipäivä. Iltasanomissa etusivulla kerrottiin, että Juha Mietokin on ottanut pankkikortin. Ensimmäisensä. Tällaisen muutoksen edessä minun ongelmani tuntuvat pieniltä. Ehkä minäkin selviän. Ehkä nyt saan unta.
lauantai 14. tammikuuta 2017
Viikko 1.
Ensimmäinen viikko taputeltuna. Selvisin. Enää reilu 70 jäljellä. 😄
Ensimmäisen viikon tunnevuoristorataan olisin kaivannut välillä jarrumiestä. Viikon aikana olen jännittänyt, kaivannut, ollut surkeana ja yrittänyt sopeutua. Olen tuntenut itseni aasiksi. Olen joutunut tilanteisiin, joissa on pitänyt ylittää oman mukavuusalueeni rajoja. Olen aloittanut tutustumisen valtavaan määrään uusia ihmisiä ja huomannut, että he ovat aika mukavaa porukkaa. Olen saanut ystäviä. Olen ajellut hissillä "kotiin". Olen nukkunut hyvin ja heittäytynyt kokeilemaan uutta. Olen syönyt Poppasen leipomaa taivaallista pullaa ja jutellut Pumpasen kanssa elämästä pimeässä juuri ennen nukahtamista. Olen nauranut niin, että keski-ikäiset ja kolme kertaa synnyttäneet lantionpohjalihakseni ovat joutuneet todella koville. Olen varma, että joskus vielä lorahtaa. Ja olen varma, että tämä opiskelu on se, mitä minun kuuluu juuri nyt tehdä.
Illuusio siitä, että voisin esimerkiksi aloittaa uuden harrastuksen, karisi opiskelijainfossa, jossa keskimääräisen opiskelupäivän pituudeksi arvioitiin 10-12 tuntia. Jokaisella luennolla on paikallaolopakko ja luentojen lisäksi tehdään valtava määrä oppimistehtäviä. Kaikki oppimistehtävät tehdään kolmen hengen ryhmissä, joten en sitoudu ainoastaan omaan opiskeluuni vaan myös ryhmään. Jos minä sluibailen, se on pois muilta. Toisaalta pitkät opiskelupäivät varmistavat sen, että valmistuminen 1,5 vuodessa on mahdollista ja että viikonloppuina kotiin ei lähde opiskelija vaan vaimo ja äiti. No, opiskelemaan sinne on lähdetty eikä pubitikkaa heittämään.
Viikon suurin tragedia oli se, että Työnjohtaja ja lapset pärjäsivät loistavasti. Oma kaikkivoipaisuuteni ja korvaamattomuuteni on siis virallisesti ammuttu alas. Lapset on ruokittu, harrastukset on muistettu, kaikilla on ollut vaatteet päällä joka päivä ja vain yksi Wilma-merkintä unohtuneesta kotitehtävästä. Koti oli siisti, pyykit oli pyykkikopassa ja tiskit tiskattuna. Kympin suoritus perheenisältä. Keskiviikkona hän soitteli minulle tyhjästä kodista, josta lapset oli viety potkunyrkkeilemään ja uimahalliin, ja päivitteli kun on vähän liian helppoa. Pikkuveljeni kommentoi, että ainainen kaaos kodissamme täytyy johtua minusta, koska nyt siitä ei näytä olevan jälkeäkään. Näytän heille virtuaalista keskisormea, mutta olen salaa tosi tyytyväinen. Uskoni siihen, että tämä onnistuu, on suurempi kuin viikko sitten. Vähän toki uskon myös siihen, että tällainen siivousintoilu on alkuhuumaa. Kyllä tässä kuukausien mittaan ulkokulta karisee, sanokaa minun sanoneen. 😉 😈
Lapset ottivat minut vastaan halauksin, katsottiin elokuvaa ja makoiltiin sohvalla yhdessä sykkyrässä. Tänä aamuna Murkku jo muistutti minun olevan myrkkyä. Ei kohdella siis silkkihansikkain. Hyvä! Antaa tulla vaan koko rahan edestä. Äiti on nyt kotona.
Ensimmäisen viikon tunnevuoristorataan olisin kaivannut välillä jarrumiestä. Viikon aikana olen jännittänyt, kaivannut, ollut surkeana ja yrittänyt sopeutua. Olen tuntenut itseni aasiksi. Olen joutunut tilanteisiin, joissa on pitänyt ylittää oman mukavuusalueeni rajoja. Olen aloittanut tutustumisen valtavaan määrään uusia ihmisiä ja huomannut, että he ovat aika mukavaa porukkaa. Olen saanut ystäviä. Olen ajellut hissillä "kotiin". Olen nukkunut hyvin ja heittäytynyt kokeilemaan uutta. Olen syönyt Poppasen leipomaa taivaallista pullaa ja jutellut Pumpasen kanssa elämästä pimeässä juuri ennen nukahtamista. Olen nauranut niin, että keski-ikäiset ja kolme kertaa synnyttäneet lantionpohjalihakseni ovat joutuneet todella koville. Olen varma, että joskus vielä lorahtaa. Ja olen varma, että tämä opiskelu on se, mitä minun kuuluu juuri nyt tehdä.
Illuusio siitä, että voisin esimerkiksi aloittaa uuden harrastuksen, karisi opiskelijainfossa, jossa keskimääräisen opiskelupäivän pituudeksi arvioitiin 10-12 tuntia. Jokaisella luennolla on paikallaolopakko ja luentojen lisäksi tehdään valtava määrä oppimistehtäviä. Kaikki oppimistehtävät tehdään kolmen hengen ryhmissä, joten en sitoudu ainoastaan omaan opiskeluuni vaan myös ryhmään. Jos minä sluibailen, se on pois muilta. Toisaalta pitkät opiskelupäivät varmistavat sen, että valmistuminen 1,5 vuodessa on mahdollista ja että viikonloppuina kotiin ei lähde opiskelija vaan vaimo ja äiti. No, opiskelemaan sinne on lähdetty eikä pubitikkaa heittämään.
Viikon suurin tragedia oli se, että Työnjohtaja ja lapset pärjäsivät loistavasti. Oma kaikkivoipaisuuteni ja korvaamattomuuteni on siis virallisesti ammuttu alas. Lapset on ruokittu, harrastukset on muistettu, kaikilla on ollut vaatteet päällä joka päivä ja vain yksi Wilma-merkintä unohtuneesta kotitehtävästä. Koti oli siisti, pyykit oli pyykkikopassa ja tiskit tiskattuna. Kympin suoritus perheenisältä. Keskiviikkona hän soitteli minulle tyhjästä kodista, josta lapset oli viety potkunyrkkeilemään ja uimahalliin, ja päivitteli kun on vähän liian helppoa. Pikkuveljeni kommentoi, että ainainen kaaos kodissamme täytyy johtua minusta, koska nyt siitä ei näytä olevan jälkeäkään. Näytän heille virtuaalista keskisormea, mutta olen salaa tosi tyytyväinen. Uskoni siihen, että tämä onnistuu, on suurempi kuin viikko sitten. Vähän toki uskon myös siihen, että tällainen siivousintoilu on alkuhuumaa. Kyllä tässä kuukausien mittaan ulkokulta karisee, sanokaa minun sanoneen. 😉 😈
Lapset ottivat minut vastaan halauksin, katsottiin elokuvaa ja makoiltiin sohvalla yhdessä sykkyrässä. Tänä aamuna Murkku jo muistutti minun olevan myrkkyä. Ei kohdella siis silkkihansikkain. Hyvä! Antaa tulla vaan koko rahan edestä. Äiti on nyt kotona.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)