Koulutukseni on päässyt siihen pisteeseen, että meidän annetaan ottaa kontakti oppilasainekseen. Viime viikolla aloitimme siis harjoittelun. Ihan siis oikeiden lasten kanssa. Oikein teki mieli ottaa valokuvia. Ai tällaisia nää oikeat koululaiset on. Onpa ne kivoja. Ja niin pieniä. Kuukausien ajan olen kuullut kerrottavan näistä mystisistä alakouluikäisistä ja kirjoittanut heihin liittyviä oppimistehtäviä, mutta kontaktit lapsiin ovat rajoittuneet lähinnä viikonloppuihin ja omatekemiini jälkeläisiin, mutta että nyt saan olla ihan päivittäin tässä verrattomassa seurassa. Kyllä minun kelpaa.
Mystistä, että vuosikausia luokanopettajan töitä tehneenä, minua silti vähän jännitti. Että oikein oikeiden lastenko kanssa tässä nyt sitten toimitaan. Sellaisten, jotka voivat päättää olla pitämättä minusta ja jotka voivat heittäytyä hankaliksi, koska en tarjoa heille tarpeeksi haasteita tai tarjoan niitä liikaa. Tai mitä jos huomaankin, että en haluakkaan tehdä tätä työtä?! Jos tämä hemmetin ramppaaminen kodin ja Kokkolan välillä onkin ollut aivan turhaa?! Mutta ei. Luokkaan pääsy oli kuin olisin pukenut päälleni sen harmaan hylkeennahkaa muistuttavan kauhtuneen veluuriaamutakin, johon Työnjohtajan iloksi kääriydyn kotona iltaisin. Olo on hyvä, vaikka hetkittäin tuleekin melkoinen hiki, eikä mikään kiristä, paitsi jos itse vedän vyön liian tiukalle. Tuli vahva tunne siitä, että olen oikealla polulla. Niiden varsinaisten koulutuntien lisäksi, joissa oli mahdollisuus interaktioon (hieno sana) tulevaisuuden työnantajieni kanssa, ensimmäinen viikko harjoittelussa oli ilmeisesti sadomasokistinenen ihmiskoe, jossa erilaisten plankettien täyttämisellä mitataan opiskelijoiden paineensietokykyä. Huh huh. Viikonloppu tuli tarpeeseen.
Hauskaa, tai ainakin syvän itsetutkiskelun arvoista, on myös ollut se, että mielikuva itsestäni ihmisenä on alkanut opintojen myötä muuttua. Olen aina nähnyt itseni melko joústavana ja hyväntahtoisena ihmisenä. Tahdon kaikille ympärilläni hyvää ja olen valmis perääntymään ja välttämään ristiriitoja viimeiseen saakka. En mielelläni ota johtajan roolia vaan tarkkailen tilannetta sivusta. Näin luulin. Opintojen alussa teimme ryhmädynamiikkaa tarkkaillaksemme myös itse temperamenttitestit. Olin omasta mielestäni edellä kuvaamani kaltainen eli vastasin kyselyyn niin kuin kuvittelin toimivani. Tässä tiiviissä ryhmätyöorientoituneessa koulutuksessa huomaan olevani aika paljon myös jotain muuta. Haluan yhä ihmisille ympärilläni puhtaasti hyvää, mutta käyn ohjiin kiinni kuin mummot Osuuskaupan tarjousjauhelihaan, annan helposti palautetta (sitä kriittistäkin) ja perääntymisenkin kanssa on välillä vähän niin ja näin. MITÄ?! Kuka tämä nainen on?
Asiasta Työnjohtajalle tilittäessäni, hän pyöräytteli silmiään ja vei minut aikamatkalle suhteemme alkuaikoihin. Aprillipäivänä tuli täyteen 15 vuottani kihlattuna morsiamena. Työnjohtajan kanssa olimme silloin seurustelleet vajaat kaksi vuotta. Minusta se oli tarpeeksi. Halusin kihloihin. Olin odotellut romanttista kosintaa jo jonkin aikaa, mutta kun sitä ei kuulunut päätin 1.4.2002, että nyt on odoteltu tarpeeksi. Edellisillan ravintolakierroksesta uupuneena Työnjohtaja ei jaksanut ilmeisesti kovasti vastustella. Heikolla äänellä hän kysyi, onko pakko ostaa sormukset heti, koska tilillä ei ollut rahaa. Tottakai pitää. Sanoin ostavani ne itse, koska minulla oli. Romanttista. En ymmärrä miksi tällaisia kohtauksia ei ole elokuvissa enemmän. Työnjohtaja erheellisesti luuli, että kihlaus olisi jotenkin tyydyttänyt nälkäni edes toistaiseksi. Miten väärässä hän olikaan. Häät 2003. Ensimmäinen lapsi 2004. Kihlapäivänä meillä on tapana muisteella tätä tapahtumaa ja joka vuosi kysyn, onko hän katunut. Joka vuosi hän vastaa, ettei ole. Ymmärtää siis oman parhaansa. 😂
Tämän uuden tiedon valossa pyydänkin julkisesti anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä jotka olen elämäni aikana jyrännyt. Yritän kehittyä. Paremmaksi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että joskus tämän junan kyytiin kannattaa myös hypätä. Et ehkä joudu katumaan. Tai et ainakaan uskalla sitä myöntää. 😅
A
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti