Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu