perjantai 27. tammikuuta 2017

Heittäytymisiä ripuliin ja muuhun itseilmaisuun

Mahtava viikko. Työläs viikko. Lyhyt viikko.

Kolmen päivän viikonloppu oli niiiin paljon pidempi kuin kahden päivän viikonloppu. Maanantaina ei ollut kiire minnekään. Tein lapsille makaronilaatikkoa, kuskasin anoppia lääkäriin ja vietin aikaa omien vanhempieni luona. Pippurikin sai olla pois hoidosta. Hyvä päivä. Lapset myös veivät minut ensimmäistä kertaa asemalle. Virhe. Junassa rääky pääsi kun jälkikasvuni juoksi junan vierellä äitiä huutaen ja vilkuttivat. He siis olivat hyvällä mielellä. Minun päässäni ääni sen sijaan huusi: "Hylkäämiskokemus! Hylkäämiskokemus!" Onneksi junasta kuului niin kova kolina ja vinkuna, että lasten traumatisoinnin lisäksi pystyin pian huolestumaan myös perillepääsystä ja se sulki lopulta kyynelkanavat. Maanantaina minut vie asemalle isäni. Toivon ettei hän intaannu juoksemaan junan vierellä.

Opiskelurintamalla pääsimme käsiksi ilmaisutaitoon. Neljänkymmenen hengen opiskeluporukkamme on jaettu usealla luennolla kahteen ryhmään, joten teatteri Iltatähdenkin lavalla, missä ilmaisutaidon tunnit järjestetään, kekkuloi siis kerrallaan 20 aikuista ihmistä. Osa tuntee olonsa erittäin epämukavaksi, osa tuntee olevansa maailman parhaassa paikassa ja osalle, kuten itsellenikin, tilanne on uusi, mutta aika kutkuttava. Aika harvoin sitä enää tulee heitettyä estoja nurkkaan ja miekkailtua näkymättömällä miekalla parinkymmenen lähes vieraan ihmisen kanssa tai pukeuduttua ryhmässä kuvittelemaksemme satuolennoksi. Mahtavaa!

Opiskeluporukka alkaa selkeästi tiivistyä. Tunnemme kuuluvamme yhteen. Tällä viikolla opiskelutovereitani yhdisti kaiken muun hyvän lisäksi ilmeisesti ruokalasta 1,48 e kotiruoka-annoksen lisukkeena saatu lievä ruokamyrkytys. Kyllä vatsakivut ja suolisto täynnä pierua on kokemus, jonka mielellään jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut kolmisen viikkoa. Pumpanen lähti lenkille ja minä poltin kynttilöitä, joten selvisimme illasta kaasuuntumatta hengiltä. Ja rohkeasti palasimme ruokalaan myös seuraavana päivänä. Ripuli on pieni hinta niin halvasta ruuasta.

Työnjohtaja pärjää yhä kotona loistavasti. Lapset ovat vähän raskaita perjantaisin, mutta se tinttailu heille suotakoon. Varsinkin pippuri liimaantuu kylkeen kiinni kuin purkka sen jälkeen kun avaan kotioven. Potter on jo toista perjantaita putkeen mummulassa yötä serkkupoikansa kanssa. Siellä saa pelata yhteentoista ja sen rinnalla kotiin palannut äiti, jota nyt kuitenkin näkee sit lauantaina, on pienempi houkutin. Olen kiitollinen siitä, että hän haluaa mennä. Se kertoo omalta osaltaan siitä, että lähtemisestäni on tullut jo jonkinlaista rutiinia ja lapsi luottaa siihen, että palaan kuitenkin aina takaisin. Olen kiitollinen myös siitä, että Murkku Miley Cyruksen Wrecking Ballin nähtyään oli pöyristynyt artistin alastomuudesta ja lekan nuolemisista ja teki joidenkin muiden mahdollisten liikkeiden sijaan vielä oksennusliikkeitä.

Sulaudun nyt sohvaan. Työnjohtaja on luvannut rapsutuksia.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Tasapainotelua

Kello on 2.24. Perjantai. Tai itseasiassa lauantai. Olen kotona. Enkä saa unta.

Tällä viikolla teimme yliopistolla kuuden hengen ryhmissä monialaisen oppimiskokonaisuuden kurssin, missä yhdistettiin uuden opetussuunnitelman mukaisesti monia eri oppiaineita, erilaisia oppimistapoja ja oppimisympäristöjä. Kurssin tuotoksena kukin ryhmä teki 7-10 minuutin mittaisen videon, joka juhlallisesti julkistettiin eilen toisille ryhmille elokuvateatterimaisissa olosuhteissa. Yliopisto tarjosi popcornit ja mehut. Tunnelma oli katossa. Kiitosta ropisi joka ryhmälle sekä opiskelijakollegoilta että kurssin opettajilta. Olimme fiiliksissä, tunsimme yhteenkuuluvuutta ja kaiken kattavaa me-henkeä. Vähän kuin rippileirillä tai näytelmän karonkassa. Tiedättekö sen tunteen, kun yhdessä on saavutettu jotain omasta mielestämme hienoa, kuulutaan samaan porukkaan ja tuntuu siltä, kuin mikään ei voi viedä sitä tunnetta pois.



Näissä fiiliksissä lähdin kotiin. Kotiin, johon oli taas ihana tulla. Kotiin, jossa odottivat ne elämän tärkeimmät ihmiset. Kotiin, jossa viikon tuotoksesta on vaikea hehkuttaa, koska en halunnut kuulostaa siltä että se, mitä koen jossain muualla ihmisten kanssa, joita perheeni ei tunne, olisi tärkeämpää kuin se mitä koen kotona heidän kanssaan. Hehkutus on vaikeaa myös siksi, että Koti-ihmiset eivät näe asiaa samalla tavoin kuin itse sen näen. He eivät olleet mukana prosessissa. Heistä lopputulos ei ole niin mahtava, koska he eivät tiedä miten pitkä matka sen eteen on tehty. Joten en liikoja hehkuta vaan sujahdan kotimoodiin. Pesen vähän pyykkiä, teen jauhelihakastiketta ja kysyn: mitä TEILLE kuuluu?

Tämä viikko konkretisoi, että elän nyt kahta eri elämää rinnakkain. Se, mitä viikolla tapahtuu Kokkolassa, tapahtuu vain minulle. Se, mitä viikolla tapahtuu kotona, tapahtuu perheelle, mutta myös minulle, vaikka en ole täällä. Kun kuuntelen Potterin juttuja oppilaskunnan ekasta kokouksesta tai Työnjohtajan tuskaa jälleen laatikon ohi kusseesta kissasta, tiedän, missä nämä asiat ovat tapahtuneet ja tunnen ihmiset, jotka niihin liittyvät. Minun on helppo samaistua. Kun kerron Miikkasta, joka ylitti itsensä esiintymällä videolla, perheeni ei tiedä, miten hieno juttu se oli. Koska he eivät tiedä Miikkaa. Koska he eivät olleet siellä kun se tapahtui. Koska kaikki, mitä tapahtuu Kokkolassa tapahtuu vain minulle. Tasapainon hakeminen on vaikeaa. Haluan kertoa, mutta en halua hehkuttaa. Haluan, että he tietävät mitä viikolla puuhaan, mutta en halua, että heistä tuntuu siltä, että he eivät kuulu joukkoon.

Kaiken kaikkiaan viikko meni taas nopeasti. Nopeammin kuin ensimmäinen. Päivät täyttyvät tekemisestä ja äkkiä oli jo torstai ilta. Tyttäreni Pippuri osoitti suurta draaman tajua soittamalla torstaina kesken Poppasen ja Pumpasen kanssa viettämäni tortillaillan itku kurkussa. Lohduttoman nyyhkytyksen seasta sain selvää vain sen, että ikävä on nyt kova. No niin. Nyt se sitten alkaa. Silmät vesikaljamalla siirryin toiseen huoneeseen rauhoitteleman lasta, kunnes puhelimen taustalta kuului Työnjohtajan ääni, joka pyysi tytärtään ystävällisesti kertomaan mikä asia häntä oikeasti itketti. "Noku iskä ei päästä kaverin työ." Ahaa. No sitten. Loistava paikka pelata Mä soitan äitille -kortti.

Kokeilin myös etänä nuhdella Murkkua unohtuneesta matikan-kokeesta ja näköjään viikottaiseksi muodostuneesta läksyunohduksesta. Tabletilla Facetime-puhelussa näkyvän nalkuttavan äidin pään kuljettaminen meuhkaavan 12-vuotiaan perässä aiheutti lähinnä huvitusta eikä toivottua katumusreaktiota. 😂 Ehkä kehitämme menetelmää vielä vähän pidemmälle ennen seuraavaa kertaa.

Kello on 3.49. Lauantai. Kotipäivä. Iltasanomissa etusivulla kerrottiin, että Juha Mietokin on ottanut pankkikortin. Ensimmäisensä. Tällaisen muutoksen edessä minun ongelmani tuntuvat pieniltä. Ehkä minäkin selviän. Ehkä nyt saan unta.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Viikko 1.

Ensimmäinen viikko taputeltuna. Selvisin. Enää reilu 70 jäljellä. 😄

Ensimmäisen viikon tunnevuoristorataan olisin kaivannut välillä jarrumiestä. Viikon aikana olen jännittänyt, kaivannut, ollut surkeana ja yrittänyt sopeutua. Olen tuntenut itseni aasiksi. Olen joutunut tilanteisiin, joissa on pitänyt ylittää oman mukavuusalueeni rajoja. Olen aloittanut tutustumisen valtavaan määrään uusia ihmisiä ja huomannut, että he ovat aika mukavaa porukkaa. Olen saanut ystäviä. Olen ajellut hissillä "kotiin". Olen nukkunut hyvin ja heittäytynyt kokeilemaan uutta. Olen syönyt Poppasen leipomaa taivaallista pullaa ja jutellut Pumpasen kanssa elämästä pimeässä juuri ennen nukahtamista. Olen nauranut niin, että keski-ikäiset ja kolme kertaa synnyttäneet lantionpohjalihakseni ovat joutuneet todella koville. Olen varma, että joskus vielä lorahtaa. Ja olen varma, että tämä opiskelu on se, mitä minun kuuluu juuri nyt tehdä.

Illuusio siitä, että voisin esimerkiksi aloittaa uuden harrastuksen, karisi opiskelijainfossa, jossa keskimääräisen opiskelupäivän pituudeksi arvioitiin 10-12 tuntia. Jokaisella luennolla on paikallaolopakko ja luentojen lisäksi tehdään valtava määrä oppimistehtäviä. Kaikki oppimistehtävät tehdään kolmen hengen ryhmissä, joten en sitoudu ainoastaan omaan opiskeluuni vaan myös ryhmään. Jos minä sluibailen, se on pois muilta. Toisaalta pitkät opiskelupäivät varmistavat sen, että valmistuminen 1,5 vuodessa on mahdollista ja että viikonloppuina kotiin ei lähde opiskelija vaan vaimo ja äiti. No, opiskelemaan sinne on lähdetty eikä pubitikkaa heittämään.

Viikon suurin tragedia oli se, että Työnjohtaja ja lapset pärjäsivät loistavasti. Oma kaikkivoipaisuuteni ja korvaamattomuuteni on siis virallisesti ammuttu alas. Lapset on ruokittu, harrastukset on muistettu, kaikilla on ollut vaatteet päällä joka päivä ja vain yksi Wilma-merkintä unohtuneesta kotitehtävästä. Koti oli siisti, pyykit oli pyykkikopassa ja tiskit tiskattuna. Kympin suoritus perheenisältä. Keskiviikkona hän soitteli minulle tyhjästä kodista, josta lapset oli viety potkunyrkkeilemään ja uimahalliin, ja päivitteli kun on vähän liian helppoa. Pikkuveljeni kommentoi, että ainainen kaaos kodissamme täytyy johtua minusta, koska nyt siitä ei näytä olevan jälkeäkään. Näytän heille virtuaalista keskisormea, mutta olen salaa tosi tyytyväinen. Uskoni siihen, että tämä onnistuu, on suurempi kuin viikko sitten. Vähän toki uskon myös siihen, että tällainen siivousintoilu on alkuhuumaa. Kyllä tässä kuukausien mittaan ulkokulta karisee, sanokaa minun sanoneen. 😉 😈

Lapset ottivat minut vastaan halauksin, katsottiin elokuvaa ja makoiltiin sohvalla yhdessä sykkyrässä. Tänä aamuna Murkku jo muistutti minun olevan myrkkyä. Ei kohdella siis silkkihansikkain. Hyvä! Antaa tulla vaan koko rahan edestä. Äiti on nyt kotona.




tiistai 10. tammikuuta 2017

Alku aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo?

Sunnuntai-ilta kotona oli kaoottinen. Ei yhtään helpottanut tilannetta, että myös lapset palasivat arkeen samana päivänä kun äiti lähti maailmalle. Joululomalla saavutettu lomailijaystävällinen päivärytmi ei palvellut enää tarkoitustaan. Nukkumaan mennessä ei väsyttänyt ketään, vaikka tulevan aamuherätyksen ankeus oli itsestään selvä. Pinnaa kiristi, tavarat olivat levällään ja äiti oli levällään. Nyyhkin makuuhuoneessa pakattujen matkalaukkujen äärellä, niistin hiaan ja mietin, miten monet pitkät kalsarit oikeastaan tarvitsen. Illalla sängyssä vannotin värisevällä äänellä Työnjohtajaa lukemaan lapsille satuja ja olemaan heille hellä. Vannoin rakkautta Työnjohtajaa ja yhteisiä lapsiamme kohtaan. Työnjohtaja kysyi, olenko unohtanut kertoa lähteväni puoleksitoista vuodeksi sotatoimialueelle eturintamaan vai olenko lähdössä Kokkolaan, josta tulen NELJÄN päivän päästä taas kotiin. Vastasin, ettei hän ymmärrä miten lopullista tämä on. Hän käski panna pään tyynyyn ja silmät kiinni. Fiksu mies.

Aamulla lapset olivat ennekkopeloista huolimatta reippaita. Sanoivat heipat ja painelivat halausten jälkeen kouluun. Pippurikaan ei tarrautunut vaan vilkutti iloisena auton ikkunasta. Minä toki niistin taas hiaan. Jännitti. Soitin OAJ:n jäsenrekisteriin ja muutin itseni opiskelijajäseneksi. Puhelimeen vastasi ihminen, jonka sukupuolta en pystynyt äänen perusteella määrittelemään. Yritin, mutta ei. Hämmentävää. Soitin myös Kelalle kysyäkseni mahdollisesta asumistuesta. Sieltä vastasi automaatti, jonka mukaan ei nyt kannattanut soitella. Ei sitten. Katsoin vähän Netflixiä.

Työnjohtaja jätti lihapiirakan syömättä ja vei minut sen sijaan ruokatunnillaan asemalle. Mukanani oli kuplavolsun kokoinen matkalaukku (jossa jos jäitte miettimään: kahdet pitkät kalsarit) ja pussillinen ulkoiluvaatteita. Halasimme. Hän lähti ja minä jäin. Juna tuli ja minä lähdin.



Kuten jo aiemmin mainitsin Kokkolassa minulla on valmiina oiva tukiverkosto, opiskelukaverini Poppanen ja Pumpanen, jotka samanlaisen elämäntilanteen lisäksi jakavat myös samanlaisen elämän asenteen. Olen heidän olemassa olostaan todella kiitollinen. Pumpasen kanssa jaan edellisten asioiden lisäksi myös yhteisen kodin. Opiskelijaboksin. Kahden aikuisen naisen soluasunnon. Viimeksi olen tehnyt saman Lahden kansanopistossa vuonna 1998. Eli en ihan eilen. Kimppakämppäilystä kirjoitan varmasti lisää kunhan pääsemme asumisen alkuun. Poppanen asuu postikorttimaisemassa vanhalla puutaloalueella. Vinot lankkulattiat, katossa parrut, kaakeliuunit ja pihasauna. Aaaahhh! Ei haittaa, että lämmintä vettä ei meinaa tulla ja kämpässä on melko kylmä. Se on idyllin hinta. Olen myyty.

Maanantaina hortoilimme keskustassa ja ihmettelimme kokkolalaisten ystävällisyyttä. Söimme pitsat, purimme laukut ja kävimme kaupassa. Mietin, mitä yksin asuvat ihmiset kaupasta ostavat. Päätin, että teetä, jukurttia ja mysliä. Ja porkkanoita. Laitan tämän mielenhäiriön alkuhämmennyksen piikkiin. Ensi kerralla ostan jo jotain muuta. Kuuntelimme perheestäni tehdyn radiohaastattelun puhelimen kaiuttimesta kokkolalaisen Alkon kuohuviiniosastolla. Taustalta kuulunut pienen tytön pulina sai silmäkulmani kimmeltämään. Nostimme kämpillä mukeilla kuohuvan maljan ja ihmettelimme. Tästä se nyt alkaa.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Ystävyydestä ja tyttäryydestä

Minä olen onnekas. Jotenkin tätä omaa elämänmuutosta kipuillessani olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka toivovat minulle hyvää. Tänään ovenkahvassa odotti opiskelijan Survivalkit (suklaata, tonnikalaa, ristikkolehti, teetä, korvatulpat..) ja kehotus luottaa tulevaan. Liikutuin. Liikutuin myös joululahjaksi saamastani Sisu-askista ja kirjeestä, jossa muistutettiin epäröinnin kynnyksellä miettimään, paljonko rohkeutta uskallat jättää käyttämättä. Viime viikkojen aikana olen saanut monia muitakin viestejä, joissa kehotetaan pyytämään apua, jos sitä tarvitsen. Toivottavasti viestin lähettäjä on ymmärtänyt, että aion todellakin pyytää. Useamman kerran. Katsotaan monestako numerosta vastataan vielä keväällä 2018.



Minulla on myös vanhemmat ja anoppi, jotka ovat valmiita ottamaan isoa roolia perheemme arjessa. Siitä olen kiitollinen. Tiedän, että Työnjohtaja ei jää yksin. Ei ehkä myöskään silloin kun ehkä jo haluaisi. 😉 Olen myös kiitollinen puolisolleni, joka antaa fleksin venyä ja päästää vaimonsa lähtemään, on valmis ottamaan vastuun kantaakseen ja uskoo aidosti (vielä) sen olevan jotenkin helppoa. Kevättalven Noro-virus epidemia saattaa saada hymyn hyytymään. Rima kodinhoidon suhteen ei tosin ole asetettu kovin korkealle. Itsekin saatan pyöritellä pyykkejä koneessa useamman kerran vain koska en ole muistanut laittaa niitä siinä välissä koneesta kuivumaan. Onneksi kodinhoitohuoneeseen on ovi.

Tiedän ettei meidän elämäntilanteemme ole vaikeimmasta päästä. Minulla on ystävä, jonka aviomies on vuoden ulkomailla opiskelemassa ja käy kotona kääntymässä kahden kuukauden välein. Joissakin perheissä toinen vanhempi saattaa lähteä hakemaan Iltapäivälehteä tulematta koskaan takaisin. Itse olen viikkokunnassa kymmeniä vuosia kulkeneen isän tytär. Ehkä sen vuoksi arastelenkin lähtöä. Olen läheltä nähnyt, miten helposti joku perheessä voi jäädä sivuvaunun asemaan. Kun arjessa ei ole tiiviisti läsnä, jäävät pikkuasiat kertomatta. Ne, jotka oikeasti ovat sittenkin niitä tärkeimpiä. Tiedättekö? Ei yhdeksänvuotias perjantaina muista, että tiistain liikuntatunnilla teki maalin, vaikka ei osaa vielä edes pitää kunnolla mailasta kiinni. Tai että kaverin kanssa tullut riita on jo sovittu. Viisivuotias muistaa, että on syönyt päiväkodissa ruuaksi jäätelöä. Ei hän ole, mutta mikä minä olen väittämään kun en ole ollut paikalla. Kun 12-vuotiaalta puhelimessa kysyy, että mitä kuuluu, vastaus on "ihan hyvää" huolimatta siitä mitä oikeasti kuuluu. Ei ne keskustele. Yleensä vielä soitat väärään aikaan, just kun on peli kesken. Nettipeli. Ei voi keskeyttää. Oliko vielä muuta asiaa? Eikä joka päivä saa edes soittaa. Lisää kuulemma ikävää. Kyllä me täällä pärjätään, sanovat. Mutta miten minä pärjään?!

Onneksi minulla on ystäviä odottamassa myös jo Kokkolassa. Samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joille lähteminen on yhtä vaikeaa. Kun vapisevin jaloin astun maanantaina junaan, istumapaikkani on tarkoin valittu kohtalotoverin vierestä. Hänet kuulemma tunnistaa vaimeasta nyyhkytyksestä ja nyrkkiin puristetusta, itkun kastelemasta perhekuvasta. Ohjeistin häntä siirtymään vessaan itkemään Parkanossa. Etelä-Pohjanmaalla julkista tunteidenilmaisua on totuttu katsomaan pitkään ja vähän halveksivasti kielellä naksutellen. Mitä ihmisetkin sanoo. Toinen ystävä odottaa perillä. Hän muuttaa kanssani samaan asuntoon. En ole yksin.

Työnjohtaja katsoo olohuoneessa säätä.
-Mitä kuule on Kertulla nyt päällä. Tuunny kattomaan. Mutta tukka on kyllä komiasti.

Tätä(kin) minun tulee ikävä.

A


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Muutto.

Eilen kävimme pekkaspäiviään viettävän Työnjohtajan kanssa viemässä muuttokuormani Kokkolaan. Ajattelin, että suurena, Oikean lähdön -päivänä saan näin keskittää kaiken voimani tajunnan menetyksen estämiseen eikä minun tarvitse yrittää samalla kantaa mitään tyynyä painavampaa uuteen kotiini.

Muuttokuormaan valikoitui opiskelijalle tyypilliseen tapaan pääosin kaikki se, mitä muiden varastoista löytyi. Koskenkorvan mummani kuolinpesästä Sorsakosken aterimet (veitsiä lukuunottamatta, sillä niitähän ei oikein voi varsinaisiksi veitsiksi kutsua hyvällä tahdollakaan), oranssi viltti ja kukkakuvioinen täkki päiväpeitoksi, isän ja äidin ensikodin verhot 70-luvun alusta, pikkusiskoni entisen poikaystävän pussilakanat, Amerikkaan muuttavan ystäväni astioita, mieheni edesmenneen kummisedän televisio, nuorisoseuran tyhjennyksestä ostetut vanhat metallirunkoiset tuolit ja tätini kaappi (josta puuttuu takalevy, mutta seinää vasten aseteltuna sitä ei tiedä kukaan. Paitsi nyt te. Shhhh.). Esteetikkona yritin tosissani muodostaa näistä jotain kokonaisuutta. Päätin, että sisustuksen punaisena lankana on värikkyys. Ei ole synkistely ainakaan sitten siitä kiinni.



Aamupäivällä starttasimme Serkkupojan Transportterin matkaan. Lähdön hetken lievästi kireää tunnelmaa ei helpottanut se, että tavoilleni uskollisena lähtö yleensä kohdallani vähän viivästyy sovitusta ja auton öljyvalo syttyi palamaan ensimmäisen kerran Tuiskulansuoralla, noin kolmen kilometrin ajon jälkeen. Auton omistaja antoi puhelimitse ohjeeksi avata ja sulkea konepeltiä niin valon pitäisi sammua. Työnjohtajassa tämä ohje ei herättänyt luottamusta, mutta se toimi. Jatkoimme matkaa. Työnjohtajalla on valtava määrä vahvuuksia, mutta niihin ei kuulu rauhallinen liikennekäytös. Hänen mielestään huonosti eli liian hiljaa, liian lujaa, nykivästi välillä kiihdytellen ja välillä himmaten tai traktoria maantiellä ajavien pitäisi pysyä kotona. Jälleen mietin, että meidän olisi kyllä parasta ajoittaa liikkumisemme aamu kahden ja neljän välille Laitoimme radion kovemalle.



Kokkolassa sää oli kylmä, mutta kaunis. Vuokranantajat tulivat esittelemään asuntoa, joka näytti todellisuudessa ihan samalta kuin  mielikuvissa. Paitsi se makuuhuone, jonne minun oli tarkoitus majoittua. Ymmärsin heti, että ostamani sänky on huoneeseen liian suuri. Siis jos aion laittaa sinne jotain muutakin tavaraa sängyn lisäksi. Vaihtoehtona oli majoittua olohuonepaikalle. Tein sen.

Asunto sijaitsee talon kahdeksannessa kerroksessa. Tavaroita kantaessamme tunsin syvää kiitollisuutta hissin keksijää kohtaan. Se veti sisäänsä kaiken, myös sängyn. Halleluuja! Työnjohtaja vastaili työpuhelimeen, että "olen tässä muuttamassa vaimoa pois kotoa" ja nautti selvästi aiheuttamastaan hämmennyksestä. Keittiön viemäri oli tukossa ja kattolampuissa sokeripalakytkennät, mutta muuten kaikki sujui kitkatta. Ikkunastani näkyy maailman suurin Halpa-Halli. Ooh! :D

Tutustuimme myös kahteen naapuriin. Pieni mummo kurkisti meitä 10cm ovenraosta ja teki terävän huomion muuttopuuhista ja hississä mukavanoloinen vanhempi herrasmies seisoi pieni viherkasvi kädessään. Hän oli viemässä sitä hoitoon lomansa ajaksi. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Edellisen kerran Työnjohtajan kanssa yhdessä Kokkolassa yöpyessämme tulin raskaaksi. Päätimme tietoisesti olla ottamatta riskiä ja lähdimme ajelemaan kotiin. Kotipihaan kääntyessämme ihmettelin, että eihän tämä oikeastaan ole autollakaan ajeltuna matka eikä mikään. Jotenkin kesällä edellisen kerran taitettuna matka oli tuntunut paljon pidemmältä. Työnjohtaja katsoi minua ja muistutti, että silloin autossa oli ollut takapenkki ja kolme lasta. Ai niin. Lopetin ihmettelyn.

Viikon päästä olen jo tositoimissa. Huh huh!

Anu

ps. Opiskelijalippu aloittelee elämäänsä myös Instagramissa ja Facebookissa nimellä opiskelijalippu. Sieltä saa myös reaaliajassa tiedon uudesta blogipostauksesta. :)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Minua pyörryttää. Aamun ensimmäinen ajatus on: mitä hemmettiä olen tekemässä?! Minä, jonka elämän keskiössä ovat aina olleet lapset ja perhe, olen lähdössä. Vapaaehtoisesti. Seuraavan puolentoista vuoden aikana olen enemmän poissa kuin läsnä. Olen ostanut itselleni riisipallovalaisimen ja 105 cm leveän runkopatjasängyn, jonne ei kukaan ryömi kylmien varpaidensa kanssa keskellä yötä. Käsittämätöntä. Kestämätöntä.

Parikymppisenä muutin opiskelemaan Jyväskylään. Luin puheviestintää, kasvatustieteitä ja erityispedagokiikkaa yliopistossa ja kuvittelin, etten koskaan palaa Etelä-Pohjanmaalle. Sitten rakastuin Työnjohtajaan, palasin, menin naimisiin ja rupesin synnyttämään. Tarpeeni lisääntyä oli valtava. Olin aina halunnut olla äiti. Opinnot jäivät kesken eikä se haitannut. Töitä riitti kyllä. Olen tehnyt luokanopettajan ja erityisopettajan töitä yli kymmenen vuotta ja siinä välissä olen synnyttänyt kolme lasta. Jokaisen lapsen välissä kävimme keskusteluja opintojen jatkamisesta, mutta aika ei ollut koskaan oikea. Lapsemme ovat olleet todella allergisia ja muutenkin rankanneet To do -listallaan yöllä valvomisen nukkumista korkeammalle. Pikkulapsiaikana olen mustien silmäpussien takaa yrittänyt lähinnä muistaa, miksi kävelin olohuoneesta keittiöön, ja aivokapasiteettini on riittänyt sellaisten kirjojen lukemiseen, joissa on enemmän kuvia kuin tekstiä.

Nyt kuopukseni on viisivuotias, lapseni nukkuvat öisin ja osaavat tehdä itselleen voileipiä ja nuudelia. Vuosi sitten kävimme taas Työnjohtajan kanssa jokavuotisen keskustelumme ja päätimme, että nyt tai ei koskaan. Kokkolan Chydenius instituutissa oleva luokanopettajien aikuiskoulutusyksikkö on nimenomaan jo yliopisto-opintoja ja työkokemusta omaaville ja sen hakupapereita olen käynyt katsomassa jo useampana vuonna. Nyt hain. Ja pääsin. Ja olen lähdössä. Tammikuun 10. päivä. Viikon päästä. Ou shit.

Toisaalta on helpottavaa, että koko syksyn kestänyt valmistautuminen on pian ohi. Kuvittelin, että syksyn aikana koululaiseni oppivat heräämään herätyskelloon, oppivat laittamaan itselleen illalla vaatteet ja repun aamua varten valmiiksi, täyttävät ja tyhjäävät astianpesukonetta pyytämättä ja huolehtivat koulutehtävistään niin ettei asiasta tarvitse olla koko ajan naputtamassa. Kuvittelin utopian. Lapset vetoavat siihen, että kyllä me sitten kun sä lähdet, eihän meidän vielä tarvitse. No, nyt minä olen lähdössä. Mielenkiinnolla jään odottamaan luvattua taianomasta muutosta toiminnassa.

Lähtöön liittyy myös odotusta, innostusta ja vähän (aika paljon) huonoa omatuntoa siitä, että minulla on pian aikaa itselleni. Voin aloittaa uuden harrastuksen. Voin käydä viikolla pubivisassa ja juoda oluen. Voin aamulla ennen kouluunlähtöä syöttää ja pukea vain itseni. Voin nukkua tyynesti tietäen, ettei yöllä kukaan herätä minua, koska sänkyyn tuli oksennus. Voin syödä kaikkia niitä ruokia, joita ei koskaan tule tehtyä koska "mitä tää on, yäk en syö". Ja ennen kaikkea opin uutta. Valmistun vihdoin ammattiin, jota rakastan.

Työnjohtaja kysyy sohvalta, muodostuukohan blogista Erään avioeron tarina. Ei kai. Eihän?! Hitto! Avioeroa en ole vielä osannut jännittääkään. Lisään sen samaan paniikkilistaan "miten selviän, kun en pääse lapseni joulujuhlaan" ja "miten pidättelen nalkutuksen navassani kun palaan perjantaina kotiin, jossa on totaalikaaos, lapset ovat samoissa vaatteissa kuin maanantaiaamuna ja ovat syöneet viikon pelkkiä nuudelia ja pakasteranskalaisia" kanssa. Toisaalta, jos hallitsen nalkutuksen ehkä avioeroakaan ei tule. ;)

Minä hyppään nyt junaan. Tervetuloa mukaan matkalle.
-A-