Jäähyväisten aika

Mitä lähemmäksi loppua olemme lipuneet sitä harvemmin on blogi päivittynyt. Olen keskittänyt kaikki voimani graduun, oppimistehtäviin, perhesuhteiden ylläpitoon ja satunnaiseen nukkumiseen edes aamuyön tunteina. Harmittaa vähän, että esimerkiksi parjatusta uinnista ei tullut lopulta kirjoitettua mitään, sillä olen aidosti sitä mieltä, että pötköhipan leikkiminen Vesiveijarissa oli lopulta aika vapauttava kokemus. Radiohiljaisuus kuitenkin kannatti. Gradu on nyt valmis, hyväksytty ja julkaistu. Joka ikinen oppimistehtävä on palautettu. Perhe ei ole vaihtanut oveen lukkoa, vaikka kotona on piipahtanut viime aikoina hampaita kiristelevä, migreenilääkkeitä popsiva ja omiin ajatuksiinsa helposti vajoileva äiti. Ja kaventava mustuus silmien ympärillä tekee vain hyvää muuten niin kovin turvonneelle olemukselle. Minä selvisin. Me selvisimme.

Huvittuneena luin opintojen alussa kirjoittamiani ajatuksia siitä, mitä opiskelijaelämä tulisi olemaan: keskiviikko-olutta ja pubivisaa, uuteen harrastukseen uppoamista ja sellaisten ihanien, mahdollisesti kasvispainotteisten ruokien valmistamista, joita muu perhe ei suostu syömään. Ja kuinkas sitten kävikään. Oluella kävimme ehkä kaksi kertaa eikä kummallakaan kerralla kukaan kysynyt muuta kuin "mitä saisi olla". Harrastuksille ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa ja ruuaksi olen itse valmistanut niinkin vaativia ja eksoottisia päivällisiä kuin nakit ja ranskalaiset, nuudelit ja nugetit sekä melkoisen määrän pakastepitsoja. Toisaalta se, että ruokaa ei ole tarvinnut valmistaa, on ollut ihanampaa kuin vaativien reseptien toteuttaminen käytäntöön. Blogista ei myöskään, luojan kiitos, muodostunut erään avioeron tarinaa, kuten Työnjohtaja hirteisesti alussa totesi.

Jos se, mitä alussa oletin, ei tapahtunut, mitä sitten tapahtui? Opin äärettömän paljon. Opin opettajaksi, mikä oli koko homman tarkoitus, mutta opin myös itsestäni. Matka Kokkolaan oli myös matka itseeni. Eletyn elämän välitilinpäätös. Nelikymppisenä oli mielenkiintoista tutustua uudelleen siihen ihmiseen, jonka nahkoissa elän. Huomasin, että olin jäänyt vähän jalkoihin, unohtunut. Kun pitää paljon huolta muista, ei aina muista pitää huolta itsestään. Ehkä nyt on oikeasti sen uuden harrastuksen aika. Äärimmäisen palkitsevaa oli myös huomata, että kykenen yhä älylliseen ajatteluun ja tekstin tuottamiseen.

Puolentoista vuoden aikana varmistui, että opettajuus on todellakin se, mitä haluan tehdä. Lattean kliseisesti, mutta silti sydämestäni totean sen olevan kutsumusammattini. Poppasen kanssa hoimme opintojen läpi itseliikuttuneena lausetta: yksikin välittävä aikuinen riittää. Sellainen aikuinen minä haluan olla. Rinnalla kulkemalla haluan ohjata lasta kohti hyvää elämää ja saada hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Toivon, että onnistun.

Edellä mainitut asiat tuon mukanani kotiin, mutta paljon joudun jättämään. Opintojen aikana tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa jaoimme kaiken. Paikassa, jossa paineet nousivat välillä koviksi, ikävä kotiin kasvoi isoksi ja väsymys painoi, heistä tuli kallioita, joihin minä nojasin. Heidän kanssaan minä myös nauroin niin, että jalat oli pakko ristiä ja silti lirahti. Heitä minun tulee ikävä. Jäähyväisten jättäminen on ristiriitaista. Olen jo niin valmis lähtemään kotiin....mutta silti... Tämä aika oli poikkeuksellinen. He ovat poikkeuksellisia. Onnellisia ovat ne työyhteisöt, jotka saavat omakseen sellaisen ammattitaidon ja sinnikkyyden, jota he edustavat. Olen mykkänä siitä kiitollisuudesta, että sain kokea tämän kaiken juuri heidän kanssaan. Älkää kadotko kokonaan.

Kotona minua odottavat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät. He tekivät eteeni suuren uhrauksen. Arjesta selviäminen ilman puolisoa ei ollut aina helppoa, vaikka Työnjohtaja niin väittääkin. Perheessä, jonka jäsenistä yksikään ei ole varustettu kovin pienellä ja hiljaisella persoonalla, on puolentoista vuoden aikana räiskynyt. Etelä-Pohjalaiseen tapaan mieheni ei ole mikään suurien tunteiden tulkki, mutta kumppanin ikävä näkyi ja kuului. Silti hän ei koskaan, kertaakaan, kieltänyt minua lähtemästä. Hän tiesi, että lähteminen ei ollut minullekaan helppoa. Hänen ansiostaan minä olen nyt tässä. Ja siitä minä häntä kiitän. Olen myös yhä sitä mieltä, että äidin paikka on kotona. Perjantait olivat päiviä, jolloin lasten kanssa kipuiltiin kotiin paluuta puolin ja toisin ja sunnuntait päiviä, jolloin surtiin jo lähtöä. Silti hekin sinnittelivät. Oppivat kantamaan vastuuta ja huutamaan äidin sijasta isää, kun omat rahkeet eivät enää riittäneet. Hienosti suoriuduttu rakkaani. Olen teistä tosi ylpeä.

Kiitän myös omia vanhempiani, jotka ovat venyneet uskomattomiin mittasuhteisiin tukeakseen minua ja koko meidän perhettämme. Isäni kanssa olemme rutiininomaisesti maanantaisin matkanneet Seinäjoen juna-asemalle ja perjantaisin sieltä pois. Noiden matkojen aikana olemme puhuneet enemmän kuin vuosiin. Paljon olemme istuneet autossa myös hiljaa, mutta vain kerran sen takia, että suun avaaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että olisin joutunut kävelemään loppumatkan. 😉 Äitini on ollut aamuisin laitamassa koululaisia matkaan ja keskiviikkoiltaisin tehnyt koko klaanille ruokaa. Hän on lukemattomia kertoja käynyt siivoamassa kotini, että minun olisi sinne mukavampi palata. Hän on supernainen, minun sankarini. Työnjohtajan työreissujen aikana lapsia on tiputeltu vuoron perään mummulaan tai anoppini luo yökylään. Ilman heitä olisimme olleet nesteessä. Pyhän lupauksen kautta olen vannonut hoitavani vuorostaan heitä sitten kun on sen aika.

Matka on nyt lopussa. Ensi viikolla menen vielä muutamalle luennolle. Pojat tulevat alkuviikosta pakkaamaan kanssani tavaroita ja pääsevät samalla pienelle lomalle kauniiseen Kokkolaan. Perjantaita Työnjohtaja hakee pakettiautolla tavarat ja vaimonsa kotiin. Syksyllä minua odottaa työpaikka ja luokallinen suloisia nelosluokkalaisia tutulla koululla, josta kaksi vuotta sitten lähdin tähän seikkailuun. Siellä suoritan työn ohessa viimeisen syventävän opetusharjoittelun ja lokakuussa saan postissa paperin, joka kertoo minun vihdoin olevan kasvatustieteiden maisteri ja luokanopettaja.

Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja blogi julkinen päiväkirja sirkuksesta, jota luokanopettajan aikuiskoulutukseksi kutsutaan. Ilman tätä en varmasti muistaisi puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Kokeilin samalla siipiäni kirjottamalla tekstiä kaikkien luettavaksi ja ne kantoivat. Te jaksoitte pysyä mukana ja ilahduttavin kommentein kannustitte minua jatkamaan. Kiitos. 💛 Blogin keskiössä oli aikuisen naisen opiskelijaelämä ja nyt se päättyy. Niin päättyy myös tämä blogi. Ehkä joskus vielä jossain toisessa kontekstissa aloitan uudelleen. Nyt kuitenkin huilaan. Takki on tyhjä, mutta sydän on täynnä.

Seuraavan innovatiivisen yliopistotasoisessa teknologiakasvatuksessa rakentamani pörriäisen myötä toivon teille hyvää kesää!

Hep ny!

Anu

KKK - kovaakin kovempi konferenssi

Kirjainyhdistelmä KKK:lla on paha kaiku. Niiden sekaisin menneiden huppupäiden lisäksi se kuitenkin tarkoittaa myös hyviä asioita, kuten Kurikan kaupungin kirjastoa, jossa palvelu on täysin omaa luokkaansa. Maailmassa on myös (ainakin) kolmas KKK: Kokonaisvaltaisesti kohti kontekstuaalisuutta. En ole ihan vielä varma kumpaan kategoriaan sen sijoitan, pahiksiin vai hyviksiin.

Koulutukseemme kuuluu opettajia ja muuta kasvatusalan henkilökuntaa ammatillisesti kehittävän konferenssin järjestäminen noin 200 ihmiselle. Kurssi kulkee siis nimellä KKK ja itse konferenssin nimi tiivistyi tänä vuonna kirjaimiin IIK: Iloitse Innostu Kohtaa. Prosessin aikana myös kirjainyhdistelmät WTF, EVVK, FFS, LOBS ja IDC kävivät mielessä. (Murkku on ylpeä kun äiti osaa nuorisoslangia. LMAO. Total own3d (Katsoin nettislangia wikisanakirjasta. Koska keski-ikä. Oikeasti ymmärtäisin paremmin, jos hän puhuisi kiinaa.) No, asiasta rautalankaan (niin kuin me aikoinamme sanottiin. Melko laimeaa. Voi video.). Suunnittelimme ja rakensimme siis konferenssin alusta saakka ja kaikelta sisällöltään sekä rahoitukseltaan itse. Melkoinen homma ihmisjoukolta, joka ei kouluttaudu tapahtumasuunnitteluun tai markkinointiin. Aikuiskoulutuksen ehdoton vahvuus on kuitenkin se, että ihmisillä on menneisyys. Porukasta löytyi lähes jokaiseen hommaan joku, joka on edellisessä elämässään tehnyt juuri sitä, mitä nyt pitäisi osata tehdä, ja neuvoi muita. Minä, Poppanen ja Draamaqueen olimme tapahtuman juontajia, koska itseliikutuksen vallassa kauniiden sanojen puhuminen on meidän vahvuutemme.

Satunnaisista tuskan hetkistä huolimatta raavimme tyhjästä kasaan aika hemmetin hienon ja monipuolisen tapahtuman! Työpajoissa perehdyttiin mm. ulkonaoppimiseen, draaman hyödyntämiseen opetuksessa, tunneohjaukseen ja tunnetaitoihin, luonnonmateriaalisen hyödyntämiseen, storyline-metodiin, toiminnalliseen matematikkaan ja esiteltiin, miten pakohuonetta voidaan hyödyntää opetuksessa. Paikalla olleet kaksi opetushallituksen opetusneuvosta suitsuttivat estoitta, miten taitavia ja omistautuneita opettajia meistä on kentälle valmistumassa. Ja tässä myös suora lainaus: onnellisia ovat ne koulut ja rehtorit, jotka meidät saavat tiimeihinsä. (Toim huom: Hakemuksia on yhä vetämässä. Rehtori! Hanki sinäkin itsellesi oma Laikolainen. 😉)

Lähisuvussamme on meneillään voimakas lisääntyminen.  Työnjohtajan veljen perhe kasvoi yhdellä muutama viikko sitten ja oma sisareni on poikimassa kesällä. Ihanaa. Rakastan vauvoja, joita voi tuoksutella ja palauttaa sitten takaisin omille vanhemmilleen. Kävimme anopin kanssa pikapikaa katsastamassa sen jo syntyneen tulokkaan perjantaina. Olihan taas hämmentävää todeta, miten pienenä ihminen elämänsä aloittaa. 💛 Vauvan tuoksun perässä junailin itseni siis Kokkolasta Helsinkiin saakka perjantaina (ja samalla nousi taas kunnioitus niitä opiskelutovereitani kohtaan, jotka istuvat joka viikko tämän matkan kaksi kertaa 😲). Konferenssiviikon päätteeksi aivot olivat tiltissä ja istuin junaan toiveissani hiljainen matka mahdollisesti samalla historian oppimispäiväkirjaa tyhjällä katseella tuijotellen. Ei onnistunut. Viereeni istui vanhempi mies, joka pulisi. Paljon. Hän oli tutkija, joka oli asunut pitkään jenkeissä ja Kanadassa. Hän puhui mm. Bill Gatesista kuin ystävästään ja kertoi siinä ohessa muutamia pikkutuhmia vitsejä katolilaisista papeista. Puhuimme uskonnosta, huumeista, olympiaorganisaation rahankäytöstä, nykynuorisosta ja Teslasta. Olin oikein ylpeä taidostani käydä intellektuellilta kuulostavaa keskustelua täysin toimimattomilla aivoilla. Pasilassa hän poistui junasta ja muistutti, että minä teen arvokasta työtä. Kiitin. Ja luonnollisesti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa Googlasin hänet. Tapio Videman. Siis se, joka tutkii veridopingia ja on mm. kansainvälisen hiihtoliiton pitkäaikainen suomalaisasiantuntija ja dopingin puolestapuhuja. Hitto. Nyt olisi ollut kontakteja huipulle eikä liikunnan kurssista jäljellä ole enää kuin uinti. Pinnallapysymiseen ei taida hemohessi auttaa?

Huomenna meillä on edessä jännä päivä. Toisissa perheissä perinteenä on opiskella esimerkiksi Yalessa tai Princetonissa. Meidän perheemme perinne on opiskella oppivelvollisuuden ensimmäiset vuodet Paulaharjun koulussa. Pippuri aloittaa syksyllä opintiensä samassa paikassa kuin veljensä ja vanhempansa ja jopa osa isovanhemmistaan ennen häntä. Minun pieni tyttöni menee kouluun. Se on helpottavaa. Ja haikeaa. Onneksi professori Hakala myöntää yhden Vapaudu vankilasta -kortin tutkimuskurssilleen. Käytän sen ja pääsen nessupaketin kanssa eturiviin.  Ekojen kertojen äärellä oltiin myös tänään, kun Pippurilla oli elämänsä ensimmäinen cheerleadernäytös. Olihan rytkettä! 😍 Itse ajattelin kymmenen uutisten jälkeen vetää myös pompomit käsiin ja tsempata Työnjohtajan uuteen viikkoon muutamalla notkealla kärrynpyörällä. Saatan tehdä myös yhden naisen pyramidin.  Viisi viikkoa jäljellä. Tämän iltapäivän kovaäänisen vuorovaikutustilanteen perusteella olen diagnosoinut meidän molempien olevan nyt aika kypsiä tähän elämäntilanteeseen. Vielä vähän. Vielä vähän.....


ps. Kirjoitimme juontajatiimissä konferenssiin myös vakavan ja syvällisen näytelmän opettajuudesta. Ottakaa hyvä asento ja nauttikaa tästä valoa vasten kuvatusta taideteoksesta. 😉

Pakohuone selvitetty

Keskiviikkoiltana junassa klo 20.38 tuijotan tyhjyyteen ja toivon, etten nukahda ennen kuin juna saaapuu Seinäjoen asemalle ja minun pitää muistaa nousta siitä pois. Olen antanut kaikkeni. Maanantain jälkeen olen syönyt kolme migreenilääkettä ja nukkunut muutamia tunteja levotonta unta. Mutta se on tehty. Pakohuone toimi. Enkä tee tätä enää ikinä.

Maanantaina junassa Poppasen kanssa teimme suunnitelmat tulevalle viikolle. Meistä kumpikaan ei ole aiemmin opinnoissaan edennyt graduvaiheeseen asti, joten oli vaikeaa ennakoida mitä on tulossa. Hartaina toivoimme olevamme torstai-iltaan mennessä siinä mallissa, että pääsisimme kotiin. Vapaaviikon uhraaminen Kokkolalle kaihersi ikävästi, mutta samalla oli selvää, että jos tätä ei tällä viikolla saada valmiiksi alkaa aika loppua käsiin. Minun tapauksessani pakko on paras muusa. Koska kurjuus ei ilmeisesti ollut vielä maksimaalisissa mitoissaan, päätimme lisäksi ottaa pakohuoneen teemaksi "Laihdu sata kiloa viikossa, koska kammottava luokanopettajakoulutukseen kuuluvat uimaopetusjakso on vihdoin alkamassa". (Siinä, että 40 aikuista ihmistä lähtee yhdessä uimahalliin uimaan, on jotain syvästi häiriintynyttä.) Voin kertoa, että oli ehkä väärä viikko suklaan syömisen lopettamiselle. Pakkasimme myös mukaamme vain kaikkein virttyneimpiä vaatteita, koska se nosti mahdollisuuksiamme pysytellä poissa julkisista tiloista kuten kahviloista.

Aloitimme valmisteluilla. Aineiston tulostamiseen kului lähes kaksi tuntia. Ei siksi, että se olisi niin laaja vaan siksi, että ensimmäisen tunnin ajan yritimme tulostaa ymmärtämättä, että ilmainen tulostusoikeutemme oli käytetty eikä tavaraa saa koneesta pihalle ilman, että korttiin käy lataamassa lisää virtaa. Ahaa... Koska ostelun makuun nyt oli päästy, hankimme lisäksi erivärisiä tusseja ja niihin mätsääviä liimalappuja. Poppanen osti myös kivan, kissakuvioisen kangaskassin. Se oli elintärkeä osa prosessin onnistumista. Kävimme herkuttomilla ruokaostoksilla ja sulkeuduimme viimein asuntoon. Kello oli puoli seitsemän illalla eikä mitään konkreettista ollut analyysin eteen tapahtunut, mutta puitteet tutkmuksen tekemiseen olivat kunnossa. :D Illalla puolen yön aikaan aineisto oli käyty ensimmäisen kerran läpi ja alustava luokittelu oli valmis. Huoh. Väliunien paikka.

Tiistaina olimme jo ennen seitsemää ulkona asunnosta ja kävelyllä (koska aamun airobinen on kuulemma erityisen hoikentavaa). Alkumatkasta ei paljon puhuttu. Loppumatkasta meillä oli valmiina toimivat vastaukset maailman ympärstökatastrofin estämiseen. Edellispäivänä nautittujen passionhedelmien luvatut terveysvaikutukset olivat selkeästi tekemässä meistä superälykkäitä. Olimme uudet sankarittaret tieteen huipuilla. Tosielämän Sheldon Coopereiden märkä uni. Teimme hommia hurmoksessa...tai mielipuolisina. Ensimmäinen kuulostaa kauniimmalta. Yritimme jossain vaiheessa hakea syötävää lähellä sijaitsevasta aasialaisesta, mutta ravintola oli laittanut kaiken jäljellä olevan ruokansa ResQ-palveluun ja myivät "ei-oota". Ihmettelimme, sillä me jos kukaan olimme sekä rescuen että ruuan tarpeessa ja takuulla myös näytimme siltä.

Asunto, johon kaaos levittäytyi, alkoi näyttää mielenkiintoiselta. Me itse näytimme siltä, että asunnosta poistuminen alkoi olla riski, sillä se johtaisi todennäköisesti välittömän pidätykseen ja pakkohoitoon. Illalla muistin, etten ole pessyt hampaita koko päivänä. Suihkussakäymättömyyttä ei ollut vaikea unohtaa, sillä analyysihien haju alkoi täyttää asunnon. Olimme yhä yövaatteissa. Passionhedelmien teho alkoi taittua, älykkyys haihtui ja päässä surisi. Mutta tiistai-iltana klo 23 tajusimme, että kotiinlähtö saattoi olla tällä tahdilla mahdollista jo keskiviikkoiltana. Hitto! Lisää löylyä, ei tunnu missään! Ja niin se tapahtui. 2,5 vuorokaudessa kasassa oli analyysi sekä 40 sivua vielä toki hiomista vailla olevaa tieteellistä tekstiä ja mikä tärkeintä, me emme olleet käyneet kertaakaan toisiemme kurkkuihin käsiksi. Huh huh. Kävimme suihkussa ja lähdimme kotiin. Pakohuone sulkeutui.

Eilen koulusta tullessaan Potter istui hetken sohvalla hiljaa ja kysyi, voisinko minä, jos Työnjohtajan kanssa joskus eroamme, ottaa miehekseni Patrik Laineen. Hän perusteli valintaansa sillä, että hänkin sitten pääsisi peleihin ja olisi enemmän rahaa kun nyt on ollut viime vuosina vähän vähä. Sanoin lupaavani. Eihän se ole kuin ilmoitusasia. Herra Laine istuu ja odottaa puhelimen vieressä tietoa avioliittoni päättymisestä ja tarttuu kiinni heti kun se on vähänkin säädyllistä. Kuka parikymppinen NHL-jääkiekkoilija ei haaveilisi nelikymppisestä eteläpohjalaisesta perheenäidistä? Ja sehän olisi silläkin tavalla kätevää, että sitten Laineen äiti voisi lähteä kotiin kun täyttäisin hänen paikkansa keittiövelhona. Kyllä minä kuule Patrikille lämmittelisin pinaattilättyjä siinä missä omille lapsillenikin. Sanoin Potterille ettei kuitenkaan pidätä hengitystään. Avioliittoni hänen isänsä kanssa on vielä kovasti voimissaan ja olisi jotenkin epäeettistäkin lähteä nyt kun hän on viimeiset puolitoista vuotta uhrannut minun elättämiseeni ja yhteisten lastemme hoitamiseen. Potter oli kanssani samaa mieltä. Näin on hyvä.

