Pakohuone selvitetty

Keskiviikkoiltana junassa klo 20.38 tuijotan tyhjyyteen ja toivon, etten nukahda ennen kuin juna saaapuu Seinäjoen asemalle ja minun pitää muistaa nousta siitä pois. Olen antanut kaikkeni. Maanantain jälkeen olen syönyt kolme migreenilääkettä ja nukkunut muutamia tunteja levotonta unta. Mutta se on tehty. Pakohuone toimi. Enkä tee tätä enää ikinä.

Maanantaina junassa Poppasen kanssa teimme suunnitelmat tulevalle viikolle. Meistä kumpikaan ei ole aiemmin opinnoissaan edennyt graduvaiheeseen asti, joten oli vaikeaa ennakoida mitä on tulossa. Hartaina toivoimme olevamme torstai-iltaan mennessä siinä mallissa, että pääsisimme kotiin. Vapaaviikon uhraaminen Kokkolalle kaihersi ikävästi, mutta samalla oli selvää, että jos tätä ei tällä viikolla saada valmiiksi alkaa aika loppua käsiin. Minun tapauksessani pakko on paras muusa. Koska kurjuus ei ilmeisesti ollut vielä maksimaalisissa mitoissaan, päätimme lisäksi ottaa pakohuoneen teemaksi "Laihdu sata kiloa viikossa, koska kammottava luokanopettajakoulutukseen kuuluvat uimaopetusjakso on vihdoin alkamassa". (Siinä, että 40 aikuista ihmistä lähtee yhdessä uimahalliin uimaan, on jotain syvästi häiriintynyttä.) Voin kertoa, että oli ehkä väärä viikko suklaan syömisen lopettamiselle. Pakkasimme myös mukaamme vain kaikkein virttyneimpiä vaatteita, koska se nosti mahdollisuuksiamme pysytellä poissa julkisista tiloista kuten kahviloista.

Aloitimme valmisteluilla. Aineiston tulostamiseen kului lähes kaksi tuntia. Ei siksi, että se olisi niin laaja vaan siksi, että ensimmäisen tunnin ajan yritimme tulostaa ymmärtämättä, että ilmainen tulostusoikeutemme oli käytetty eikä tavaraa saa koneesta pihalle ilman, että korttiin käy lataamassa lisää virtaa. Ahaa... Koska ostelun makuun nyt oli päästy, hankimme lisäksi erivärisiä tusseja ja niihin mätsääviä liimalappuja. Poppanen osti myös kivan, kissakuvioisen kangaskassin. Se oli elintärkeä osa prosessin onnistumista. Kävimme herkuttomilla ruokaostoksilla ja sulkeuduimme viimein asuntoon. Kello oli puoli seitsemän illalla eikä mitään konkreettista ollut analyysin eteen tapahtunut, mutta puitteet tutkmuksen tekemiseen olivat kunnossa. :D Illalla puolen yön aikaan aineisto oli käyty ensimmäisen kerran läpi ja alustava luokittelu oli valmis. Huoh. Väliunien paikka.

Tiistaina olimme jo ennen seitsemää ulkona asunnosta ja kävelyllä (koska aamun airobinen on kuulemma erityisen hoikentavaa). Alkumatkasta ei paljon puhuttu. Loppumatkasta meillä oli valmiina toimivat vastaukset maailman ympärstökatastrofin estämiseen. Edellispäivänä nautittujen passionhedelmien luvatut terveysvaikutukset olivat selkeästi tekemässä meistä superälykkäitä. Olimme uudet sankarittaret tieteen huipuilla. Tosielämän Sheldon Coopereiden märkä uni. Teimme hommia hurmoksessa...tai mielipuolisina. Ensimmäinen kuulostaa kauniimmalta. Yritimme jossain vaiheessa hakea syötävää lähellä sijaitsevasta aasialaisesta, mutta ravintola oli laittanut kaiken jäljellä olevan ruokansa ResQ-palveluun ja myivät "ei-oota". Ihmettelimme, sillä me jos kukaan olimme sekä rescuen että ruuan tarpeessa ja takuulla myös näytimme siltä.

Asunto, johon kaaos levittäytyi, alkoi näyttää mielenkiintoiselta. Me itse näytimme siltä, että asunnosta poistuminen alkoi olla riski, sillä se johtaisi todennäköisesti välittömän pidätykseen ja pakkohoitoon. Illalla muistin, etten ole pessyt hampaita koko päivänä. Suihkussakäymättömyyttä ei ollut vaikea unohtaa, sillä analyysihien haju alkoi täyttää asunnon. Olimme yhä yövaatteissa. Passionhedelmien teho alkoi taittua, älykkyys haihtui ja päässä surisi. Mutta tiistai-iltana klo 23 tajusimme, että kotiinlähtö saattoi olla tällä tahdilla mahdollista jo keskiviikkoiltana. Hitto! Lisää löylyä, ei tunnu missään! Ja niin se tapahtui. 2,5 vuorokaudessa kasassa oli analyysi sekä 40 sivua vielä toki hiomista vailla olevaa tieteellistä tekstiä ja mikä tärkeintä, me emme olleet käyneet kertaakaan toisiemme kurkkuihin käsiksi. Huh huh. Kävimme suihkussa ja lähdimme kotiin. Pakohuone sulkeutui.

Eilen koulusta tullessaan Potter istui hetken sohvalla hiljaa ja kysyi, voisinko minä, jos Työnjohtajan kanssa joskus eroamme, ottaa miehekseni Patrik Laineen. Hän perusteli valintaansa sillä, että hänkin sitten pääsisi peleihin ja olisi enemmän rahaa kun nyt on ollut viime vuosina vähän vähä. Sanoin lupaavani. Eihän se ole kuin ilmoitusasia. Herra Laine istuu ja odottaa puhelimen vieressä tietoa avioliittoni päättymisestä ja tarttuu kiinni heti kun se on vähänkin säädyllistä. Kuka parikymppinen NHL-jääkiekkoilija ei haaveilisi nelikymppisestä eteläpohjalaisesta perheenäidistä? Ja sehän olisi silläkin tavalla kätevää, että sitten Laineen äiti voisi lähteä kotiin kun täyttäisin hänen paikkansa keittiövelhona. Kyllä minä kuule Patrikille lämmittelisin pinaattilättyjä siinä missä omille lapsillenikin. Sanoin Potterille ettei kuitenkaan pidätä hengitystään. Avioliittoni hänen isänsä kanssa on vielä kovasti voimissaan ja olisi jotenkin epäeettistäkin lähteä nyt kun hän on viimeiset puolitoista vuotta uhrannut minun elättämiseeni ja yhteisten lastemme hoitamiseen. Potter oli kanssani samaa mieltä. Näin on hyvä.

Viikonloppuja,
Anu

Alla positiivisen pedagogiikan tutkijat tukehtuneina omaan positiivisuuteensa. :D

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

Kosteutta ja kuivaa huumoria

Jos sanon, että viime viikot ovat olleet hektisiä, valehtelen. Vähättelen. Ne ovat olleet sitä potenssiin sata. Minun on vaikea muistaa aikaa jolloin olisin ollut yhtä stressaantunut. Opintoharjoittelu on ollut todella antoisa ja silmiäavaava, mutta aika raskas. Lisäksi tiellemme on heitelty vähän muutakin.

Kaksi viikkoa sitten Kokkola-kodissamme, siis minun ja Pumpasen, todettiin kosteusvaurio. Kaikki alkoi kun havaitsimme, että vessassa haisi kummalliselta. Haju oli nenääni hennosti rikinomainen, joten luulin ensin, että Pumpasella oli ollut kakkoshätä ja hän oli raapinut vessassa käryä häivyttääkseen muutaman tikun. Koska suhteemme ei ollut vielä edennyt siihen pisteeseen, että keskustelisimme avoimesti kakasta, aloimme toistemme pälyilyn sijaan epäillä hajun lähdettä yhdessä ääneen vasta seuraavana päivänä. Kumarruimme, kurkistimme suihkukaapin alle ja teimme kahden luokanopettajaopiskelijan vakuuttavalla lvi-asiantuntemuksella diagnoosin, joka osoittautui muutamaa päivää myöhemmin todeksi myös alan ammattilaisen tekemänä. Kosteutta on ja remontin alta on lähdettävä evakkoon. Muutamassa päivässä pysyväisluontoiseksi ajatellut asumisjärjestelyt olivat muuttuneet todella epävarmoiksi. Mihin? Kauaksiko aikaa? Mitä se maksaa? Kiristi. Paljon.

Apuun pyrähti Poppanen, jonka puutaloidylliin muutimme alivuokralaisiksi ystävällisen opiskelukaverimme kyyditseminä ja kahden matkalaukun, yhden viherkasvin ja lasteni valokuvien kanssa. Taaas vähän vähättelin. Pumpasella oli yksi matkalaukku. Hän on käytännöllinen ja fiksu. Minulla oli ISO matkalaukku ja ISO Jyskin muovipussi, jotka olivat täynnä vaatteita. Vaikeaa on nyt yhtäkkiä perustella sitä määrää. Puoliakaan en ole Kokkolassa käyttänyt.

Poppanen asuu Neristanissa, vanhassa kaupunginosassa, jossa maisemat ovat kuin postikortista. Keittiön avohyllyillä on kasoissa kukkakuvioisia astioita ja huoneissa on kaakeliuunit. Alueen tunnelmaa kuvaa myös se, että joka aamu kouluunlähtiessä vanha ryppyinen herrasmies tulee kadulla vastaan vielä vanhemman ja h-i-t-a-a-s-t-i löntystävän koiransa kanssa. Joka aamu hän sanoo, että vanhuksella ei ole kiire minnekään ja tarkoittaa sillä koiraansa. Joka aamu me hymyilemme hänelle ja toivoitamme mukavaa päivää. Niin sympaattista. Siellä me nyt siis asumme, kolme pientä porsasta, puutalossa puutalojen ja vaatekasojeni keskellä. Olen siis leirikoulussa all over again. Harmiksemme puutaloidylli loppuu toukokuun lopussa, kun Poppanen joutuu luovuttamaan asunnon sen omistajalle kesäksi. Meidän luentomme loppuvat vasta juhannusviikolla. Ellei oman asuntomme remontti ole valmistunut, olemme siis silloin kolme asunnotonta porsasta. Telttamajoitus toisaalta kasvattaisi luonnetta. Viimeksi olen nukkunut teltassa vuonna 1992 Virtain Rantarockissa. Tilanteesta on hataria muistikuvia, mutta valokuvista päätellen meillä oli oikein mukavaa ja tapasimme miehen, jolla oli neljä nänniä. Olisi siis jo aika uusi tämäkin kokemus.

Ettei tilanne vielä tähän loppuisi perjantaina kotimatkalle tuli viesti Työnjohtajalta:

"Potter putosi kiipeilytelineestä. Olkaluun yläosa murtunut. Kuukausi kantositeessä ja liikuntakieltoa. Ota yhteyttä päämajaan." Lapsi oli reipas ja ehkä jopa vähän ylpeä sinisessä kantositeessä roikkuvasta kädestään. Äidiltä pääsi itku. Taas kerran en voi olla ylistämättä tukiverkostoamme: mummu tulee pukemaan lapsen aamuisin, koska työnjohtaja lähtee töihin jo 6.40, paappa hoitaa koulukyydityksen, koska lapsi ei pysty kantamaan reppua, vaikka jalat toimivatkin, opettaja sanoi, että kaikki järjestyy koulussa ja hän auttaa siellä päässä ja mumma tulee katsomaan välipalat ja tilanteen koulun päätyttyä. Olen todella onnekas. Kaikki tämä olisi ollut todella paljon vaikeampaa ilman heitä. 

Jokaisen harjoittelun aikana tekemäni tuntisuunnitelman yläreunaan täytyy kirjata opiskelija tavoite oppitunnille / opetuskokonaisuudelle. Ensi viikon tunneille tavoitteeni tulee olemaan järjen säilyttäminen ja hengissä selviäminen.

Muutto.

Eilen kävimme pekkaspäiviään viettävän Työnjohtajan kanssa viemässä muuttokuormani Kokkolaan. Ajattelin, että suurena, Oikean lähdön -päivänä saan näin keskittää kaiken voimani tajunnan menetyksen estämiseen eikä minun tarvitse yrittää samalla kantaa mitään tyynyä painavampaa uuteen kotiini.

Muuttokuormaan valikoitui opiskelijalle tyypilliseen tapaan pääosin kaikki se, mitä muiden varastoista löytyi. Koskenkorvan mummani kuolinpesästä Sorsakosken aterimet (veitsiä lukuunottamatta, sillä niitähän ei oikein voi varsinaisiksi veitsiksi kutsua hyvällä tahdollakaan), oranssi viltti ja kukkakuvioinen täkki päiväpeitoksi, isän ja äidin ensikodin verhot 70-luvun alusta, pikkusiskoni entisen poikaystävän pussilakanat, Amerikkaan muuttavan ystäväni astioita, mieheni edesmenneen kummisedän televisio, nuorisoseuran tyhjennyksestä ostetut vanhat metallirunkoiset tuolit ja tätini kaappi (josta puuttuu takalevy, mutta seinää vasten aseteltuna sitä ei tiedä kukaan. Paitsi nyt te. Shhhh.). Esteetikkona yritin tosissani muodostaa näistä jotain kokonaisuutta. Päätin, että sisustuksen punaisena lankana on värikkyys. Ei ole synkistely ainakaan sitten siitä kiinni.

Aamupäivällä starttasimme Serkkupojan Transportterin matkaan. Lähdön hetken lievästi kireää tunnelmaa ei helpottanut se, että tavoilleni uskollisena lähtö yleensä kohdallani vähän viivästyy sovitusta ja auton öljyvalo syttyi palamaan ensimmäisen kerran Tuiskulansuoralla, noin kolmen kilometrin ajon jälkeen. Auton omistaja antoi puhelimitse ohjeeksi avata ja sulkea konepeltiä niin valon pitäisi sammua. Työnjohtajassa tämä ohje ei herättänyt luottamusta, mutta se toimi. Jatkoimme matkaa. Työnjohtajalla on valtava määrä vahvuuksia, mutta niihin ei kuulu rauhallinen liikennekäytös. Hänen mielestään huonosti eli liian hiljaa, liian lujaa, nykivästi välillä kiihdytellen ja välillä himmaten tai traktoria maantiellä ajavien pitäisi pysyä kotona. Jälleen mietin, että meidän olisi kyllä parasta ajoittaa liikkumisemme aamu kahden ja neljän välille Laitoimme radion kovemalle.

Kokkolassa sää oli kylmä, mutta kaunis. Vuokranantajat tulivat esittelemään asuntoa, joka näytti todellisuudessa ihan samalta kuin  mielikuvissa. Paitsi se makuuhuone, jonne minun oli tarkoitus majoittua. Ymmärsin heti, että ostamani sänky on huoneeseen liian suuri. Siis jos aion laittaa sinne jotain muutakin tavaraa sängyn lisäksi. Vaihtoehtona oli majoittua olohuonepaikalle. Tein sen.

Asunto sijaitsee talon kahdeksannessa kerroksessa. Tavaroita kantaessamme tunsin syvää kiitollisuutta hissin keksijää kohtaan. Se veti sisäänsä kaiken, myös sängyn. Halleluuja! Työnjohtaja vastaili työpuhelimeen, että "olen tässä muuttamassa vaimoa pois kotoa" ja nautti selvästi aiheuttamastaan hämmennyksestä. Keittiön viemäri oli tukossa ja kattolampuissa sokeripalakytkennät, mutta muuten kaikki sujui kitkatta. Ikkunastani näkyy maailman suurin Halpa-Halli. Ooh! :D

Tutustuimme myös kahteen naapuriin. Pieni mummo kurkisti meitä 10cm ovenraosta ja teki terävän huomion muuttopuuhista ja hississä mukavanoloinen vanhempi herrasmies seisoi pieni viherkasvi kädessään. Hän oli viemässä sitä hoitoon lomansa ajaksi. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Edellisen kerran Työnjohtajan kanssa yhdessä Kokkolassa yöpyessämme tulin raskaaksi. Päätimme tietoisesti olla ottamatta riskiä ja lähdimme ajelemaan kotiin. Kotipihaan kääntyessämme ihmettelin, että eihän tämä oikeastaan ole autollakaan ajeltuna matka eikä mikään. Jotenkin kesällä edellisen kerran taitettuna matka oli tuntunut paljon pidemmältä. Työnjohtaja katsoi minua ja muistutti, että silloin autossa oli ollut takapenkki ja kolme lasta. Ai niin. Lopetin ihmettelyn.

Viikon päästä olen jo tositoimissa. Huh huh!

Anu

ps. Opiskelijalippu aloittelee elämäänsä myös Instagramissa ja Facebookissa nimellä opiskelijalippu. Sieltä saa myös reaaliajassa tiedon uudesta blogipostauksesta. :)