Paljasta pakaraa ja reissukuulumisia

Viime sunnuntaina seisoin keittiössä. Olin juuri käynyt Murkun kanssa pitkän ja tiivissanaisen keskustelun tietokoneenkäyttötunneista, elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ensimmäisen maksimaalinen lisääminen voi tarkoittaa samaa kuin jälkimmäinen. Oli myös nälkä. Kolistelin kanta-astunnalla alakertaan, jossa Työnjohtaja istui ruokapöydässä edessään mikromakkara. Hän oli lähdössä jäähallille harrastejoukkueensa (sen, jossa jossa hän toimii koppipelaajana) pääsiäisturnaukseen hoitamaan tulostaulua. Toistan, että hän oli tehnyt itselleen mikromakkaraa. Eikä siis minulle ja lapsille mitään. Vaikka minullakin oli nälkä. Ja lapsillakin varmasti, jos olisin keksinyt  kysyä. Virhe. Suureleisesti aloin kuoria paistoperunoita ja totesin kovalla äänellä, että olisi kuule tosi kiva, jos tässä perheessä olisi kaksi aikuista, joista toinenkin edes vähän kantaisi vastuuta lastenhoidosta ja ruuanlaitosta. Työnjohtaja nosti hitaasti kasvonsa, katsoi minua säälinsekaisella katseella, jota käytetään ymmärtämättömien lasten kohdalla ja totesi: "En edes viitsi sanoa tuohon mitään". No, no, no....hitto! Tämä opiskelu on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet voittaa riidat lastenhoidosta. Ja puollustuksekseni kuitenkin alleviivaan, että minulla oli nälkä. Ja hän söi yksin. Mikromakkaraa. En edes tykkää mikromakkarasta.....

Kokkolassa kevään saapuminen tarkoittaa kaupungin muuttumista luistinradaksi. Lipsuu ja paljon. Kevään merkkejä tunnetusti on myös se, että ihmiset alkavat hymyillä ja pikkuhiljaa kuoriutua untuvatakeistaan. Poppanen vei asian uudelle levelille kulkemalla kaupungin läpi toinen vain sukkahousuilla verhoiltu pakara paljaana. Mekko oli kaduilla luistelun aikana lähtenyt kerimään itseään takin alle paljastaen iloisesti enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Vasta juuri ennen yliopistokeskusta hänen ohitseen viilettänyt Tietäjänainen huikkasi, että nyppääppä vähän helmoja. Ihmettelemme, miksi ohikulkeneista autoista kukaan ei ollut ruuvannut ikkunaa alas ja vislaillut vihjailevasti. Yliopistokeskus sijaitsee kuitenkin sekä ammattikorkeakoulun että ammattikoulun kanssa samassa ryppäässä. Eikö nykynuorille mikään kelpaa?!

Vaikka viime viikkoina tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, olemme saaneet myös jotain aikaiseksi. Olemme muiden tehtävien ohella kirjoittaneet Poppasen kanssa sekä gradumme teoria että metodiosuuden ja kuitanneet samalla kandintutkielman tehdyksi. Tähän astisen tuotoksemme esittely/opponointitilaisuudessa tarjoilimme Poppasen tekemiä rahkapullia ja Professori vakuutti muruset suupielessä sen vaikuttavan positiivisesti työn arviointiin. Sen varaan laskemme. 😅 Kovassa nosteessa ja itseluottamuksessa siirrymme seuraavaksi analysointivaiheeseen. Jotenkin aavistelen, että rahkapullaa saattaa kulua siinäkin.

Kokkolaanlähtöjä on jäljellä enää 10. Aika vähän. Henkilökohtaisesti se vähän hirvittää. On paniikkia siitä, ehdinkö tehdä kaiken ennen kuin kontaktiopetus loppuu. Luopumisen tuskaakin ehkä jo vähän. Mutta toisaalta myös odotusta siitä, että saan palata kotiin ja lakata repimästä itseäni kahden elämän välillä. Metkaa on ollut myös tehdä paluuta työmarkkinoille. Osa opiskelukavereistani tietää jo, missä ensi syksynsä aloittaa. Itse olen keskittynyt lähinnä työhakemusten täyttelyyn. Lähialueilta on ollut auki toistaiseksi vain virkoja, joihin minulla ei ole mitään saumaa ennen kuin lokakuussa vihdoin saan pätevyyttä osoittavan paperini. Syksylle tehtäväksi jää vielä syventävä harjoittelu, jonka saa tehdä ns. omaluokkaharjoitteluna, jos työpaikan saa. Toiveet ovat korkealla. Tästä saisi hyvän tekijän se, joka ymmärtää ottaa. Jokatapauksessa....yhtä hullulta kuin se, että opiskelu alkoi, alkaa tuntua se, että se pian loppuu.

Koska teitä varmasti mietityttää myös se, jäimmekö perheenä jumiin Saariselälle, vastaan ilokseni että emme. Vastoin kaikkia odotuksia edellisessä postauksessa mainitsemani hiihtolomamatkan kovin koitinkivi ei ollutkaan varsinainen matkustus. Haluan tässä kaikkien kasvojen edessä kiittää sydämeni pohjasta niitä ihmisiä, jotka ovat keksineet älypuhelimet ja mobiilidatan. Teini vajosi ruutukoomaan kotipihassa ja havahtui vain auton pysähtyessä mahdollista ruokkimista tai jaloittelutaukoa varten. Potter raportoi netistä jääkiekkotuloksia tasaiseen tahtiin ja Pippurikin, jonka henkisen selkärangan kestämiseen minulla oli kaikkein pienin usko, istui kuin tatti perille ja takaisin. Laskettelu oli vuosien jälkeen mahtavaa ja siihen osallistui ensimmäistä kertaa koko porukka. Nettiin postaamissamme kuvissa hymyili onnellinen perhe uskomattomissa maisemissa.

Mutta onhan tuo lapsiperhematkailu myös äärimmäisen kuluttavaa. Reissusta olisi saanut kuvia myös kädet muffissa seisovasta ja kotiääntä kovimmalla mahdollisella volyymillä käyttävästä äidistä, joka vannoi keskenään tappeleville jälkeläisilleen, että tämä TODELLAKIN on VIIMEINEN kerta kun IKINÄ lähdetään mihinkään. Pikkuisen tunnelmaa myös kiristi se, että mukaan koko viikon helpoksi ruuaksi ostamamme kinkku jäi syömättä, koska mökissä ei ollutkaan uunia vaan ainoastaan kaksi keittolevyä ja mikro. Jäinen sika kävi säkissään siis saariselällä ja matkusti kolisten samassa suksiboksissa sieltä myös takaisin. Kinkku oli lopulta sittenkin pääsiäispöydän kunkku.

Pikkuruisen mökkimme ainoan makuuhuoneen kerrossänkyyn joku Anssi teiniangstissaan oli kirjoittanut viestin tuleville sukupolville. "Tämä huone oli ainoa paikka, missä sain juhannuksen aikana olla rauhassa." Alla luki kaksi kertaa eri käsialoilla "sama". Tuota viestiä lomaviikon viimeisenä iltana tuijotellessani olin ottaa kynän käteeni ja jatkaa ketjua: "Dear Anssi & muut. Teillä oli tämä huone. Minä istuin muutaman kerran päivässä vessassa ilman fyysistä tarvetta siihen, koska silloin, edes minuutin ajan, sain olla yksin. Olisitte jukolauta olleet kiitollisia." Hymykuvien vuoksi kuulen itseni kuitenkin seuraavan loman lähestyessä sanovan: "Vitsit kun tämä oli ihana reissu. Mennäänhän taas."

Valtamediassa vellovista huhuista huolimatta blogi on siis yhä hengissä, vaikka kirjoittelun tahti on hiipunut. Hitto mikä kevät!

Gradupyrkimyksiä

Minulla on tapana vetää sunnuntaisin lähtökilarit. Lähtö hermostuttaa. Tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken. Pippurin haalari on yhä likaisena pyykkikorissa, poikien seuraavan viikon kokeisiin jäi sitten kuitenkin treenaamatta ja  omien tavaroiden pakkaaminenkin on ahdistavaa. En sitten taaskaan saanut viikonlopussa maailmaa valmiiksi. On huono omatunto lähtemisestä ja etenkin siitä, että lasten nukkumaanmenoa takutessani jopa jo vähän odotan seuraavaa iltaa, jolloin voin valmistautua nukkumaanmenooni yksin, hiljaisuudessa ja katselemalla Netflixiä. Ja miten keski-ikäinen perheenäiti käsittelee nämä negatiiviset tunteet? No luonnollisesti raivoamalla pikkuasioista, nakkelemalla niskojaan ja paiskomalla tetraalisesti pitkiäkalsareita matkalaukkuun. Ai miten aikuismaista. Viime sunnuntaina perinnettä toteuttaessani kuulin Työnjohtajan kuiskaavan lapsille, että ei välitetä, ei äiti teille oli kiukkuinen, sitä vaan harmittaa lähteä.  Miten viisas ja ihana hän onkaan.

Lomien loppuminen on minulle muutenkin perusviikonloppua kovempi ponnistus. Koska olin ollut kotona pitkään, ajattelin luonnollisesti, että perhe ei missään tapauksessa pysty palaamaan arkeen, ellen ohjeista heitä kunnolla. Kutsuin kokoon perhepalaverin. Istutin lapset ja Työnjohtajan keittiönpöydän ääreen ja vedin eteen tyhjän sopimuspaperin. Aloimme kirjata (äitijohtoisesti) ylös teeesejä, jotka juhlallisesti lopuksi allekirjoitettaisiin. Näin kangastuksena edessäni hetken, jolloin yhdessä asiaa pohtien kirjaisimme ylös peliajat, nukkumaanmenoajat, läksyjentekoajat, tiskikoneentyhjäysvuorot, oman huoneen siivous säännöt, kissanruokintavastuut ja vanhempien leikki- ja pelivelvollisuudet, joihin koko perhe sitoutuu, koska niistä on yhdessä päätetty.

