Jäähyväisten aika

Mitä lähemmäksi loppua olemme lipuneet sitä harvemmin on blogi päivittynyt. Olen keskittänyt kaikki voimani graduun, oppimistehtäviin, perhesuhteiden ylläpitoon ja satunnaiseen nukkumiseen edes aamuyön tunteina. Harmittaa vähän, että esimerkiksi parjatusta uinnista ei tullut lopulta kirjoitettua mitään, sillä olen aidosti sitä mieltä, että pötköhipan leikkiminen Vesiveijarissa oli lopulta aika vapauttava kokemus. Radiohiljaisuus kuitenkin kannatti. Gradu on nyt valmis, hyväksytty ja julkaistu. Joka ikinen oppimistehtävä on palautettu. Perhe ei ole vaihtanut oveen lukkoa, vaikka kotona on piipahtanut viime aikoina hampaita kiristelevä, migreenilääkkeitä popsiva ja omiin ajatuksiinsa helposti vajoileva äiti. Ja kaventava mustuus silmien ympärillä tekee vain hyvää muuten niin kovin turvonneelle olemukselle. Minä selvisin. Me selvisimme.

Huvittuneena luin opintojen alussa kirjoittamiani ajatuksia siitä, mitä opiskelijaelämä tulisi olemaan: keskiviikko-olutta ja pubivisaa, uuteen harrastukseen uppoamista ja sellaisten ihanien, mahdollisesti kasvispainotteisten ruokien valmistamista, joita muu perhe ei suostu syömään. Ja kuinkas sitten kävikään. Oluella kävimme ehkä kaksi kertaa eikä kummallakaan kerralla kukaan kysynyt muuta kuin "mitä saisi olla". Harrastuksille ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa ja ruuaksi olen itse valmistanut niinkin vaativia ja eksoottisia päivällisiä kuin nakit ja ranskalaiset, nuudelit ja nugetit sekä melkoisen määrän pakastepitsoja. Toisaalta se, että ruokaa ei ole tarvinnut valmistaa, on ollut ihanampaa kuin vaativien reseptien toteuttaminen käytäntöön. Blogista ei myöskään, luojan kiitos, muodostunut erään avioeron tarinaa, kuten Työnjohtaja hirteisesti alussa totesi.

Jos se, mitä alussa oletin, ei tapahtunut, mitä sitten tapahtui? Opin äärettömän paljon. Opin opettajaksi, mikä oli koko homman tarkoitus, mutta opin myös itsestäni. Matka Kokkolaan oli myös matka itseeni. Eletyn elämän välitilinpäätös. Nelikymppisenä oli mielenkiintoista tutustua uudelleen siihen ihmiseen, jonka nahkoissa elän. Huomasin, että olin jäänyt vähän jalkoihin, unohtunut. Kun pitää paljon huolta muista, ei aina muista pitää huolta itsestään. Ehkä nyt on oikeasti sen uuden harrastuksen aika. Äärimmäisen palkitsevaa oli myös huomata, että kykenen yhä älylliseen ajatteluun ja tekstin tuottamiseen.

Puolentoista vuoden aikana varmistui, että opettajuus on todellakin se, mitä haluan tehdä. Lattean kliseisesti, mutta silti sydämestäni totean sen olevan kutsumusammattini. Poppasen kanssa hoimme opintojen läpi itseliikuttuneena lausetta: yksikin välittävä aikuinen riittää. Sellainen aikuinen minä haluan olla. Rinnalla kulkemalla haluan ohjata lasta kohti hyvää elämää ja saada hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Toivon, että onnistun.

Edellä mainitut asiat tuon mukanani kotiin, mutta paljon joudun jättämään. Opintojen aikana tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa jaoimme kaiken. Paikassa, jossa paineet nousivat välillä koviksi, ikävä kotiin kasvoi isoksi ja väsymys painoi, heistä tuli kallioita, joihin minä nojasin. Heidän kanssaan minä myös nauroin niin, että jalat oli pakko ristiä ja silti lirahti. Heitä minun tulee ikävä. Jäähyväisten jättäminen on ristiriitaista. Olen jo niin valmis lähtemään kotiin....mutta silti... Tämä aika oli poikkeuksellinen. He ovat poikkeuksellisia. Onnellisia ovat ne työyhteisöt, jotka saavat omakseen sellaisen ammattitaidon ja sinnikkyyden, jota he edustavat. Olen mykkänä siitä kiitollisuudesta, että sain kokea tämän kaiken juuri heidän kanssaan. Älkää kadotko kokonaan.

Kotona minua odottavat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät. He tekivät eteeni suuren uhrauksen. Arjesta selviäminen ilman puolisoa ei ollut aina helppoa, vaikka Työnjohtaja niin väittääkin. Perheessä, jonka jäsenistä yksikään ei ole varustettu kovin pienellä ja hiljaisella persoonalla, on puolentoista vuoden aikana räiskynyt. Etelä-Pohjalaiseen tapaan mieheni ei ole mikään suurien tunteiden tulkki, mutta kumppanin ikävä näkyi ja kuului. Silti hän ei koskaan, kertaakaan, kieltänyt minua lähtemästä. Hän tiesi, että lähteminen ei ollut minullekaan helppoa. Hänen ansiostaan minä olen nyt tässä. Ja siitä minä häntä kiitän. Olen myös yhä sitä mieltä, että äidin paikka on kotona. Perjantait olivat päiviä, jolloin lasten kanssa kipuiltiin kotiin paluuta puolin ja toisin ja sunnuntait päiviä, jolloin surtiin jo lähtöä. Silti hekin sinnittelivät. Oppivat kantamaan vastuuta ja huutamaan äidin sijasta isää, kun omat rahkeet eivät enää riittäneet. Hienosti suoriuduttu rakkaani. Olen teistä tosi ylpeä.

Kiitän myös omia vanhempiani, jotka ovat venyneet uskomattomiin mittasuhteisiin tukeakseen minua ja koko meidän perhettämme. Isäni kanssa olemme rutiininomaisesti maanantaisin matkanneet Seinäjoen juna-asemalle ja perjantaisin sieltä pois. Noiden matkojen aikana olemme puhuneet enemmän kuin vuosiin. Paljon olemme istuneet autossa myös hiljaa, mutta vain kerran sen takia, että suun avaaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että olisin joutunut kävelemään loppumatkan. 😉 Äitini on ollut aamuisin laitamassa koululaisia matkaan ja keskiviikkoiltaisin tehnyt koko klaanille ruokaa. Hän on lukemattomia kertoja käynyt siivoamassa kotini, että minun olisi sinne mukavampi palata. Hän on supernainen, minun sankarini. Työnjohtajan työreissujen aikana lapsia on tiputeltu vuoron perään mummulaan tai anoppini luo yökylään. Ilman heitä olisimme olleet nesteessä. Pyhän lupauksen kautta olen vannonut hoitavani vuorostaan heitä sitten kun on sen aika.

Matka on nyt lopussa. Ensi viikolla menen vielä muutamalle luennolle. Pojat tulevat alkuviikosta pakkaamaan kanssani tavaroita ja pääsevät samalla pienelle lomalle kauniiseen Kokkolaan. Perjantaita Työnjohtaja hakee pakettiautolla tavarat ja vaimonsa kotiin. Syksyllä minua odottaa työpaikka ja luokallinen suloisia nelosluokkalaisia tutulla koululla, josta kaksi vuotta sitten lähdin tähän seikkailuun. Siellä suoritan työn ohessa viimeisen syventävän opetusharjoittelun ja lokakuussa saan postissa paperin, joka kertoo minun vihdoin olevan kasvatustieteiden maisteri ja luokanopettaja.

Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja blogi julkinen päiväkirja sirkuksesta, jota luokanopettajan aikuiskoulutukseksi kutsutaan. Ilman tätä en varmasti muistaisi puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Kokeilin samalla siipiäni kirjottamalla tekstiä kaikkien luettavaksi ja ne kantoivat. Te jaksoitte pysyä mukana ja ilahduttavin kommentein kannustitte minua jatkamaan. Kiitos. 💛 Blogin keskiössä oli aikuisen naisen opiskelijaelämä ja nyt se päättyy. Niin päättyy myös tämä blogi. Ehkä joskus vielä jossain toisessa kontekstissa aloitan uudelleen. Nyt kuitenkin huilaan. Takki on tyhjä, mutta sydän on täynnä.

Seuraavan innovatiivisen yliopistotasoisessa teknologiakasvatuksessa rakentamani pörriäisen myötä toivon teille hyvää kesää!

Hep ny!

Anu

Tuutorointia

Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.

Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.

Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia.  Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.

Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin. 

Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus. 

Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

Elämä putkikassissa jäi tauolle

Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.

Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.

Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.

Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!

Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!

Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!