Viikonloppuja,
Anu

Alla positiivisen pedagogiikan tutkijat tukehtuneina omaan positiivisuuteensa. :D

juoksemista oluttölkin, saunarauhan ja analyysin perässä.

Ammatinvalintani vuoksi olen aina kokenut jotenkin epämiellyttävänä tyhjien olut- ja viinipullojen palauttamisen pullonpalautusautomaattiin. Alkoholia tulee käytettyä lähinnä saunaolutmuodossa, mutta koska vältän palautustilannetta mahdollisimman pitkään, kertapalautuksen määrä nousee aina sen näköiseksi kuin kylpisin tuotteessa. Ja enemmän kun varmaa on se, että joka kerta kun lopulta kärrään kuorman K-kaupan eteisen automaattiin, joku oppilas ja hänen äitinsä, isovanhempansa ja koko muu sukunsa ovat päättäneet lähteä yhdessä kauppaan ostamaan reilunkaupan kahvia ja gluteenittomia terveystuotteita. Ja sitten hävettää. Ja tekee mieli selittää, mikä vain pahentaa tilannetta ja kaikki poistuessaan paikalta naurahtavat kiusaantuneina.

Luulin, ettei oluttölkkeihin liittyvä tilanne enää enempää voisi hävettää. Mutta kuvitellaanpa täysin hypoteettinen tilanne. Enemmän hävettävää voisi olla se, että olisit matkassa lapsesi kanssa autolla, jolla edellisenä iltana aviomiehesi (kutsutaan häntä tässä nyt sattumanvaraisesti nimimerkillä Työnjohtaja) olisi palannut tovereineen muutaman päivän työreissulta. Autossa olisi reissun jäljiltä vain muutama puolen litran oluttölkki, mutta kun avaisit oven, yksi tölkeistä pyörähtäisi autosta ulos. Yrittäisit ensin teeskennellä, ettet huomaa auton alla kolisevaa tölkkiä vaan lähtisit etenemään kohti takaovea päästääksesi lapsesi ulos autosta. Toivoisit tölkin pysähtyvän auton renkaaseen. Se ei tapahtuisi. Tölkki kurkistaisi iloisesti auton alta ja jatkaisi matkaansa viisteisen maaston ja tuulen avustuksella katua pitkin. Yhä ajattelisit, etteivät ihmiset varmaan huomaa sen tulleen meidän autostamme ja jatkaisit silloin jo luonnottomalta näyttävää puuhastelua. Luonnonystävä ja köyhä opiskelija sisälläsi kuitenkin huutaisivat, ettei sitä nyt ainakaan kyllä tuohon maahan jätetä, ja päättäisit sitten kuitenkin ottaa tölkin kiinni. Se lisäisi vauhtiaan ja lopulta huomaisit juoksevasi pitkin katua äänekkäästi kolisevan tyhjän tölkin perässä näyttävästi katseita keräten. Se se olisi vielä hävettävämpää kuin muutaman pussillisen palauttaminen siististi automaattiin. Onneksi ei tapahtunut mulle tänään.

Työnjohtaja on koppijääkiekon lisäksi alkanut harrastaa myös flipperin peluuta. Ensi viikonloppuna edessä on ensimmäiset kisat. Mentaalivalmennus ja herkistely on aloitettu. Ihan ei ole vielä minulle selvinnyt, mitä tämä tarkoittaa perheellemme. Mitä flipperiammattilaiset esimerkiksi tienaavat? Voinko lopettaa opiskelun ja ruveta vain rouvaksi? Täytyykö muuttaa ulkomaille? Kaiken tämän epävarmuuden keskellä tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa.

Vaikeaa on nykyään myös saunominen. Kun lähdin Kokkolaan, vannotin Työnjohtajalle, että joka viikko käydään yhä pihasaunassa. Sauna on vanha. Siellä ei ole sähköjä, sinne kannetaan vesi ja siellä on varmaan joskus joku synnyttänyt. Me olemme keskittyneet synnytystä edeltäviin toimenpiteisiin. Siellä me olemme vuosien mittaan kynttilän valossa  istuneet, puhuneet, nauraneet ja (lähinnä minä) myös itkeneet. Se oli meidän paikkamme. Kunnes Potter ymmärsi, että saunominen on muutakin kuin löylynottoa. Hän istuu lauteille eikä lähde pois! Hän puhuu loputtomalla tahdilla. Ja hän puhuu lähinnä ainostaan jääkiekkoa: luettelee tulokset, kertaa pelitilanteet, pelaajien seurahistoriat ja perhetaustat ulkomuistista. Joskus hän hairahtuu jalkapalloon, mikä ei muuta tilannetta kannaltani yhtään valoisemmaksi. Työnjohtaja pystyy edes osallistumaan kommentointiin, mutta minulle on sama vaikka hän puhuisi kiinaa. Minut. On. Ulkoistettu. Omassa. Saunassani. Hitto! Odotan hänen kohdallaan varhaista murrosikää, jolloin vanhempien kanssa saunominen alkaa tuntua hankalalta.

Ensi viikko olisi ollut työkokemuksella kuitatun harjoittelun vuoksi vapaa, mutta olemme Poppasen kanssa järjestäneet itsellemme leikkimielistä ohjelmaa. Olemme suunnitelleet minun ja Pumpasen asuntoon pakohuoneen. Huoneesta voi poistua joko valmiin gradun analyysin kanssa tai paareilla. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Paarit eivät mahdu hissiin ja talossa on kahdeksan kerrosta. Liian raskas homma jopa palomiehille. 😅

Paljasta pakaraa ja reissukuulumisia

Viime sunnuntaina seisoin keittiössä. Olin juuri käynyt Murkun kanssa pitkän ja tiivissanaisen keskustelun tietokoneenkäyttötunneista, elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ensimmäisen maksimaalinen lisääminen voi tarkoittaa samaa kuin jälkimmäinen. Oli myös nälkä. Kolistelin kanta-astunnalla alakertaan, jossa Työnjohtaja istui ruokapöydässä edessään mikromakkara. Hän oli lähdössä jäähallille harrastejoukkueensa (sen, jossa jossa hän toimii koppipelaajana) pääsiäisturnaukseen hoitamaan tulostaulua. Toistan, että hän oli tehnyt itselleen mikromakkaraa. Eikä siis minulle ja lapsille mitään. Vaikka minullakin oli nälkä. Ja lapsillakin varmasti, jos olisin keksinyt  kysyä. Virhe. Suureleisesti aloin kuoria paistoperunoita ja totesin kovalla äänellä, että olisi kuule tosi kiva, jos tässä perheessä olisi kaksi aikuista, joista toinenkin edes vähän kantaisi vastuuta lastenhoidosta ja ruuanlaitosta. Työnjohtaja nosti hitaasti kasvonsa, katsoi minua säälinsekaisella katseella, jota käytetään ymmärtämättömien lasten kohdalla ja totesi: "En edes viitsi sanoa tuohon mitään". No, no, no....hitto! Tämä opiskelu on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet voittaa riidat lastenhoidosta. Ja puollustuksekseni kuitenkin alleviivaan, että minulla oli nälkä. Ja hän söi yksin. Mikromakkaraa. En edes tykkää mikromakkarasta.....

Kokkolassa kevään saapuminen tarkoittaa kaupungin muuttumista luistinradaksi. Lipsuu ja paljon. Kevään merkkejä tunnetusti on myös se, että ihmiset alkavat hymyillä ja pikkuhiljaa kuoriutua untuvatakeistaan. Poppanen vei asian uudelle levelille kulkemalla kaupungin läpi toinen vain sukkahousuilla verhoiltu pakara paljaana. Mekko oli kaduilla luistelun aikana lähtenyt kerimään itseään takin alle paljastaen iloisesti enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Vasta juuri ennen yliopistokeskusta hänen ohitseen viilettänyt Tietäjänainen huikkasi, että nyppääppä vähän helmoja. Ihmettelemme, miksi ohikulkeneista autoista kukaan ei ollut ruuvannut ikkunaa alas ja vislaillut vihjailevasti. Yliopistokeskus sijaitsee kuitenkin sekä ammattikorkeakoulun että ammattikoulun kanssa samassa ryppäässä. Eikö nykynuorille mikään kelpaa?!

Vaikka viime viikkoina tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, olemme saaneet myös jotain aikaiseksi. Olemme muiden tehtävien ohella kirjoittaneet Poppasen kanssa sekä gradumme teoria että metodiosuuden ja kuitanneet samalla kandintutkielman tehdyksi. Tähän astisen tuotoksemme esittely/opponointitilaisuudessa tarjoilimme Poppasen tekemiä rahkapullia ja Professori vakuutti muruset suupielessä sen vaikuttavan positiivisesti työn arviointiin. Sen varaan laskemme. 😅 Kovassa nosteessa ja itseluottamuksessa siirrymme seuraavaksi analysointivaiheeseen. Jotenkin aavistelen, että rahkapullaa saattaa kulua siinäkin.

Kokkolaanlähtöjä on jäljellä enää 10. Aika vähän. Henkilökohtaisesti se vähän hirvittää. On paniikkia siitä, ehdinkö tehdä kaiken ennen kuin kontaktiopetus loppuu. Luopumisen tuskaakin ehkä jo vähän. Mutta toisaalta myös odotusta siitä, että saan palata kotiin ja lakata repimästä itseäni kahden elämän välillä. Metkaa on ollut myös tehdä paluuta työmarkkinoille. Osa opiskelukavereistani tietää jo, missä ensi syksynsä aloittaa. Itse olen keskittynyt lähinnä työhakemusten täyttelyyn. Lähialueilta on ollut auki toistaiseksi vain virkoja, joihin minulla ei ole mitään saumaa ennen kuin lokakuussa vihdoin saan pätevyyttä osoittavan paperini. Syksylle tehtäväksi jää vielä syventävä harjoittelu, jonka saa tehdä ns. omaluokkaharjoitteluna, jos työpaikan saa. Toiveet ovat korkealla. Tästä saisi hyvän tekijän se, joka ymmärtää ottaa. Jokatapauksessa....yhtä hullulta kuin se, että opiskelu alkoi, alkaa tuntua se, että se pian loppuu.

Koska teitä varmasti mietityttää myös se, jäimmekö perheenä jumiin Saariselälle, vastaan ilokseni että emme. Vastoin kaikkia odotuksia edellisessä postauksessa mainitsemani hiihtolomamatkan kovin koitinkivi ei ollutkaan varsinainen matkustus. Haluan tässä kaikkien kasvojen edessä kiittää sydämeni pohjasta niitä ihmisiä, jotka ovat keksineet älypuhelimet ja mobiilidatan. Teini vajosi ruutukoomaan kotipihassa ja havahtui vain auton pysähtyessä mahdollista ruokkimista tai jaloittelutaukoa varten. Potter raportoi netistä jääkiekkotuloksia tasaiseen tahtiin ja Pippurikin, jonka henkisen selkärangan kestämiseen minulla oli kaikkein pienin usko, istui kuin tatti perille ja takaisin. Laskettelu oli vuosien jälkeen mahtavaa ja siihen osallistui ensimmäistä kertaa koko porukka. Nettiin postaamissamme kuvissa hymyili onnellinen perhe uskomattomissa maisemissa.

Mutta onhan tuo lapsiperhematkailu myös äärimmäisen kuluttavaa. Reissusta olisi saanut kuvia myös kädet muffissa seisovasta ja kotiääntä kovimmalla mahdollisella volyymillä käyttävästä äidistä, joka vannoi keskenään tappeleville jälkeläisilleen, että tämä TODELLAKIN on VIIMEINEN kerta kun IKINÄ lähdetään mihinkään. Pikkuisen tunnelmaa myös kiristi se, että mukaan koko viikon helpoksi ruuaksi ostamamme kinkku jäi syömättä, koska mökissä ei ollutkaan uunia vaan ainoastaan kaksi keittolevyä ja mikro. Jäinen sika kävi säkissään siis saariselällä ja matkusti kolisten samassa suksiboksissa sieltä myös takaisin. Kinkku oli lopulta sittenkin pääsiäispöydän kunkku.

Pikkuruisen mökkimme ainoan makuuhuoneen kerrossänkyyn joku Anssi teiniangstissaan oli kirjoittanut viestin tuleville sukupolville. "Tämä huone oli ainoa paikka, missä sain juhannuksen aikana olla rauhassa." Alla luki kaksi kertaa eri käsialoilla "sama". Tuota viestiä lomaviikon viimeisenä iltana tuijotellessani olin ottaa kynän käteeni ja jatkaa ketjua: "Dear Anssi & muut. Teillä oli tämä huone. Minä istuin muutaman kerran päivässä vessassa ilman fyysistä tarvetta siihen, koska silloin, edes minuutin ajan, sain olla yksin. Olisitte jukolauta olleet kiitollisia." Hymykuvien vuoksi kuulen itseni kuitenkin seuraavan loman lähestyessä sanovan: "Vitsit kun tämä oli ihana reissu. Mennäänhän taas."

Valtamediassa vellovista huhuista huolimatta blogi on siis yhä hengissä, vaikka kirjoittelun tahti on hiipunut. Hitto mikä kevät!

Hot yoga my ass

Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.

Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.

Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.

Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...

Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!

Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.

Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.

Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.

Gradupyrkimyksiä

Minulla on tapana vetää sunnuntaisin lähtökilarit. Lähtö hermostuttaa. Tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken. Pippurin haalari on yhä likaisena pyykkikorissa, poikien seuraavan viikon kokeisiin jäi sitten kuitenkin treenaamatta ja  omien tavaroiden pakkaaminenkin on ahdistavaa. En sitten taaskaan saanut viikonlopussa maailmaa valmiiksi. On huono omatunto lähtemisestä ja etenkin siitä, että lasten nukkumaanmenoa takutessani jopa jo vähän odotan seuraavaa iltaa, jolloin voin valmistautua nukkumaanmenooni yksin, hiljaisuudessa ja katselemalla Netflixiä. Ja miten keski-ikäinen perheenäiti käsittelee nämä negatiiviset tunteet? No luonnollisesti raivoamalla pikkuasioista, nakkelemalla niskojaan ja paiskomalla tetraalisesti pitkiäkalsareita matkalaukkuun. Ai miten aikuismaista. Viime sunnuntaina perinnettä toteuttaessani kuulin Työnjohtajan kuiskaavan lapsille, että ei välitetä, ei äiti teille oli kiukkuinen, sitä vaan harmittaa lähteä.  Miten viisas ja ihana hän onkaan.

Lomien loppuminen on minulle muutenkin perusviikonloppua kovempi ponnistus. Koska olin ollut kotona pitkään, ajattelin luonnollisesti, että perhe ei missään tapauksessa pysty palaamaan arkeen, ellen ohjeista heitä kunnolla. Kutsuin kokoon perhepalaverin. Istutin lapset ja Työnjohtajan keittiönpöydän ääreen ja vedin eteen tyhjän sopimuspaperin. Aloimme kirjata (äitijohtoisesti) ylös teeesejä, jotka juhlallisesti lopuksi allekirjoitettaisiin. Näin kangastuksena edessäni hetken, jolloin yhdessä asiaa pohtien kirjaisimme ylös peliajat, nukkumaanmenoajat, läksyjentekoajat, tiskikoneentyhjäysvuorot, oman huoneen siivous säännöt, kissanruokintavastuut ja vanhempien leikki- ja pelivelvollisuudet, joihin koko perhe sitoutuu, koska niistä on yhdessä päätetty.