Saimme paperille kaksi palluraa, kun ilmassa oli ensimmäinen riita. Työnjohtaja nousi pöydästä ja sanoi, että eiköhän tämä ole nähty. Virhe. Miten voidaan sopia perheen yhteisistä säännöistä kun toinen vanhempi ei tue toista ratkaisevalla sopimuksenkirjoittamishetkellä?! Työnjohtaja täysin asiattomasti ilmoitti, että kaikkein ironisinta tässä on se, että näitä sääntöjä kirjoittaa ja vaatii henkilö, joka ei aio olla paikalla kun niitä toteutetaan. Ja että perheessämme on kirjoiteltu vuosien varrella jos jonkinmoisia sääntöjä, joita on liimattu jääkaapinoveen ja joiden mukaista elämää on eletty maksimissaan kolme vuorokautta. No...no...no tällä kertaa asiat olisivat menneet toisin, mutta, jos ei kerran kiinnosta niin ei sitten. Yrittäkää sitten elää ilman minun johdatustani. Katsotaan kuule miten käy. Tiistaina soitin kotiin ja ajattelin nyt kuitenkin lempeästi ilmoittaa, että muistavat Potterilla olevan seuraavana päivänä hiihtoa. Työnjohtaja sanoi, että läksyt on tehty ja sukset ovat jo koululla, koska täällä on kuule tänään jo hiihdetty. Hitto. Toimivat sittenkin ilman kauko-ohjausta.

Kokkolassa kaikki alkoi siitä, mihin me asiat joulukuussa jätimme. Paitsi että laitoksella oli 45 uutta opiskelijaa. Kyllä oli jännää! Vuodessa meistä oli tullut konkareita. Meitä arvostettiin ja katsottiin ylöspäin. Meistä haettiin lohtua ja tukea. Me omalla olemassaolollamme loimme heille unelman siitä, että vielä joskus heistäkin voisi tulla meidän kaltaisiamme. Annoimme tavallaan heidän elämälleen tarkoituksen ja päämäärän. Olimme johdatuksen tähtiä, jotka.... No niin. Joka tapauksessa mukavaa, että uusi sukupolvi on saapunut. Se tarkoittaa sitä, että meidän aikamme on käymässä vähiin. Lukujärjestyksessä on enemmän aukkoja. Valitettavasti vähemmän läsnäoloa tarkoittaa enemmän gradua.

Olemmekin Poppasen kanssa päässeet ihan hurjaan nousukiitoon. Haimme valtavan kasan gradukirjoja kirjastosta ja asetuimme niiden kanssa näyttävästi aulatilaan. Tässä kuulkaas tehdään tutkimusta ja tiedettä. Uskottavuuttamme hieman nakersi se, että moni oman vuosikurssimme opiskelijoista pyrskähti nauruun nähdessään meidät kirjapinon takana. Kysyivät, että mitä me oikein yritämme. No opiskella, saateri. Kirjoittaa sitä hemmetin gradua. Tai ensin nyt tutkimuslupahakemusta, että pystymme keräämään gradumme aineiston. Olimme ohittaneet tällaisen pienen yksityiskohdan. Hups. Graduohjaajamme, armoitettu professori Juha Hakala, oli silminnähden tyytyväinen ahkeruudestamme. Pöytämme eteen pysähtyessään hän moitti vain englanninkielisten teosten vähyyttä. Sanoimme hakkineemme ensin näyttävyyttä näillä kotimaisilla. Kasassa oli eräs teos jopa kahteen kertaan. Niin omistautuneita olemme nyt etenemään maistereiksi. Olemme nauttineet myös tällä viikolla graduaamiaista. Ensi maanantaina luvassa on graduillallinen. Jos ei näillä eväillä valmistu niin ei millään. Ruokailun ohessa pitäisi tosin ilmeisesti keskustella myös graduun liittyvistä asioista. Työstämme vielä sitä puolta.

Linnanneito palasi joululomalta graduhuopaan kääriytyneenä. Sen kanssa on kuulemma mukava kirjoittaa ja graduohjaajan tapaamisessa sen alta voi epäselvästi mumista tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Innostuimme. Gradua jouduttaakseen Pumpanen ja DramaQueen joutuvat hankkimaan itselleen graduhevosen. Sensei ostaa graduauton ja minä haluan gradu-keittiöremontin. Jos tarkoituksena on valmistua, täytyy tehdä asioita, jotka vievät prosessia eteenpäin. Yritin markkinoida ajatusta kotona. Työnjohtajan mielestä keittiöremontti tehdään sitten kun alan viihtyä keittiössä enemmän. Eli ei ihan lähiaikoina...jos koskaan. Ja kyllä, hän tiesi mitä 15 vuotta sitten valitsi.

Viikonloppu on joka tapauksessa täällä. Sunnuntaina Pippuri aloittaa uuden harrastuksen. Tseedingin. (Cheerleadingin) Tarjolla oli myös aikuisten ryhmä. Hetken herkuttelin ajatuksella. Sitten herkuttelin suklaalla. Hauskaa viikonloppua! Onko siinä V? On! Onko siinä I? On!

Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla.