KKK - kovaakin kovempi konferenssi

Kirjainyhdistelmä KKK:lla on paha kaiku. Niiden sekaisin menneiden huppupäiden lisäksi se kuitenkin tarkoittaa myös hyviä asioita, kuten Kurikan kaupungin kirjastoa, jossa palvelu on täysin omaa luokkaansa. Maailmassa on myös (ainakin) kolmas KKK: Kokonaisvaltaisesti kohti kontekstuaalisuutta. En ole ihan vielä varma kumpaan kategoriaan sen sijoitan, pahiksiin vai hyviksiin.

Koulutukseemme kuuluu opettajia ja muuta kasvatusalan henkilökuntaa ammatillisesti kehittävän konferenssin järjestäminen noin 200 ihmiselle. Kurssi kulkee siis nimellä KKK ja itse konferenssin nimi tiivistyi tänä vuonna kirjaimiin IIK: Iloitse Innostu Kohtaa. Prosessin aikana myös kirjainyhdistelmät WTF, EVVK, FFS, LOBS ja IDC kävivät mielessä. (Murkku on ylpeä kun äiti osaa nuorisoslangia. LMAO. Total own3d (Katsoin nettislangia wikisanakirjasta. Koska keski-ikä. Oikeasti ymmärtäisin paremmin, jos hän puhuisi kiinaa.) No, asiasta rautalankaan (niin kuin me aikoinamme sanottiin. Melko laimeaa. Voi video.). Suunnittelimme ja rakensimme siis konferenssin alusta saakka ja kaikelta sisällöltään sekä rahoitukseltaan itse. Melkoinen homma ihmisjoukolta, joka ei kouluttaudu tapahtumasuunnitteluun tai markkinointiin. Aikuiskoulutuksen ehdoton vahvuus on kuitenkin se, että ihmisillä on menneisyys. Porukasta löytyi lähes jokaiseen hommaan joku, joka on edellisessä elämässään tehnyt juuri sitä, mitä nyt pitäisi osata tehdä, ja neuvoi muita. Minä, Poppanen ja Draamaqueen olimme tapahtuman juontajia, koska itseliikutuksen vallassa kauniiden sanojen puhuminen on meidän vahvuutemme.

Satunnaisista tuskan hetkistä huolimatta raavimme tyhjästä kasaan aika hemmetin hienon ja monipuolisen tapahtuman! Työpajoissa perehdyttiin mm. ulkonaoppimiseen, draaman hyödyntämiseen opetuksessa, tunneohjaukseen ja tunnetaitoihin, luonnonmateriaalisen hyödyntämiseen, storyline-metodiin, toiminnalliseen matematikkaan ja esiteltiin, miten pakohuonetta voidaan hyödyntää opetuksessa. Paikalla olleet kaksi opetushallituksen opetusneuvosta suitsuttivat estoitta, miten taitavia ja omistautuneita opettajia meistä on kentälle valmistumassa. Ja tässä myös suora lainaus: onnellisia ovat ne koulut ja rehtorit, jotka meidät saavat tiimeihinsä. (Toim huom: Hakemuksia on yhä vetämässä. Rehtori! Hanki sinäkin itsellesi oma Laikolainen. 😉)