Saimme paperille kaksi palluraa, kun ilmassa oli ensimmäinen riita. Työnjohtaja nousi pöydästä ja sanoi, että eiköhän tämä ole nähty. Virhe. Miten voidaan sopia perheen yhteisistä säännöistä kun toinen vanhempi ei tue toista ratkaisevalla sopimuksenkirjoittamishetkellä?! Työnjohtaja täysin asiattomasti ilmoitti, että kaikkein ironisinta tässä on se, että näitä sääntöjä kirjoittaa ja vaatii henkilö, joka ei aio olla paikalla kun niitä toteutetaan. Ja että perheessämme on kirjoiteltu vuosien varrella jos jonkinmoisia sääntöjä, joita on liimattu jääkaapinoveen ja joiden mukaista elämää on eletty maksimissaan kolme vuorokautta. No...no...no tällä kertaa asiat olisivat menneet toisin, mutta, jos ei kerran kiinnosta niin ei sitten. Yrittäkää sitten elää ilman minun johdatustani. Katsotaan kuule miten käy. Tiistaina soitin kotiin ja ajattelin nyt kuitenkin lempeästi ilmoittaa, että muistavat Potterilla olevan seuraavana päivänä hiihtoa. Työnjohtaja sanoi, että läksyt on tehty ja sukset ovat jo koululla, koska täällä on kuule tänään jo hiihdetty. Hitto. Toimivat sittenkin ilman kauko-ohjausta.

Kokkolassa kaikki alkoi siitä, mihin me asiat joulukuussa jätimme. Paitsi että laitoksella oli 45 uutta opiskelijaa. Kyllä oli jännää! Vuodessa meistä oli tullut konkareita. Meitä arvostettiin ja katsottiin ylöspäin. Meistä haettiin lohtua ja tukea. Me omalla olemassaolollamme loimme heille unelman siitä, että vielä joskus heistäkin voisi tulla meidän kaltaisiamme. Annoimme tavallaan heidän elämälleen tarkoituksen ja päämäärän. Olimme johdatuksen tähtiä, jotka.... No niin. Joka tapauksessa mukavaa, että uusi sukupolvi on saapunut. Se tarkoittaa sitä, että meidän aikamme on käymässä vähiin. Lukujärjestyksessä on enemmän aukkoja. Valitettavasti vähemmän läsnäoloa tarkoittaa enemmän gradua.

Olemmekin Poppasen kanssa päässeet ihan hurjaan nousukiitoon. Haimme valtavan kasan gradukirjoja kirjastosta ja asetuimme niiden kanssa näyttävästi aulatilaan. Tässä kuulkaas tehdään tutkimusta ja tiedettä. Uskottavuuttamme hieman nakersi se, että moni oman vuosikurssimme opiskelijoista pyrskähti nauruun nähdessään meidät kirjapinon takana. Kysyivät, että mitä me oikein yritämme. No opiskella, saateri. Kirjoittaa sitä hemmetin gradua. Tai ensin nyt tutkimuslupahakemusta, että pystymme keräämään gradumme aineiston. Olimme ohittaneet tällaisen pienen yksityiskohdan. Hups. Graduohjaajamme, armoitettu professori Juha Hakala, oli silminnähden tyytyväinen ahkeruudestamme. Pöytämme eteen pysähtyessään hän moitti vain englanninkielisten teosten vähyyttä. Sanoimme hakkineemme ensin näyttävyyttä näillä kotimaisilla. Kasassa oli eräs teos jopa kahteen kertaan. Niin omistautuneita olemme nyt etenemään maistereiksi. Olemme nauttineet myös tällä viikolla graduaamiaista. Ensi maanantaina luvassa on graduillallinen. Jos ei näillä eväillä valmistu niin ei millään. Ruokailun ohessa pitäisi tosin ilmeisesti keskustella myös graduun liittyvistä asioista. Työstämme vielä sitä puolta.

Linnanneito palasi joululomalta graduhuopaan kääriytyneenä. Sen kanssa on kuulemma mukava kirjoittaa ja graduohjaajan tapaamisessa sen alta voi epäselvästi mumista tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Innostuimme. Gradua jouduttaakseen Pumpanen ja DramaQueen joutuvat hankkimaan itselleen graduhevosen. Sensei ostaa graduauton ja minä haluan gradu-keittiöremontin. Jos tarkoituksena on valmistua, täytyy tehdä asioita, jotka vievät prosessia eteenpäin. Yritin markkinoida ajatusta kotona. Työnjohtajan mielestä keittiöremontti tehdään sitten kun alan viihtyä keittiössä enemmän. Eli ei ihan lähiaikoina...jos koskaan. Ja kyllä, hän tiesi mitä 15 vuotta sitten valitsi.

Viikonloppu on joka tapauksessa täällä. Sunnuntaina Pippuri aloittaa uuden harrastuksen. Tseedingin. (Cheerleadingin) Tarjolla oli myös aikuisten ryhmä. Hetken herkuttelin ajatuksella. Sitten herkuttelin suklaalla. Hauskaa viikonloppua! Onko siinä V? On! Onko siinä I? On!

Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Tuutorointia

Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.

Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.

Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia.  Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.

Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin. 

Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus. 

Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla. 

Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

Sairaan ihana viikko

Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.

Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.

Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.

Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.

Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.

Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)

Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä. 

Kiekkomutsi tässä hei

Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.

Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.

Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.

Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.

Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.

En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.

Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!