Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Neljäkymmentä vuotta elämää. Lisää tätä, kiitos!

Täytin tällä viikolla neljäkymmentä vuotta. N-E-L-J-Ä-K-Y-M-M-E-N-T-Ä. Muistan kun äitini täytti neljäkymmentä. Olin silloin 13-vuotias. Hän oli mielestäni jo iällä. Ohittanut parasta ennen päiväyksen. Eli aika vanha. Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä eli aika vanhana. Mihin hemmettiin vuodet tästä välistä katosivat?! Äitini on kuitenkin pysynyt yhä ihan samanlaisena simpsakkana tehopakkauksena?!? Kirottua!

Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.

Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni.  😍

Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.

Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!

Saanko esitellä, laitoksemme uudet kasvot!

Laitoksemme koulutussuunnittelija on jo jonkin aikaa yrittänyt kalastella opiskelijoita tienvarsimainokseen, jonka tarkoituksena on luonnollisesti houkutella viattomia ihmisiä opiskelemaan itsensä luokanopettajiksi. Koska kuvauksiin ei varsin ollut tunkua, päätimme lopulta Poppasen kanssa uhrata itsemme pinnallisen mallimaailman alttarille. Koulutussuunnittelija pystyi hyvin pitämään pokkansa kun nostimme kätemme pystyyn ilmoittautumisen merkiksi. Tässä ovat laitoksen uudet kasvot! Luokanopettajakoulutuksen kirkasotsaisimmat opiskelijat! Buahahah! Luojan kiitos olimme menestyksekkäästi laihduttaneet koko alkuvuoden, joten painoin kuvauspäivänä vain kahdeksan kiloa enemmän kuin tammikuussa. Vastuu luokanopettajien aikuiskoulutuksesta ja oikeastaan koko Kokkolan yliopistokeskuksen tulevaisuudesta painoi raskaana niskassamme kun törötimme matematiikkasauvat ojossa ja keimailimme kameralle. Jossain vaiheessa kesää Kokkolan Prisman kohdassa on odotettavissa onnettomuussuma, kun kaksi suomalaisen opettajankoulutuksen kansikuvatyttöä lävähtää ruudulle. Kehotan välttämään huudeja. ;)

Kotirintamallakin on tapahtunut suuria. Poikani Potter, joka muistuttaa olemukseltaan lähinnä erittäin taipuisaa oljenkortta, on päättänyt tosissaan ryhtyä NHL-ammattilaiseksi. Hän ei toki ole ehtinyt pelata vielä yhtään kertaa kiekkoa varsinaisesti jäällä, mutta NHL15-pleikkaripeliä hän on tahkonnut viime aikoina ahkerasti. Olemme tehneet yhdessä jo suunnitelmat siitä, kumpi vanhemmista muuttaa hänen kanssaan Jenkkeihin (isänsä), mutta minä pääsen katsomaan jokaisen pelin ja hän kustantaa miljoonia rahaa tienattuaan perheelle tämän lisäksi yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Rupean suunnittelemaan sapattivuotta. Vanhempana minun hommani ei ole ampua alas unelmia. Aina on lapsia, joista kasvaa myös NHL-tähtiä. Omastani ei todennäköisesti sellaista tule, mutta kaikki on mahdollista. Kuka minä olen väittämään muuta. Hän saa mahdollisuuden yrittää. Vuosi sitten huvipuistossa käydessämme hän hyperventiloi kilometri ennen puistoa niin voimakkaasti, että jouduimme pysähtymään tien viereen hengittelemään pussiin. Siis pelkästä ajatuksesta, että huvipuistoon ollaan menossa. Tänään hän oli ollut puuvuoristoradassa 18 kertaa. 18 kertaa. Kuka olisi arvannut. Olen ylpeä.

Elimme luopumisen aikaa keväällä koulujen päättyessä. Molempien poikasten opettajat luovuttivat laumansa eteenpäin ja se aiheutti hieman kasvukipuja, lähinnä minussa. Samat itkut oli edessä tämän viikon lopussa myös Pippurin kohdalla. Hoitopäivät loppuivat ja ensi syksynä hän on eskarilainen. Tyttäreni ei varsin ole sellainen perinteisen kiiltokuvan tyttö, joka istuu rusetit päässä lukemassa kirjaa valkoisessa mekossa lammas jalkojen viereen kääriytyneenä. Hän ei ole hiljainen. Hän ei ole rauhallinen. Lammas olisi hänen kanssaan helisemässä. Hän on kovapäinen ja nujuaa isoveljiensä kanssa huolella (ja kokoonsa nähden hän selviää käsittämättömän usein taisteluista voittajana). Hänellä on ystäviä ja hän on myös nokkela, energinen ja hauska, mutta meitä on hänen päiväkotiaikansa aikana koukittu päivän kyseenalaisia kuulumisia vaihtamaan enemmän kuin isoveljiensä kanssa yhteensä. Viime viikolla taidettiin käyttää sanaa kissatappelu. Toivon päiväkodin henkilökunnalle siis ansaittua kesälomaa. Ja eskaritädeille pitkää pinnaa, lämmintä sydäntä ja kykyä nähdä ihana tyttö särmien takaa. Kyllä ne siitä hioutuvat, ajan kanssa, silittämällä ja seiniin törmäilemällä.

Tämän kevään Kokkolapäiviin ei tarvita enää edes yhdestä kädestä kaikkia sormia. No, sanon sen suoraan, ettette menetä yöunianne. Kolme päivää. Helmikuussa ei tuntunut siltä, että aika menee nopeasti. Nyt tuntuu. Vuoden päästä tämä kaikki on ohi. Jo edessä häämöttävä kahden kuukauden paussi tuntuu oudolta. Olla niin kauan erossa ihmisistä, joista on tullut kohtalainen perheen korvike.
Keskiviikkona laskeudun lomalle. Tosin loma tarkoittaa muutamaa syventävän kirjallisuuden kirjaesseetä ja g-r-a-d-u-a, mutta kuitenkin. Olen kuitenkin kotona. Miten maukeaa. Työnjohtajalla edessä on siis onnenpäivät. Tai sitten tulen sotkemaan hyvin toimineen systeemin. Nähtäväksi jää ulkoistetaanko minut juhannuksen jälkeen telttaan asumaan. Yritän silitellä häntä myötäkarvaan.