Ystävyydestä ja tyttäryydestä

Minä olen onnekas. Jotenkin tätä omaa elämänmuutosta kipuillessani olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka toivovat minulle hyvää. Tänään ovenkahvassa odotti opiskelijan Survivalkit (suklaata, tonnikalaa, ristikkolehti, teetä, korvatulpat..) ja kehotus luottaa tulevaan. Liikutuin. Liikutuin myös joululahjaksi saamastani Sisu-askista ja kirjeestä, jossa muistutettiin epäröinnin kynnyksellä miettimään, paljonko rohkeutta uskallat jättää käyttämättä. Viime viikkojen aikana olen saanut monia muitakin viestejä, joissa kehotetaan pyytämään apua, jos sitä tarvitsen. Toivottavasti viestin lähettäjä on ymmärtänyt, että aion todellakin pyytää. Useamman kerran. Katsotaan monestako numerosta vastataan vielä keväällä 2018.

Minulla on myös vanhemmat ja anoppi, jotka ovat valmiita ottamaan isoa roolia perheemme arjessa. Siitä olen kiitollinen. Tiedän, että Työnjohtaja ei jää yksin. Ei ehkä myöskään silloin kun ehkä jo haluaisi. 😉 Olen myös kiitollinen puolisolleni, joka antaa fleksin venyä ja päästää vaimonsa lähtemään, on valmis ottamaan vastuun kantaakseen ja uskoo aidosti (vielä) sen olevan jotenkin helppoa. Kevättalven Noro-virus epidemia saattaa saada hymyn hyytymään. Rima kodinhoidon suhteen ei tosin ole asetettu kovin korkealle. Itsekin saatan pyöritellä pyykkejä koneessa useamman kerran vain koska en ole muistanut laittaa niitä siinä välissä koneesta kuivumaan. Onneksi kodinhoitohuoneeseen on ovi.

Tiedän ettei meidän elämäntilanteemme ole vaikeimmasta päästä. Minulla on ystävä, jonka aviomies on vuoden ulkomailla opiskelemassa ja käy kotona kääntymässä kahden kuukauden välein. Joissakin perheissä toinen vanhempi saattaa lähteä hakemaan Iltapäivälehteä tulematta koskaan takaisin. Itse olen viikkokunnassa kymmeniä vuosia kulkeneen isän tytär. Ehkä sen vuoksi arastelenkin lähtöä. Olen läheltä nähnyt, miten helposti joku perheessä voi jäädä sivuvaunun asemaan. Kun arjessa ei ole tiiviisti läsnä, jäävät pikkuasiat kertomatta. Ne, jotka oikeasti ovat sittenkin niitä tärkeimpiä. Tiedättekö? Ei yhdeksänvuotias perjantaina muista, että tiistain liikuntatunnilla teki maalin, vaikka ei osaa vielä edes pitää kunnolla mailasta kiinni. Tai että kaverin kanssa tullut riita on jo sovittu. Viisivuotias muistaa, että on syönyt päiväkodissa ruuaksi jäätelöä. Ei hän ole, mutta mikä minä olen väittämään kun en ole ollut paikalla. Kun 12-vuotiaalta puhelimessa kysyy, että mitä kuuluu, vastaus on "ihan hyvää" huolimatta siitä mitä oikeasti kuuluu. Ei ne keskustele. Yleensä vielä soitat väärään aikaan, just kun on peli kesken. Nettipeli. Ei voi keskeyttää. Oliko vielä muuta asiaa? Eikä joka päivä saa edes soittaa. Lisää kuulemma ikävää. Kyllä me täällä pärjätään, sanovat. Mutta miten minä pärjään?!

Onneksi minulla on ystäviä odottamassa myös jo Kokkolassa. Samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joille lähteminen on yhtä vaikeaa. Kun vapisevin jaloin astun maanantaina junaan, istumapaikkani on tarkoin valittu kohtalotoverin vierestä. Hänet kuulemma tunnistaa vaimeasta nyyhkytyksestä ja nyrkkiin puristetusta, itkun kastelemasta perhekuvasta. Ohjeistin häntä siirtymään vessaan itkemään Parkanossa. Etelä-Pohjanmaalla julkista tunteidenilmaisua on totuttu katsomaan pitkään ja vähän halveksivasti kielellä naksutellen. Mitä ihmisetkin sanoo. Toinen ystävä odottaa perillä. Hän muuttaa kanssani samaan asuntoon. En ole yksin.

Työnjohtaja katsoo olohuoneessa säätä.
-Mitä kuule on Kertulla nyt päällä. Tuunny kattomaan. Mutta tukka on kyllä komiasti.

Tätä(kin) minun tulee ikävä.

A