Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Paluu menneisyyteen

Tänään tein aikamatkaa menneeseen. Kolme vuotta sitten opetin lukuvuoden ajan kuutosluokkaa. Viimeisillä kouluviikolla kirjoitutin oppilailla kirjeen itselleen. Pyysin heitä kertomaan kirjeessä asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä tärkeiltä, kirjottamaan siitä mitä he odottavat tulevalta yläasteajalta ja mistä he haaveilevat. Kirjeet sinetötiin ja toin ne hyvään talteen varaston hyllylle. Tänä keväänä nuo nuoret päättävät peruskoulunsa ja ovat taas uuden edessä. Kaivoin kirjeet esiin ja laitoin ne omien saatesanojeni kera eteenpäin. En tiedä mitä kirjeissä luki, mutta toivon, että elämä antoi niitä asioita, mistä he silloin haaveilivat. Kerroin, miten olen sivusta seurannut heidän kasvuaan ja miten hienoa on nähdä, että noista mahtavista lapsista on kasvanut fiksuja nuoria. Toivotin heille onnea matkaan nyt kun ovat jälleen uuden edessä. Yritin vielä kerran työntää heitä eteenpäin. Ehkä joku tarvitsi muistutusta sitä, että elämä kantaa ja tie vie eteenpäin. Loppuun kirjoitin: tule onnelliseksi. Toivon, että se toteutuu jokaisen kohdalla.

Koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen, noiden kirjeiden löytyminen ei ollut mikään näps-homma. Käänsin varaston ympäri ja voin kertoa, että tavaraa oli. Olen muistohamsteri. Olen tallettanut kaikkea mahdollista: vanhoja elokuvalippuja, tunneilla vaihdettuja kirjelappuja, epikriisejä, ihastukselta saatuja karkin päällyspapereita, oppilailta saatuja muistamisia, kortteja, keskenjääneitä e-pillerilevyjä (?!), kuitteja merkittäviltä ravintolaillallisilta tai matkoilta, luokkakaverin fysiikanvihon (ja ei, en ollut kiinnostunut muistiinpanoista vaan vihon omistajasta), lehtileikkeitä, lasten piirustuksia ja ennen kaikkea kirjeitä ja päiväkirjoja. Ou jee. Siinähän sitä vierähti tunti jos toinenkin. Poskia kuumotti. Nauratti ja itketti vuorotellen.

Kaameimpia olivat vanhat päiväkirjat. Siis ajalta, jolloin olen ollut 14-17 vuotias. Tiesin kaiken. Olin epävarma. Rakastin tulisesti ja vihasin yhtä vakuuttavasti samaa ihmistä seuraavassa merkinnässä. Olin väärinymmärretty nuori, jolle vanhemmat toivoivat kaameaa kohtaloa, koska eivät yhtyneet mielipiteeseeni poikakaverin yöksipäästämisestä tai nenälävistyksen ottamisesta. Kasvatuslaitoksessakin olisi ollut parempi. Paitsi seuraavana päivänä kun äiti paistoi vohluja ja oli sitten kuitenkin "ihan kiva". Erosin ja palasin yhteen pitkäaikaisen nuoruudenihastukseni kanssa niin monta kertaa, että en tiedä olinko koko ajan itsekään tietoinen siitä koska seurustelimme ja koska emme. Dramaattista se oli kuitenkin joka kerta. Jatkuva tunteissa rypeminen hengästytti yhä näin 20 vuotta myöhemminkin. Kiitollisuudella katson taas tuota keski-ikäistä naista peilistä. Vaikka tyynynkuvat näkyvät ihossa painaumina vielä aamupäivälläkin ja jokainen syöty suklaanpala kosahtaa saman tien reisiin kiinni, ei tuokaan aika kaksista ollut. Ja rakkaalle esikoiselleni sanon näin seitsemännen luokan lähestyessä: NYT äiti todellakin taas ymmärtää. Koita kestää!!! Se menee kyllä ohi!

Ihanimpia muistoja olivat kirjeet. Olen elämässäni ollut pitkäaikaisessa kirjeenvaihdossa kolmen ihmisen kanssa. Yksi heistä on Työnjohtaja. Me kävimme kirjeenvaihtoa suhteemme alkuaikoina kun vielä opiskelin Jyväskylässä ja olimme enemmän erillään kuin yhdessä. Kirjoittelu tapahtui tosin korrektisti sähköpostitse, mutta olen tulostanut jokaisen postin ja säilönyt tarkasti pahvilaatikkoon. Alun tunnustelevat tiedustelut ja rivien väleistä luettavat toiveet olivat hellyttävää luettavaa. Awwww. Taidan ruveta vaatimaan postia myös Kokkolaan. Ja niissä pitää lukea muutakin kuin viikon ostoslista.

Huomenna on äitienpäivä. Aamupalan tuominen sänkyyn on todettu liian riskialttiiksi jo ensimmäisestä kerrasta saakka, mutta suklaakakku tuoksuu jo. Rakkaudella muistan myös niitä ystäviäni, jotka eivät suurista toiveistaan huolimatta vielä omaa äitienpäiväänsä saa viettää. Heille huominen on kipeä päivä. On vaikea sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Sanoja ei ole. Haluan silti uskoa onnellisiin loppuihin. Tavalla tai toisella. Ajatuksissa olette....