Back in business

Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.

Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.

Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.

Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.

Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.

Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä.  Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.

Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.