sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Neljäkymmentä vuotta elämää. Lisää tätä, kiitos!

Täytin tällä viikolla neljäkymmentä vuotta. N-E-L-J-Ä-K-Y-M-M-E-N-T-Ä. Muistan kun äitini täytti neljäkymmentä. Olin silloin 13-vuotias. Hän oli mielestäni jo iällä. Ohittanut parasta ennen päiväyksen. Eli aika vanha. Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä eli aika vanhana. Mihin hemmettiin vuodet tästä välistä katosivat?! Äitini on kuitenkin pysynyt yhä ihan samanlaisena simpsakkana tehopakkauksena?!? Kirottua!

Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.

Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni.  😍

Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.

Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti