Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Elämä putkikassissa jäi tauolle

Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.

Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.

Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.

Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!

Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!

Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A

Hyvästit aikuisten Pätkiksille

Kävin taannoin puntarissa. Painoin saman verran kuin 27-vuotiaana. Ihanaa. Olin silloin viimeisilläni raskaana. Minulla ja Työnjohtajalla oli yhteinen illuusio, että avioliitto lihottaa. Työnjohtaja on varsinainen kermaperse enkä minä todellakaan jää tässä kisassa palkintosijojen ulkopuolelle. Kaapista löytyy aina jotain, jolla voi taltuttaa sokerinhimoa ruuan jälkeen lasten nukkumaanmenon jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Jos ei muuta, niin leivontasuklaata tai Juhlapöydän konvehtirasiasta laatikon pohjalle pyörimään jääneitä Zabaglioneja. Työnjohtaja on syyttänyt lisääntyneestä keskivartalopulleudestaan minua. Ei sillä, että olisin jotenkin ehtoinen emäntä, joka viihtyy kädet pullataikinassa, koska en todellakaan ole, mutta ostan kyllä mielelläni kaupasta kaikenlaista hyväskää. Alkuvuodesta toistelimme kilvan sitä, miten NYT varmasti laihdutaan. Hän sen vuoksi, että minä en ole ostelemassa herkkuja, ja minä, koska nyt vihdoin saan syödä kaikessa rauhassa niitä raikkaita salaatteja, joista niin pidän. Buahahahah! Ei oo lukemat tippunu. Päinvastoin! Toisaalta, nyt voimme syyttää painon noususta tätä uutta elämäntilannetta. On niinku pakko syödä tavallaan niinku ikävään ja silleen.

Viikonloppuisin on ollut helppo lipsua herkuttelun suhteen kultaiselta keskitieltä ihan sänkipellon puolelle. Perjantaina käydään grillillä/pitsalla/mäkkärissä, koska äiti tulee kotiin ja on vähä niinku juhlapäivä. Lauantaina syödään herkkuja, koska katsotaan elokuvaa ja elokuvaahan ei voi katsoa ilman herkkuja. Sunnuntaisin kahvitellaan perheen tai ystävien kanssa ja syödään mitä? No herkkuja! Ja kyllä: perheessämme on pitkät "ruualla" hemmottelun perinteet: syödään kun on mukavaa ja syödään kun ei ole.

Viime viikonloppuna oli nuoruudenystäväni häät. Työnjohtajan puku nauroi räkäiset naurut henkarilta eikä hän edes yrittänyt vetää sitä päälleen. Toisaalta puku oli ostettu isoäitini hautajaisiin vuonna 2006. Oli ehkä aikakin päivittää. Sulloessani itseäni tukisukkahousuihin ajattelin, että ei hitto, nyt on aika. Häissä toki oli tarjoilut sillä tavalla kohdillaan, että sunnuntai oli vielä pitsapäivä. Mutta heti maanantaina. 😉

Viikko siis takana uljasta uutta elämää. Ei karkkia. Ei aikuisten Pätkiksiä (niitä vähän isompia eli parempia). Ei vanukkaita iltapalaksi. Ei leipää. Olen juonut niin paljon vettä, että vessapaperin kulutus on kolminkertaistunut. Poppasen kanssa sovimme, että karkkia ei saa ostaa, mutta sitten saa syödä, jos joku tarjoaa. Ja kerran viikossa saa herkutella. Ja sitten saa vähän käydä kahvilla, jos on oikein huono päivä. Ja... joo joo...näen itsekin mihin tämä johtaa. Mutta yritetään nyt....taas. 😁

A

Heittäytymisiä ripuliin ja muuhun itseilmaisuun

Mahtava viikko. Työläs viikko. Lyhyt viikko.

Kolmen päivän viikonloppu oli niiiin paljon pidempi kuin kahden päivän viikonloppu. Maanantaina ei ollut kiire minnekään. Tein lapsille makaronilaatikkoa, kuskasin anoppia lääkäriin ja vietin aikaa omien vanhempieni luona. Pippurikin sai olla pois hoidosta. Hyvä päivä. Lapset myös veivät minut ensimmäistä kertaa asemalle. Virhe. Junassa rääky pääsi kun jälkikasvuni juoksi junan vierellä äitiä huutaen ja vilkuttivat. He siis olivat hyvällä mielellä. Minun päässäni ääni sen sijaan huusi: "Hylkäämiskokemus! Hylkäämiskokemus!" Onneksi junasta kuului niin kova kolina ja vinkuna, että lasten traumatisoinnin lisäksi pystyin pian huolestumaan myös perillepääsystä ja se sulki lopulta kyynelkanavat. Maanantaina minut vie asemalle isäni. Toivon ettei hän intaannu juoksemaan junan vierellä.

Opiskelurintamalla pääsimme käsiksi ilmaisutaitoon. Neljänkymmenen hengen opiskeluporukkamme on jaettu usealla luennolla kahteen ryhmään, joten teatteri Iltatähdenkin lavalla, missä ilmaisutaidon tunnit järjestetään, kekkuloi siis kerrallaan 20 aikuista ihmistä. Osa tuntee olonsa erittäin epämukavaksi, osa tuntee olevansa maailman parhaassa paikassa ja osalle, kuten itsellenikin, tilanne on uusi, mutta aika kutkuttava. Aika harvoin sitä enää tulee heitettyä estoja nurkkaan ja miekkailtua näkymättömällä miekalla parinkymmenen lähes vieraan ihmisen kanssa tai pukeuduttua ryhmässä kuvittelemaksemme satuolennoksi. Mahtavaa!

Opiskeluporukka alkaa selkeästi tiivistyä. Tunnemme kuuluvamme yhteen. Tällä viikolla opiskelutovereitani yhdisti kaiken muun hyvän lisäksi ilmeisesti ruokalasta 1,48 e kotiruoka-annoksen lisukkeena saatu lievä ruokamyrkytys. Kyllä vatsakivut ja suolisto täynnä pierua on kokemus, jonka mielellään jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut kolmisen viikkoa. Pumpanen lähti lenkille ja minä poltin kynttilöitä, joten selvisimme illasta kaasuuntumatta hengiltä. Ja rohkeasti palasimme ruokalaan myös seuraavana päivänä. Ripuli on pieni hinta niin halvasta ruuasta.

Työnjohtaja pärjää yhä kotona loistavasti. Lapset ovat vähän raskaita perjantaisin, mutta se tinttailu heille suotakoon. Varsinkin pippuri liimaantuu kylkeen kiinni kuin purkka sen jälkeen kun avaan kotioven. Potter on jo toista perjantaita putkeen mummulassa yötä serkkupoikansa kanssa. Siellä saa pelata yhteentoista ja sen rinnalla kotiin palannut äiti, jota nyt kuitenkin näkee sit lauantaina, on pienempi houkutin. Olen kiitollinen siitä, että hän haluaa mennä. Se kertoo omalta osaltaan siitä, että lähtemisestäni on tullut jo jonkinlaista rutiinia ja lapsi luottaa siihen, että palaan kuitenkin aina takaisin. Olen kiitollinen myös siitä, että Murkku Miley Cyruksen Wrecking Ballin nähtyään oli pöyristynyt artistin alastomuudesta ja lekan nuolemisista ja teki joidenkin muiden mahdollisten liikkeiden sijaan vielä oksennusliikkeitä.

Sulaudun nyt sohvaan. Työnjohtaja on luvannut rapsutuksia.