Jäähyväisten aika

Mitä lähemmäksi loppua olemme lipuneet sitä harvemmin on blogi päivittynyt. Olen keskittänyt kaikki voimani graduun, oppimistehtäviin, perhesuhteiden ylläpitoon ja satunnaiseen nukkumiseen edes aamuyön tunteina. Harmittaa vähän, että esimerkiksi parjatusta uinnista ei tullut lopulta kirjoitettua mitään, sillä olen aidosti sitä mieltä, että pötköhipan leikkiminen Vesiveijarissa oli lopulta aika vapauttava kokemus. Radiohiljaisuus kuitenkin kannatti. Gradu on nyt valmis, hyväksytty ja julkaistu. Joka ikinen oppimistehtävä on palautettu. Perhe ei ole vaihtanut oveen lukkoa, vaikka kotona on piipahtanut viime aikoina hampaita kiristelevä, migreenilääkkeitä popsiva ja omiin ajatuksiinsa helposti vajoileva äiti. Ja kaventava mustuus silmien ympärillä tekee vain hyvää muuten niin kovin turvonneelle olemukselle. Minä selvisin. Me selvisimme.

Huvittuneena luin opintojen alussa kirjoittamiani ajatuksia siitä, mitä opiskelijaelämä tulisi olemaan: keskiviikko-olutta ja pubivisaa, uuteen harrastukseen uppoamista ja sellaisten ihanien, mahdollisesti kasvispainotteisten ruokien valmistamista, joita muu perhe ei suostu syömään. Ja kuinkas sitten kävikään. Oluella kävimme ehkä kaksi kertaa eikä kummallakaan kerralla kukaan kysynyt muuta kuin "mitä saisi olla". Harrastuksille ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa ja ruuaksi olen itse valmistanut niinkin vaativia ja eksoottisia päivällisiä kuin nakit ja ranskalaiset, nuudelit ja nugetit sekä melkoisen määrän pakastepitsoja. Toisaalta se, että ruokaa ei ole tarvinnut valmistaa, on ollut ihanampaa kuin vaativien reseptien toteuttaminen käytäntöön. Blogista ei myöskään, luojan kiitos, muodostunut erään avioeron tarinaa, kuten Työnjohtaja hirteisesti alussa totesi.

Jos se, mitä alussa oletin, ei tapahtunut, mitä sitten tapahtui? Opin äärettömän paljon. Opin opettajaksi, mikä oli koko homman tarkoitus, mutta opin myös itsestäni. Matka Kokkolaan oli myös matka itseeni. Eletyn elämän välitilinpäätös. Nelikymppisenä oli mielenkiintoista tutustua uudelleen siihen ihmiseen, jonka nahkoissa elän. Huomasin, että olin jäänyt vähän jalkoihin, unohtunut. Kun pitää paljon huolta muista, ei aina muista pitää huolta itsestään. Ehkä nyt on oikeasti sen uuden harrastuksen aika. Äärimmäisen palkitsevaa oli myös huomata, että kykenen yhä älylliseen ajatteluun ja tekstin tuottamiseen.

Puolentoista vuoden aikana varmistui, että opettajuus on todellakin se, mitä haluan tehdä. Lattean kliseisesti, mutta silti sydämestäni totean sen olevan kutsumusammattini. Poppasen kanssa hoimme opintojen läpi itseliikuttuneena lausetta: yksikin välittävä aikuinen riittää. Sellainen aikuinen minä haluan olla. Rinnalla kulkemalla haluan ohjata lasta kohti hyvää elämää ja saada hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Toivon, että onnistun.

Edellä mainitut asiat tuon mukanani kotiin, mutta paljon joudun jättämään. Opintojen aikana tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa jaoimme kaiken. Paikassa, jossa paineet nousivat välillä koviksi, ikävä kotiin kasvoi isoksi ja väsymys painoi, heistä tuli kallioita, joihin minä nojasin. Heidän kanssaan minä myös nauroin niin, että jalat oli pakko ristiä ja silti lirahti. Heitä minun tulee ikävä. Jäähyväisten jättäminen on ristiriitaista. Olen jo niin valmis lähtemään kotiin....mutta silti... Tämä aika oli poikkeuksellinen. He ovat poikkeuksellisia. Onnellisia ovat ne työyhteisöt, jotka saavat omakseen sellaisen ammattitaidon ja sinnikkyyden, jota he edustavat. Olen mykkänä siitä kiitollisuudesta, että sain kokea tämän kaiken juuri heidän kanssaan. Älkää kadotko kokonaan.

Kotona minua odottavat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät. He tekivät eteeni suuren uhrauksen. Arjesta selviäminen ilman puolisoa ei ollut aina helppoa, vaikka Työnjohtaja niin väittääkin. Perheessä, jonka jäsenistä yksikään ei ole varustettu kovin pienellä ja hiljaisella persoonalla, on puolentoista vuoden aikana räiskynyt. Etelä-Pohjalaiseen tapaan mieheni ei ole mikään suurien tunteiden tulkki, mutta kumppanin ikävä näkyi ja kuului. Silti hän ei koskaan, kertaakaan, kieltänyt minua lähtemästä. Hän tiesi, että lähteminen ei ollut minullekaan helppoa. Hänen ansiostaan minä olen nyt tässä. Ja siitä minä häntä kiitän. Olen myös yhä sitä mieltä, että äidin paikka on kotona. Perjantait olivat päiviä, jolloin lasten kanssa kipuiltiin kotiin paluuta puolin ja toisin ja sunnuntait päiviä, jolloin surtiin jo lähtöä. Silti hekin sinnittelivät. Oppivat kantamaan vastuuta ja huutamaan äidin sijasta isää, kun omat rahkeet eivät enää riittäneet. Hienosti suoriuduttu rakkaani. Olen teistä tosi ylpeä.

Kiitän myös omia vanhempiani, jotka ovat venyneet uskomattomiin mittasuhteisiin tukeakseen minua ja koko meidän perhettämme. Isäni kanssa olemme rutiininomaisesti maanantaisin matkanneet Seinäjoen juna-asemalle ja perjantaisin sieltä pois. Noiden matkojen aikana olemme puhuneet enemmän kuin vuosiin. Paljon olemme istuneet autossa myös hiljaa, mutta vain kerran sen takia, että suun avaaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että olisin joutunut kävelemään loppumatkan. 😉 Äitini on ollut aamuisin laitamassa koululaisia matkaan ja keskiviikkoiltaisin tehnyt koko klaanille ruokaa. Hän on lukemattomia kertoja käynyt siivoamassa kotini, että minun olisi sinne mukavampi palata. Hän on supernainen, minun sankarini. Työnjohtajan työreissujen aikana lapsia on tiputeltu vuoron perään mummulaan tai anoppini luo yökylään. Ilman heitä olisimme olleet nesteessä. Pyhän lupauksen kautta olen vannonut hoitavani vuorostaan heitä sitten kun on sen aika.

Matka on nyt lopussa. Ensi viikolla menen vielä muutamalle luennolle. Pojat tulevat alkuviikosta pakkaamaan kanssani tavaroita ja pääsevät samalla pienelle lomalle kauniiseen Kokkolaan. Perjantaita Työnjohtaja hakee pakettiautolla tavarat ja vaimonsa kotiin. Syksyllä minua odottaa työpaikka ja luokallinen suloisia nelosluokkalaisia tutulla koululla, josta kaksi vuotta sitten lähdin tähän seikkailuun. Siellä suoritan työn ohessa viimeisen syventävän opetusharjoittelun ja lokakuussa saan postissa paperin, joka kertoo minun vihdoin olevan kasvatustieteiden maisteri ja luokanopettaja.

Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja blogi julkinen päiväkirja sirkuksesta, jota luokanopettajan aikuiskoulutukseksi kutsutaan. Ilman tätä en varmasti muistaisi puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Kokeilin samalla siipiäni kirjottamalla tekstiä kaikkien luettavaksi ja ne kantoivat. Te jaksoitte pysyä mukana ja ilahduttavin kommentein kannustitte minua jatkamaan. Kiitos. 💛 Blogin keskiössä oli aikuisen naisen opiskelijaelämä ja nyt se päättyy. Niin päättyy myös tämä blogi. Ehkä joskus vielä jossain toisessa kontekstissa aloitan uudelleen. Nyt kuitenkin huilaan. Takki on tyhjä, mutta sydän on täynnä.

Seuraavan innovatiivisen yliopistotasoisessa teknologiakasvatuksessa rakentamani pörriäisen myötä toivon teille hyvää kesää!

Hep ny!

Anu

KKK - kovaakin kovempi konferenssi

Kirjainyhdistelmä KKK:lla on paha kaiku. Niiden sekaisin menneiden huppupäiden lisäksi se kuitenkin tarkoittaa myös hyviä asioita, kuten Kurikan kaupungin kirjastoa, jossa palvelu on täysin omaa luokkaansa. Maailmassa on myös (ainakin) kolmas KKK: Kokonaisvaltaisesti kohti kontekstuaalisuutta. En ole ihan vielä varma kumpaan kategoriaan sen sijoitan, pahiksiin vai hyviksiin.

Koulutukseemme kuuluu opettajia ja muuta kasvatusalan henkilökuntaa ammatillisesti kehittävän konferenssin järjestäminen noin 200 ihmiselle. Kurssi kulkee siis nimellä KKK ja itse konferenssin nimi tiivistyi tänä vuonna kirjaimiin IIK: Iloitse Innostu Kohtaa. Prosessin aikana myös kirjainyhdistelmät WTF, EVVK, FFS, LOBS ja IDC kävivät mielessä. (Murkku on ylpeä kun äiti osaa nuorisoslangia. LMAO. Total own3d (Katsoin nettislangia wikisanakirjasta. Koska keski-ikä. Oikeasti ymmärtäisin paremmin, jos hän puhuisi kiinaa.) No, asiasta rautalankaan (niin kuin me aikoinamme sanottiin. Melko laimeaa. Voi video.). Suunnittelimme ja rakensimme siis konferenssin alusta saakka ja kaikelta sisällöltään sekä rahoitukseltaan itse. Melkoinen homma ihmisjoukolta, joka ei kouluttaudu tapahtumasuunnitteluun tai markkinointiin. Aikuiskoulutuksen ehdoton vahvuus on kuitenkin se, että ihmisillä on menneisyys. Porukasta löytyi lähes jokaiseen hommaan joku, joka on edellisessä elämässään tehnyt juuri sitä, mitä nyt pitäisi osata tehdä, ja neuvoi muita. Minä, Poppanen ja Draamaqueen olimme tapahtuman juontajia, koska itseliikutuksen vallassa kauniiden sanojen puhuminen on meidän vahvuutemme.

Satunnaisista tuskan hetkistä huolimatta raavimme tyhjästä kasaan aika hemmetin hienon ja monipuolisen tapahtuman! Työpajoissa perehdyttiin mm. ulkonaoppimiseen, draaman hyödyntämiseen opetuksessa, tunneohjaukseen ja tunnetaitoihin, luonnonmateriaalisen hyödyntämiseen, storyline-metodiin, toiminnalliseen matematikkaan ja esiteltiin, miten pakohuonetta voidaan hyödyntää opetuksessa. Paikalla olleet kaksi opetushallituksen opetusneuvosta suitsuttivat estoitta, miten taitavia ja omistautuneita opettajia meistä on kentälle valmistumassa. Ja tässä myös suora lainaus: onnellisia ovat ne koulut ja rehtorit, jotka meidät saavat tiimeihinsä. (Toim huom: Hakemuksia on yhä vetämässä. Rehtori! Hanki sinäkin itsellesi oma Laikolainen. 😉)

Lähisuvussamme on meneillään voimakas lisääntyminen.  Työnjohtajan veljen perhe kasvoi yhdellä muutama viikko sitten ja oma sisareni on poikimassa kesällä. Ihanaa. Rakastan vauvoja, joita voi tuoksutella ja palauttaa sitten takaisin omille vanhemmilleen. Kävimme anopin kanssa pikapikaa katsastamassa sen jo syntyneen tulokkaan perjantaina. Olihan taas hämmentävää todeta, miten pienenä ihminen elämänsä aloittaa. 💛 Vauvan tuoksun perässä junailin itseni siis Kokkolasta Helsinkiin saakka perjantaina (ja samalla nousi taas kunnioitus niitä opiskelutovereitani kohtaan, jotka istuvat joka viikko tämän matkan kaksi kertaa 😲). Konferenssiviikon päätteeksi aivot olivat tiltissä ja istuin junaan toiveissani hiljainen matka mahdollisesti samalla historian oppimispäiväkirjaa tyhjällä katseella tuijotellen. Ei onnistunut. Viereeni istui vanhempi mies, joka pulisi. Paljon. Hän oli tutkija, joka oli asunut pitkään jenkeissä ja Kanadassa. Hän puhui mm. Bill Gatesista kuin ystävästään ja kertoi siinä ohessa muutamia pikkutuhmia vitsejä katolilaisista papeista. Puhuimme uskonnosta, huumeista, olympiaorganisaation rahankäytöstä, nykynuorisosta ja Teslasta. Olin oikein ylpeä taidostani käydä intellektuellilta kuulostavaa keskustelua täysin toimimattomilla aivoilla. Pasilassa hän poistui junasta ja muistutti, että minä teen arvokasta työtä. Kiitin. Ja luonnollisesti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa Googlasin hänet. Tapio Videman. Siis se, joka tutkii veridopingia ja on mm. kansainvälisen hiihtoliiton pitkäaikainen suomalaisasiantuntija ja dopingin puolestapuhuja. Hitto. Nyt olisi ollut kontakteja huipulle eikä liikunnan kurssista jäljellä ole enää kuin uinti. Pinnallapysymiseen ei taida hemohessi auttaa?

Huomenna meillä on edessä jännä päivä. Toisissa perheissä perinteenä on opiskella esimerkiksi Yalessa tai Princetonissa. Meidän perheemme perinne on opiskella oppivelvollisuuden ensimmäiset vuodet Paulaharjun koulussa. Pippuri aloittaa syksyllä opintiensä samassa paikassa kuin veljensä ja vanhempansa ja jopa osa isovanhemmistaan ennen häntä. Minun pieni tyttöni menee kouluun. Se on helpottavaa. Ja haikeaa. Onneksi professori Hakala myöntää yhden Vapaudu vankilasta -kortin tutkimuskurssilleen. Käytän sen ja pääsen nessupaketin kanssa eturiviin.  Ekojen kertojen äärellä oltiin myös tänään, kun Pippurilla oli elämänsä ensimmäinen cheerleadernäytös. Olihan rytkettä! 😍 Itse ajattelin kymmenen uutisten jälkeen vetää myös pompomit käsiin ja tsempata Työnjohtajan uuteen viikkoon muutamalla notkealla kärrynpyörällä. Saatan tehdä myös yhden naisen pyramidin.  Viisi viikkoa jäljellä. Tämän iltapäivän kovaäänisen vuorovaikutustilanteen perusteella olen diagnosoinut meidän molempien olevan nyt aika kypsiä tähän elämäntilanteeseen. Vielä vähän. Vielä vähän.....


ps. Kirjoitimme juontajatiimissä konferenssiin myös vakavan ja syvällisen näytelmän opettajuudesta. Ottakaa hyvä asento ja nauttikaa tästä valoa vasten kuvatusta taideteoksesta. 😉

Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

Kiekkomutsi tässä hei

Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.

Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.

Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.

Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.

Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.

En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.

Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!

Ei tässä vielä lomille lähdetä

Kalenterista käännettiin esiin kesäkuu. Kuukausi, jonka alussa olen viimeiset 10-vuotta aloittanut kesälomani. Uskon, että evoluutio on näiden vuosien aikana muokannut sisäistä kelloani niin, että kesäkuun ensimmäisenä lauantaina jokainen soluni irrottaa itsensä työmoodista, aivoni lakkaavat toimimasta ja lillun ameebana kohti auringonlaskua. Kuunnellessani opiskelijatovereitani, uskon, että kyseessä on laajempi ilmiö. Myyttinen opettajien kesäloma, jota ei tänä vuonna tullutkaan. Opiskelut jatkuvat juhannusviikolle ja kyllä, vaikeaa minun oli motivoida itseäni lähtemään kun facebook täyttyi entisten kollegoiden maljojen kohottamis kuvista ja lomahehkutuksesta. Alan ymmärtää mikä opettajien kesälomissa kansaa korpeaa. Onhan tuo nyt ihan epäreilua. 😤😉

Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.

Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭

En aina oikein jaksa ymmärtää, 
en aina oikein jaksa ymmärtää, 
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan, 
että joskus luomme toisen laisen maan, 
että antaisimme kaiken, 
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.

En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.

Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂

Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus  Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️