Hot yoga my ass

Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.

Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.

Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.

Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...

Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!

Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.

Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.

Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.