Neljäkymmentä vuotta elämää. Lisää tätä, kiitos!

Täytin tällä viikolla neljäkymmentä vuotta. N-E-L-J-Ä-K-Y-M-M-E-N-T-Ä. Muistan kun äitini täytti neljäkymmentä. Olin silloin 13-vuotias. Hän oli mielestäni jo iällä. Ohittanut parasta ennen päiväyksen. Eli aika vanha. Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä eli aika vanhana. Mihin hemmettiin vuodet tästä välistä katosivat?! Äitini on kuitenkin pysynyt yhä ihan samanlaisena simpsakkana tehopakkauksena?!? Kirottua!

Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.

Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni.  😍

Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.

Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.