Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

Sairaan ihana viikko

Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.

Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.

Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.

Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.

Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.

Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)

Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä. 

I love YTHS

Tällä viikolla olen huollattanut itseäni. Koeajoin ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön palveluita sekä yleisen terveydenhuollon että hammashuollon puolelta.

Kaikki alkoi siitä, että kolme viikkoa kestänyt tukehtumiskuolemaa muistuttava yskä alkoi jo pikkuisen rasittaa sekä itseäni että ympärilläni pyöriviä ihmisiä. Mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella yöllä/puhelimessa/elokuvissa/ruokapöydässä/luennolla hakkaavaa yskimistä ja väistellä pisaratartuntaa. Koska olen keski-ikäinen ja kolme kertaa synnyttänyt nainen, yskän puuskat hidastivat myös liikkumistani. Jouduin 100 metrin välein pysähtymään ja ristimään jalkani (syystä, jonka muutkin usemman kerran synnyttäneet naiset varmasti ymmärtävät (se on se sama syy, miksi en hypi trampoliinilla.)) Työnjohtaja sanoi, että tämän tetraalisen eleen vuoksi ohikulkijat luulevat, että minulla on ebola, ja kieltäytyi liikkumasta kanssani julkisilla paikoilla Koin parhaaksi hakeutua hoitoon. Minulla on vahva aiempi kokemus siitä, että yskä lähtee yskimällä (siitä nuha-jutusta en ihan ole saanut autenttista todistusaineistoa), mutta taivuin ja menin. Ja hyvä niin. Diagnoosia tuli jos jonkinlaista ja apteekki verotti 80€ kuukaden ruokakassasta. Mutta siis YTHS. Loistava! Aamulla soitin terveydenhoitajalle. Sain saman tien poukata sinne sisään, otettiin verikoetta jos jonkinmoista ja lääkäriaika sisätautien erikoislääkärille kahden tunnin päähän. Mitä palvelua!

Tästä kokemuksesta intaantuneena tilasin saman tien ajan myös hammaslääkärille. Ja kyllä: aika löytyi seuraavalle aamulle. Kerroin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, että en ole käynyt hammaslääkärissä kymmeneen vuoteen, suuni on varmasti täynnä reikiä ja mua vähän pelottaa. Hän sanoi hammaslääkärin olevan helläkätinen. Ja oli oikeassa. Lääkäri oli suloinen nuorimies. Hän saatteli minut tuoliin lähes kädestä pitäen ja sanoi heti ensi vilkaisulla, ettei tilanne ole katastrofaalinen. Yksi pieni reikä ja vähän hammaskiveä. Hurrasimme yhdessä. Hammaslääkäri kysyi olenko valmis toimenpiteeseen saman tien. Kerroin olevani henkisesti siihen varautunut. Pora kävi, lääkärin vatsa murisi korvani vieressä ja hän puhui hammashoitajalle jotain hammaslääkärikeskuksen pakastimessa olevasta lihastaa. Hoitaja sanoi huomanneensa ja himoinneensa hänen lihaansa jo pidempään. Kolme sormea suussa oli vaikea nauraa, mutta tein sen silti. Lopuksi hoitaja kysyi, haluanko tarran, koska olin niin reipas. Valitsin kuvista mäyräkoiran, jolla oli hellehattu.

Ja mitä tämä hupi maksoi? Yksityisen lääkäriaseman sisätautien erikoislääkärin vastaanotto 24€ ja yksityinen hammasläkäri paikkauksineen 26€. Halpaa kuin saippua! Olen enemmän kuin tyytyväinen.

YTHS - Käytän itse ja suosittelen!

A