Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A

I love YTHS

Tällä viikolla olen huollattanut itseäni. Koeajoin ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön palveluita sekä yleisen terveydenhuollon että hammashuollon puolelta.

Kaikki alkoi siitä, että kolme viikkoa kestänyt tukehtumiskuolemaa muistuttava yskä alkoi jo pikkuisen rasittaa sekä itseäni että ympärilläni pyöriviä ihmisiä. Mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella yöllä/puhelimessa/elokuvissa/ruokapöydässä/luennolla hakkaavaa yskimistä ja väistellä pisaratartuntaa. Koska olen keski-ikäinen ja kolme kertaa synnyttänyt nainen, yskän puuskat hidastivat myös liikkumistani. Jouduin 100 metrin välein pysähtymään ja ristimään jalkani (syystä, jonka muutkin usemman kerran synnyttäneet naiset varmasti ymmärtävät (se on se sama syy, miksi en hypi trampoliinilla.)) Työnjohtaja sanoi, että tämän tetraalisen eleen vuoksi ohikulkijat luulevat, että minulla on ebola, ja kieltäytyi liikkumasta kanssani julkisilla paikoilla Koin parhaaksi hakeutua hoitoon. Minulla on vahva aiempi kokemus siitä, että yskä lähtee yskimällä (siitä nuha-jutusta en ihan ole saanut autenttista todistusaineistoa), mutta taivuin ja menin. Ja hyvä niin. Diagnoosia tuli jos jonkinlaista ja apteekki verotti 80€ kuukaden ruokakassasta. Mutta siis YTHS. Loistava! Aamulla soitin terveydenhoitajalle. Sain saman tien poukata sinne sisään, otettiin verikoetta jos jonkinmoista ja lääkäriaika sisätautien erikoislääkärille kahden tunnin päähän. Mitä palvelua!

Tästä kokemuksesta intaantuneena tilasin saman tien ajan myös hammaslääkärille. Ja kyllä: aika löytyi seuraavalle aamulle. Kerroin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, että en ole käynyt hammaslääkärissä kymmeneen vuoteen, suuni on varmasti täynnä reikiä ja mua vähän pelottaa. Hän sanoi hammaslääkärin olevan helläkätinen. Ja oli oikeassa. Lääkäri oli suloinen nuorimies. Hän saatteli minut tuoliin lähes kädestä pitäen ja sanoi heti ensi vilkaisulla, ettei tilanne ole katastrofaalinen. Yksi pieni reikä ja vähän hammaskiveä. Hurrasimme yhdessä. Hammaslääkäri kysyi olenko valmis toimenpiteeseen saman tien. Kerroin olevani henkisesti siihen varautunut. Pora kävi, lääkärin vatsa murisi korvani vieressä ja hän puhui hammashoitajalle jotain hammaslääkärikeskuksen pakastimessa olevasta lihastaa. Hoitaja sanoi huomanneensa ja himoinneensa hänen lihaansa jo pidempään. Kolme sormea suussa oli vaikea nauraa, mutta tein sen silti. Lopuksi hoitaja kysyi, haluanko tarran, koska olin niin reipas. Valitsin kuvista mäyräkoiran, jolla oli hellehattu.

Ja mitä tämä hupi maksoi? Yksityisen lääkäriaseman sisätautien erikoislääkärin vastaanotto 24€ ja yksityinen hammasläkäri paikkauksineen 26€. Halpaa kuin saippua! Olen enemmän kuin tyytyväinen.

YTHS - Käytän itse ja suosittelen!

A

Hyvästit aikuisten Pätkiksille

Kävin taannoin puntarissa. Painoin saman verran kuin 27-vuotiaana. Ihanaa. Olin silloin viimeisilläni raskaana. Minulla ja Työnjohtajalla oli yhteinen illuusio, että avioliitto lihottaa. Työnjohtaja on varsinainen kermaperse enkä minä todellakaan jää tässä kisassa palkintosijojen ulkopuolelle. Kaapista löytyy aina jotain, jolla voi taltuttaa sokerinhimoa ruuan jälkeen lasten nukkumaanmenon jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Jos ei muuta, niin leivontasuklaata tai Juhlapöydän konvehtirasiasta laatikon pohjalle pyörimään jääneitä Zabaglioneja. Työnjohtaja on syyttänyt lisääntyneestä keskivartalopulleudestaan minua. Ei sillä, että olisin jotenkin ehtoinen emäntä, joka viihtyy kädet pullataikinassa, koska en todellakaan ole, mutta ostan kyllä mielelläni kaupasta kaikenlaista hyväskää. Alkuvuodesta toistelimme kilvan sitä, miten NYT varmasti laihdutaan. Hän sen vuoksi, että minä en ole ostelemassa herkkuja, ja minä, koska nyt vihdoin saan syödä kaikessa rauhassa niitä raikkaita salaatteja, joista niin pidän. Buahahahah! Ei oo lukemat tippunu. Päinvastoin! Toisaalta, nyt voimme syyttää painon noususta tätä uutta elämäntilannetta. On niinku pakko syödä tavallaan niinku ikävään ja silleen.

Viikonloppuisin on ollut helppo lipsua herkuttelun suhteen kultaiselta keskitieltä ihan sänkipellon puolelle. Perjantaina käydään grillillä/pitsalla/mäkkärissä, koska äiti tulee kotiin ja on vähä niinku juhlapäivä. Lauantaina syödään herkkuja, koska katsotaan elokuvaa ja elokuvaahan ei voi katsoa ilman herkkuja. Sunnuntaisin kahvitellaan perheen tai ystävien kanssa ja syödään mitä? No herkkuja! Ja kyllä: perheessämme on pitkät "ruualla" hemmottelun perinteet: syödään kun on mukavaa ja syödään kun ei ole.

Viime viikonloppuna oli nuoruudenystäväni häät. Työnjohtajan puku nauroi räkäiset naurut henkarilta eikä hän edes yrittänyt vetää sitä päälleen. Toisaalta puku oli ostettu isoäitini hautajaisiin vuonna 2006. Oli ehkä aikakin päivittää. Sulloessani itseäni tukisukkahousuihin ajattelin, että ei hitto, nyt on aika. Häissä toki oli tarjoilut sillä tavalla kohdillaan, että sunnuntai oli vielä pitsapäivä. Mutta heti maanantaina. 😉

Viikko siis takana uljasta uutta elämää. Ei karkkia. Ei aikuisten Pätkiksiä (niitä vähän isompia eli parempia). Ei vanukkaita iltapalaksi. Ei leipää. Olen juonut niin paljon vettä, että vessapaperin kulutus on kolminkertaistunut. Poppasen kanssa sovimme, että karkkia ei saa ostaa, mutta sitten saa syödä, jos joku tarjoaa. Ja kerran viikossa saa herkutella. Ja sitten saa vähän käydä kahvilla, jos on oikein huono päivä. Ja... joo joo...näen itsekin mihin tämä johtaa. Mutta yritetään nyt....taas. 😁

A