Lähisuvussamme on meneillään voimakas lisääntyminen.  Työnjohtajan veljen perhe kasvoi yhdellä muutama viikko sitten ja oma sisareni on poikimassa kesällä. Ihanaa. Rakastan vauvoja, joita voi tuoksutella ja palauttaa sitten takaisin omille vanhemmilleen. Kävimme anopin kanssa pikapikaa katsastamassa sen jo syntyneen tulokkaan perjantaina. Olihan taas hämmentävää todeta, miten pienenä ihminen elämänsä aloittaa. 💛 Vauvan tuoksun perässä junailin itseni siis Kokkolasta Helsinkiin saakka perjantaina (ja samalla nousi taas kunnioitus niitä opiskelutovereitani kohtaan, jotka istuvat joka viikko tämän matkan kaksi kertaa 😲). Konferenssiviikon päätteeksi aivot olivat tiltissä ja istuin junaan toiveissani hiljainen matka mahdollisesti samalla historian oppimispäiväkirjaa tyhjällä katseella tuijotellen. Ei onnistunut. Viereeni istui vanhempi mies, joka pulisi. Paljon. Hän oli tutkija, joka oli asunut pitkään jenkeissä ja Kanadassa. Hän puhui mm. Bill Gatesista kuin ystävästään ja kertoi siinä ohessa muutamia pikkutuhmia vitsejä katolilaisista papeista. Puhuimme uskonnosta, huumeista, olympiaorganisaation rahankäytöstä, nykynuorisosta ja Teslasta. Olin oikein ylpeä taidostani käydä intellektuellilta kuulostavaa keskustelua täysin toimimattomilla aivoilla. Pasilassa hän poistui junasta ja muistutti, että minä teen arvokasta työtä. Kiitin. Ja luonnollisesti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa Googlasin hänet. Tapio Videman. Siis se, joka tutkii veridopingia ja on mm. kansainvälisen hiihtoliiton pitkäaikainen suomalaisasiantuntija ja dopingin puolestapuhuja. Hitto. Nyt olisi ollut kontakteja huipulle eikä liikunnan kurssista jäljellä ole enää kuin uinti. Pinnallapysymiseen ei taida hemohessi auttaa?

Huomenna meillä on edessä jännä päivä. Toisissa perheissä perinteenä on opiskella esimerkiksi Yalessa tai Princetonissa. Meidän perheemme perinne on opiskella oppivelvollisuuden ensimmäiset vuodet Paulaharjun koulussa. Pippuri aloittaa syksyllä opintiensä samassa paikassa kuin veljensä ja vanhempansa ja jopa osa isovanhemmistaan ennen häntä. Minun pieni tyttöni menee kouluun. Se on helpottavaa. Ja haikeaa. Onneksi professori Hakala myöntää yhden Vapaudu vankilasta -kortin tutkimuskurssilleen. Käytän sen ja pääsen nessupaketin kanssa eturiviin.  Ekojen kertojen äärellä oltiin myös tänään, kun Pippurilla oli elämänsä ensimmäinen cheerleadernäytös. Olihan rytkettä! 😍 Itse ajattelin kymmenen uutisten jälkeen vetää myös pompomit käsiin ja tsempata Työnjohtajan uuteen viikkoon muutamalla notkealla kärrynpyörällä. Saatan tehdä myös yhden naisen pyramidin.  Viisi viikkoa jäljellä. Tämän iltapäivän kovaäänisen vuorovaikutustilanteen perusteella olen diagnosoinut meidän molempien olevan nyt aika kypsiä tähän elämäntilanteeseen. Vielä vähän. Vielä vähän.....


ps. Kirjoitimme juontajatiimissä konferenssiin myös vakavan ja syvällisen näytelmän opettajuudesta. Ottakaa hyvä asento ja nauttikaa tästä valoa vasten kuvatusta taideteoksesta. 😉

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa, sanovat minua viisaammat. Tänään aamulla, kun kello herätti 4.25 ympäristötiedon opintoihin kuuluvalle linturetkelle, mieleen tuli ennemmin muutamiakin alatyylin sanoja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. En siis ole aamuihmisiä. En ole varsin luontoihmisiä. Tai en ainakaan ole ihmisiä, jotka nauttivat luonnosta ennen aamu kahdeksaa. Nautin luonnosta kauniilla säällä ja päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset. Siellä minä jokatapauksessa törötin muiden innosta (vilusta) tärisevien opiskelukavereideni kanssa erottelemassa linnunlauluja toisistaan ja nyökyttelemässä dramaattiselle elintilataistelulle, jota kuuset ja lepät kävivät keskenään märässä kansallismaisemassa. Kuusen ja lepän sentään tunnistin....linnunlauluissa menivät metsäkirviset ja pähkinänakkelit suloisesti sekaisin.

Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.

Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään! 

Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.

Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.

Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain  oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.

Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A