Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A