Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu

Paluu menneisyyteen

Tänään tein aikamatkaa menneeseen. Kolme vuotta sitten opetin lukuvuoden ajan kuutosluokkaa. Viimeisillä kouluviikolla kirjoitutin oppilailla kirjeen itselleen. Pyysin heitä kertomaan kirjeessä asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä tärkeiltä, kirjottamaan siitä mitä he odottavat tulevalta yläasteajalta ja mistä he haaveilevat. Kirjeet sinetötiin ja toin ne hyvään talteen varaston hyllylle. Tänä keväänä nuo nuoret päättävät peruskoulunsa ja ovat taas uuden edessä. Kaivoin kirjeet esiin ja laitoin ne omien saatesanojeni kera eteenpäin. En tiedä mitä kirjeissä luki, mutta toivon, että elämä antoi niitä asioita, mistä he silloin haaveilivat. Kerroin, miten olen sivusta seurannut heidän kasvuaan ja miten hienoa on nähdä, että noista mahtavista lapsista on kasvanut fiksuja nuoria. Toivotin heille onnea matkaan nyt kun ovat jälleen uuden edessä. Yritin vielä kerran työntää heitä eteenpäin. Ehkä joku tarvitsi muistutusta sitä, että elämä kantaa ja tie vie eteenpäin. Loppuun kirjoitin: tule onnelliseksi. Toivon, että se toteutuu jokaisen kohdalla.

Koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen, noiden kirjeiden löytyminen ei ollut mikään näps-homma. Käänsin varaston ympäri ja voin kertoa, että tavaraa oli. Olen muistohamsteri. Olen tallettanut kaikkea mahdollista: vanhoja elokuvalippuja, tunneilla vaihdettuja kirjelappuja, epikriisejä, ihastukselta saatuja karkin päällyspapereita, oppilailta saatuja muistamisia, kortteja, keskenjääneitä e-pillerilevyjä (?!), kuitteja merkittäviltä ravintolaillallisilta tai matkoilta, luokkakaverin fysiikanvihon (ja ei, en ollut kiinnostunut muistiinpanoista vaan vihon omistajasta), lehtileikkeitä, lasten piirustuksia ja ennen kaikkea kirjeitä ja päiväkirjoja. Ou jee. Siinähän sitä vierähti tunti jos toinenkin. Poskia kuumotti. Nauratti ja itketti vuorotellen.

Kaameimpia olivat vanhat päiväkirjat. Siis ajalta, jolloin olen ollut 14-17 vuotias. Tiesin kaiken. Olin epävarma. Rakastin tulisesti ja vihasin yhtä vakuuttavasti samaa ihmistä seuraavassa merkinnässä. Olin väärinymmärretty nuori, jolle vanhemmat toivoivat kaameaa kohtaloa, koska eivät yhtyneet mielipiteeseeni poikakaverin yöksipäästämisestä tai nenälävistyksen ottamisesta. Kasvatuslaitoksessakin olisi ollut parempi. Paitsi seuraavana päivänä kun äiti paistoi vohluja ja oli sitten kuitenkin "ihan kiva". Erosin ja palasin yhteen pitkäaikaisen nuoruudenihastukseni kanssa niin monta kertaa, että en tiedä olinko koko ajan itsekään tietoinen siitä koska seurustelimme ja koska emme. Dramaattista se oli kuitenkin joka kerta. Jatkuva tunteissa rypeminen hengästytti yhä näin 20 vuotta myöhemminkin. Kiitollisuudella katson taas tuota keski-ikäistä naista peilistä. Vaikka tyynynkuvat näkyvät ihossa painaumina vielä aamupäivälläkin ja jokainen syöty suklaanpala kosahtaa saman tien reisiin kiinni, ei tuokaan aika kaksista ollut. Ja rakkaalle esikoiselleni sanon näin seitsemännen luokan lähestyessä: NYT äiti todellakin taas ymmärtää. Koita kestää!!! Se menee kyllä ohi!

Ihanimpia muistoja olivat kirjeet. Olen elämässäni ollut pitkäaikaisessa kirjeenvaihdossa kolmen ihmisen kanssa. Yksi heistä on Työnjohtaja. Me kävimme kirjeenvaihtoa suhteemme alkuaikoina kun vielä opiskelin Jyväskylässä ja olimme enemmän erillään kuin yhdessä. Kirjoittelu tapahtui tosin korrektisti sähköpostitse, mutta olen tulostanut jokaisen postin ja säilönyt tarkasti pahvilaatikkoon. Alun tunnustelevat tiedustelut ja rivien väleistä luettavat toiveet olivat hellyttävää luettavaa. Awwww. Taidan ruveta vaatimaan postia myös Kokkolaan. Ja niissä pitää lukea muutakin kuin viikon ostoslista.

Huomenna on äitienpäivä. Aamupalan tuominen sänkyyn on todettu liian riskialttiiksi jo ensimmäisestä kerrasta saakka, mutta suklaakakku tuoksuu jo. Rakkaudella muistan myös niitä ystäviäni, jotka eivät suurista toiveistaan huolimatta vielä omaa äitienpäiväänsä saa viettää. Heille huominen on kipeä päivä. On vaikea sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Sanoja ei ole. Haluan silti uskoa onnellisiin loppuihin. Tavalla tai toisella. Ajatuksissa olette....