sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla.