Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.
Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään!
Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.
Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.
Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti