Paljasta pakaraa ja reissukuulumisia

Viime sunnuntaina seisoin keittiössä. Olin juuri käynyt Murkun kanssa pitkän ja tiivissanaisen keskustelun tietokoneenkäyttötunneista, elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ensimmäisen maksimaalinen lisääminen voi tarkoittaa samaa kuin jälkimmäinen. Oli myös nälkä. Kolistelin kanta-astunnalla alakertaan, jossa Työnjohtaja istui ruokapöydässä edessään mikromakkara. Hän oli lähdössä jäähallille harrastejoukkueensa (sen, jossa jossa hän toimii koppipelaajana) pääsiäisturnaukseen hoitamaan tulostaulua. Toistan, että hän oli tehnyt itselleen mikromakkaraa. Eikä siis minulle ja lapsille mitään. Vaikka minullakin oli nälkä. Ja lapsillakin varmasti, jos olisin keksinyt  kysyä. Virhe. Suureleisesti aloin kuoria paistoperunoita ja totesin kovalla äänellä, että olisi kuule tosi kiva, jos tässä perheessä olisi kaksi aikuista, joista toinenkin edes vähän kantaisi vastuuta lastenhoidosta ja ruuanlaitosta. Työnjohtaja nosti hitaasti kasvonsa, katsoi minua säälinsekaisella katseella, jota käytetään ymmärtämättömien lasten kohdalla ja totesi: "En edes viitsi sanoa tuohon mitään". No, no, no....hitto! Tämä opiskelu on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet voittaa riidat lastenhoidosta. Ja puollustuksekseni kuitenkin alleviivaan, että minulla oli nälkä. Ja hän söi yksin. Mikromakkaraa. En edes tykkää mikromakkarasta.....

Kokkolassa kevään saapuminen tarkoittaa kaupungin muuttumista luistinradaksi. Lipsuu ja paljon. Kevään merkkejä tunnetusti on myös se, että ihmiset alkavat hymyillä ja pikkuhiljaa kuoriutua untuvatakeistaan. Poppanen vei asian uudelle levelille kulkemalla kaupungin läpi toinen vain sukkahousuilla verhoiltu pakara paljaana. Mekko oli kaduilla luistelun aikana lähtenyt kerimään itseään takin alle paljastaen iloisesti enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Vasta juuri ennen yliopistokeskusta hänen ohitseen viilettänyt Tietäjänainen huikkasi, että nyppääppä vähän helmoja. Ihmettelemme, miksi ohikulkeneista autoista kukaan ei ollut ruuvannut ikkunaa alas ja vislaillut vihjailevasti. Yliopistokeskus sijaitsee kuitenkin sekä ammattikorkeakoulun että ammattikoulun kanssa samassa ryppäässä. Eikö nykynuorille mikään kelpaa?!

Vaikka viime viikkoina tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, olemme saaneet myös jotain aikaiseksi. Olemme muiden tehtävien ohella kirjoittaneet Poppasen kanssa sekä gradumme teoria että metodiosuuden ja kuitanneet samalla kandintutkielman tehdyksi. Tähän astisen tuotoksemme esittely/opponointitilaisuudessa tarjoilimme Poppasen tekemiä rahkapullia ja Professori vakuutti muruset suupielessä sen vaikuttavan positiivisesti työn arviointiin. Sen varaan laskemme. 😅 Kovassa nosteessa ja itseluottamuksessa siirrymme seuraavaksi analysointivaiheeseen. Jotenkin aavistelen, että rahkapullaa saattaa kulua siinäkin.

Kokkolaanlähtöjä on jäljellä enää 10. Aika vähän. Henkilökohtaisesti se vähän hirvittää. On paniikkia siitä, ehdinkö tehdä kaiken ennen kuin kontaktiopetus loppuu. Luopumisen tuskaakin ehkä jo vähän. Mutta toisaalta myös odotusta siitä, että saan palata kotiin ja lakata repimästä itseäni kahden elämän välillä. Metkaa on ollut myös tehdä paluuta työmarkkinoille. Osa opiskelukavereistani tietää jo, missä ensi syksynsä aloittaa. Itse olen keskittynyt lähinnä työhakemusten täyttelyyn. Lähialueilta on ollut auki toistaiseksi vain virkoja, joihin minulla ei ole mitään saumaa ennen kuin lokakuussa vihdoin saan pätevyyttä osoittavan paperini. Syksylle tehtäväksi jää vielä syventävä harjoittelu, jonka saa tehdä ns. omaluokkaharjoitteluna, jos työpaikan saa. Toiveet ovat korkealla. Tästä saisi hyvän tekijän se, joka ymmärtää ottaa. Jokatapauksessa....yhtä hullulta kuin se, että opiskelu alkoi, alkaa tuntua se, että se pian loppuu.

Koska teitä varmasti mietityttää myös se, jäimmekö perheenä jumiin Saariselälle, vastaan ilokseni että emme. Vastoin kaikkia odotuksia edellisessä postauksessa mainitsemani hiihtolomamatkan kovin koitinkivi ei ollutkaan varsinainen matkustus. Haluan tässä kaikkien kasvojen edessä kiittää sydämeni pohjasta niitä ihmisiä, jotka ovat keksineet älypuhelimet ja mobiilidatan. Teini vajosi ruutukoomaan kotipihassa ja havahtui vain auton pysähtyessä mahdollista ruokkimista tai jaloittelutaukoa varten. Potter raportoi netistä jääkiekkotuloksia tasaiseen tahtiin ja Pippurikin, jonka henkisen selkärangan kestämiseen minulla oli kaikkein pienin usko, istui kuin tatti perille ja takaisin. Laskettelu oli vuosien jälkeen mahtavaa ja siihen osallistui ensimmäistä kertaa koko porukka. Nettiin postaamissamme kuvissa hymyili onnellinen perhe uskomattomissa maisemissa.

Mutta onhan tuo lapsiperhematkailu myös äärimmäisen kuluttavaa. Reissusta olisi saanut kuvia myös kädet muffissa seisovasta ja kotiääntä kovimmalla mahdollisella volyymillä käyttävästä äidistä, joka vannoi keskenään tappeleville jälkeläisilleen, että tämä TODELLAKIN on VIIMEINEN kerta kun IKINÄ lähdetään mihinkään. Pikkuisen tunnelmaa myös kiristi se, että mukaan koko viikon helpoksi ruuaksi ostamamme kinkku jäi syömättä, koska mökissä ei ollutkaan uunia vaan ainoastaan kaksi keittolevyä ja mikro. Jäinen sika kävi säkissään siis saariselällä ja matkusti kolisten samassa suksiboksissa sieltä myös takaisin. Kinkku oli lopulta sittenkin pääsiäispöydän kunkku.

Pikkuruisen mökkimme ainoan makuuhuoneen kerrossänkyyn joku Anssi teiniangstissaan oli kirjoittanut viestin tuleville sukupolville. "Tämä huone oli ainoa paikka, missä sain juhannuksen aikana olla rauhassa." Alla luki kaksi kertaa eri käsialoilla "sama". Tuota viestiä lomaviikon viimeisenä iltana tuijotellessani olin ottaa kynän käteeni ja jatkaa ketjua: "Dear Anssi & muut. Teillä oli tämä huone. Minä istuin muutaman kerran päivässä vessassa ilman fyysistä tarvetta siihen, koska silloin, edes minuutin ajan, sain olla yksin. Olisitte jukolauta olleet kiitollisia." Hymykuvien vuoksi kuulen itseni kuitenkin seuraavan loman lähestyessä sanovan: "Vitsit kun tämä oli ihana reissu. Mennäänhän taas."

Valtamediassa vellovista huhuista huolimatta blogi on siis yhä hengissä, vaikka kirjoittelun tahti on hiipunut. Hitto mikä kevät!

Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

Kiekkomutsi tässä hei

Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.

Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.

Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.

Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.

Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.

En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.

Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!

Back in business

Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.

Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.

Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.

Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.

Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.

Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä.  Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.

Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄

Elämä putkikassissa jäi tauolle

Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.

Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.

Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.

Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!

Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!

Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!

Saanko esitellä, laitoksemme uudet kasvot!

Laitoksemme koulutussuunnittelija on jo jonkin aikaa yrittänyt kalastella opiskelijoita tienvarsimainokseen, jonka tarkoituksena on luonnollisesti houkutella viattomia ihmisiä opiskelemaan itsensä luokanopettajiksi. Koska kuvauksiin ei varsin ollut tunkua, päätimme lopulta Poppasen kanssa uhrata itsemme pinnallisen mallimaailman alttarille. Koulutussuunnittelija pystyi hyvin pitämään pokkansa kun nostimme kätemme pystyyn ilmoittautumisen merkiksi. Tässä ovat laitoksen uudet kasvot! Luokanopettajakoulutuksen kirkasotsaisimmat opiskelijat! Buahahah! Luojan kiitos olimme menestyksekkäästi laihduttaneet koko alkuvuoden, joten painoin kuvauspäivänä vain kahdeksan kiloa enemmän kuin tammikuussa. Vastuu luokanopettajien aikuiskoulutuksesta ja oikeastaan koko Kokkolan yliopistokeskuksen tulevaisuudesta painoi raskaana niskassamme kun törötimme matematiikkasauvat ojossa ja keimailimme kameralle. Jossain vaiheessa kesää Kokkolan Prisman kohdassa on odotettavissa onnettomuussuma, kun kaksi suomalaisen opettajankoulutuksen kansikuvatyttöä lävähtää ruudulle. Kehotan välttämään huudeja. ;)

Kotirintamallakin on tapahtunut suuria. Poikani Potter, joka muistuttaa olemukseltaan lähinnä erittäin taipuisaa oljenkortta, on päättänyt tosissaan ryhtyä NHL-ammattilaiseksi. Hän ei toki ole ehtinyt pelata vielä yhtään kertaa kiekkoa varsinaisesti jäällä, mutta NHL15-pleikkaripeliä hän on tahkonnut viime aikoina ahkerasti. Olemme tehneet yhdessä jo suunnitelmat siitä, kumpi vanhemmista muuttaa hänen kanssaan Jenkkeihin (isänsä), mutta minä pääsen katsomaan jokaisen pelin ja hän kustantaa miljoonia rahaa tienattuaan perheelle tämän lisäksi yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Rupean suunnittelemaan sapattivuotta. Vanhempana minun hommani ei ole ampua alas unelmia. Aina on lapsia, joista kasvaa myös NHL-tähtiä. Omastani ei todennäköisesti sellaista tule, mutta kaikki on mahdollista. Kuka minä olen väittämään muuta. Hän saa mahdollisuuden yrittää. Vuosi sitten huvipuistossa käydessämme hän hyperventiloi kilometri ennen puistoa niin voimakkaasti, että jouduimme pysähtymään tien viereen hengittelemään pussiin. Siis pelkästä ajatuksesta, että huvipuistoon ollaan menossa. Tänään hän oli ollut puuvuoristoradassa 18 kertaa. 18 kertaa. Kuka olisi arvannut. Olen ylpeä.

Elimme luopumisen aikaa keväällä koulujen päättyessä. Molempien poikasten opettajat luovuttivat laumansa eteenpäin ja se aiheutti hieman kasvukipuja, lähinnä minussa. Samat itkut oli edessä tämän viikon lopussa myös Pippurin kohdalla. Hoitopäivät loppuivat ja ensi syksynä hän on eskarilainen. Tyttäreni ei varsin ole sellainen perinteisen kiiltokuvan tyttö, joka istuu rusetit päässä lukemassa kirjaa valkoisessa mekossa lammas jalkojen viereen kääriytyneenä. Hän ei ole hiljainen. Hän ei ole rauhallinen. Lammas olisi hänen kanssaan helisemässä. Hän on kovapäinen ja nujuaa isoveljiensä kanssa huolella (ja kokoonsa nähden hän selviää käsittämättömän usein taisteluista voittajana). Hänellä on ystäviä ja hän on myös nokkela, energinen ja hauska, mutta meitä on hänen päiväkotiaikansa aikana koukittu päivän kyseenalaisia kuulumisia vaihtamaan enemmän kuin isoveljiensä kanssa yhteensä. Viime viikolla taidettiin käyttää sanaa kissatappelu. Toivon päiväkodin henkilökunnalle siis ansaittua kesälomaa. Ja eskaritädeille pitkää pinnaa, lämmintä sydäntä ja kykyä nähdä ihana tyttö särmien takaa. Kyllä ne siitä hioutuvat, ajan kanssa, silittämällä ja seiniin törmäilemällä.

Tämän kevään Kokkolapäiviin ei tarvita enää edes yhdestä kädestä kaikkia sormia. No, sanon sen suoraan, ettette menetä yöunianne. Kolme päivää. Helmikuussa ei tuntunut siltä, että aika menee nopeasti. Nyt tuntuu. Vuoden päästä tämä kaikki on ohi. Jo edessä häämöttävä kahden kuukauden paussi tuntuu oudolta. Olla niin kauan erossa ihmisistä, joista on tullut kohtalainen perheen korvike.
Keskiviikkona laskeudun lomalle. Tosin loma tarkoittaa muutamaa syventävän kirjallisuuden kirjaesseetä ja g-r-a-d-u-a, mutta kuitenkin. Olen kuitenkin kotona. Miten maukeaa. Työnjohtajalla edessä on siis onnenpäivät. Tai sitten tulen sotkemaan hyvin toimineen systeemin. Nähtäväksi jää ulkoistetaanko minut juhannuksen jälkeen telttaan asumaan. Yritän silitellä häntä myötäkarvaan.

Ei tässä vielä lomille lähdetä

Kalenterista käännettiin esiin kesäkuu. Kuukausi, jonka alussa olen viimeiset 10-vuotta aloittanut kesälomani. Uskon, että evoluutio on näiden vuosien aikana muokannut sisäistä kelloani niin, että kesäkuun ensimmäisenä lauantaina jokainen soluni irrottaa itsensä työmoodista, aivoni lakkaavat toimimasta ja lillun ameebana kohti auringonlaskua. Kuunnellessani opiskelijatovereitani, uskon, että kyseessä on laajempi ilmiö. Myyttinen opettajien kesäloma, jota ei tänä vuonna tullutkaan. Opiskelut jatkuvat juhannusviikolle ja kyllä, vaikeaa minun oli motivoida itseäni lähtemään kun facebook täyttyi entisten kollegoiden maljojen kohottamis kuvista ja lomahehkutuksesta. Alan ymmärtää mikä opettajien kesälomissa kansaa korpeaa. Onhan tuo nyt ihan epäreilua. 😤😉

Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.

Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭

En aina oikein jaksa ymmärtää, 
en aina oikein jaksa ymmärtää, 
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan, 
että joskus luomme toisen laisen maan, 
että antaisimme kaiken, 
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.

En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.

Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.

En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.

Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂

Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus  Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa, sanovat minua viisaammat. Tänään aamulla, kun kello herätti 4.25 ympäristötiedon opintoihin kuuluvalle linturetkelle, mieleen tuli ennemmin muutamiakin alatyylin sanoja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. En siis ole aamuihmisiä. En ole varsin luontoihmisiä. Tai en ainakaan ole ihmisiä, jotka nauttivat luonnosta ennen aamu kahdeksaa. Nautin luonnosta kauniilla säällä ja päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset. Siellä minä jokatapauksessa törötin muiden innosta (vilusta) tärisevien opiskelukavereideni kanssa erottelemassa linnunlauluja toisistaan ja nyökyttelemässä dramaattiselle elintilataistelulle, jota kuuset ja lepät kävivät keskenään märässä kansallismaisemassa. Kuusen ja lepän sentään tunnistin....linnunlauluissa menivät metsäkirviset ja pähkinänakkelit suloisesti sekaisin.

Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.

Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään! 

Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.

Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.

Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain  oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.

Työnjohtaja vs lähihoitaja

Työnjohtajan kykyjä huoltotehtävissä on testattu viime aikoina kovalla kädellä. Murtuneen käden jälkeen hän on hoitanut myös kaksi hammaslääkärireissua. Näillä meriiteillä lähihoitajan pätevyys ei voi olla enää kaukana.

On tapahtunut siis se, mistä iltaisin hammasharjaa karkuun juoksevia lapsia pelotellaan. Eli reikä. Tai itseasiassa kaksi. Potterin hammaslääkärireissut eivät ole mitään lepolomaa. Potilas on hoitotilanteessa melko hysteerinen ja tähän saakka lasta hammaslääkäriin saattanut äiti on myös myötätunnoissaan melko voimakkaasti osallistunut kyynelehtimiseen ja jännittämiseen hiki kainaloissa läikehtien. Hammaslääkäri huokaisi varmasti syvään ja teki useamman kiitollisuuseleen kun huomasi, että lapsen kanssa tuli tällä kertaa se vanhempi, jonka päässä asuu järki. Homma saatiin siis menestyksekkäästi saatettua päätepisteeseensä ja Työnjohtajan hatussa töröttää uusi komea sulka.

Viikon toinen haaste oli Pippurin uimakoulun aloitus. Ensin kehaisen päiväkotia, jonka henkilökunta on mobilisoinut joukkonsa perheemme tukemiseen niin, että millään lailla päiväkotiin liittymättömästä uimakoulun alkamisesta muistutettiin tiistaina lasta hoitoon jätettäessä. Ja hyvä kun muistutettiin, sillä olimme sen totaalisesti unohtaneet. Mitä palvelua ja ennaltaehkäisevää perhetyötä! 😍 Luonnollisesti uimakoulun alkamisajankohta, se minkä väitin muistavani, oli merkitty väärin ja lapsi oli uimahallilla puoli tuntia liian aikaisin. Virhe osoittautui kuitenkin onnenkantamoiseksi, sillä pukukopissa lapsi veti oman uimapukunsa sijaan uimakassistaan minun bikinieni alaosan. Sen ainoan aniliininpunaisen vaatteen, jonka omistan. Kietoutuminen tuohon laskuvarjon kokoiseen vaatekappaleeseen ei ollut tarkoituksenmukaista, joten Pippuri ja häntä kuskissa ollut mummunsa kaahasivat takaisin kotiin vaihtamaan uima-asun toiseen. Autossa odottanut mummu kysyi tyttäreltäni, että mitäs sisällä sanottiin, johon lapsi kirkkaalla äänellä vastasi: iskä sanoi, että voi saatana! Mitäpä siihen lisäämään. Lapsi altaaseen ja mummu kahville.

Näin opiskellessa vappu on suuri ja odotettu juhla. Vappuaattona hulluttelimme Työnjohtajan kanssa saunomalla ja televisiota katsomalla. Huh huh. Villiä on. Vappupäivänä kävimme paikkakunnallamme pikkulapsiperheiden parissa hyvin suosituksi muodostuneessa lasten vapputapahtumassa. Tapahtumassa saa hyvän yleissilmäyksen ja päivityksen perhetilanteiden muutoksiin (ketkä ovat edellisen vapun jälkeen lisääntyneet ja kuka on nyt raskaana). Hämmensin osaltani soppaa sylittelemällä ovensuussa pitkään kuukauden ikäistä suloista kummipoikaani. Samalla kun Työnjohtaja vakuutteli ihmettelijöille, ettei se ole meidän, minä vain hymyilin merkittävästi ja kuiskin jotain epämääräistä Kokkolan tuliaisista. Odotan huhumyllyn käynnistymistä.

Opintotukeni myöhästyttyä ja taloudenhallintani petettyä olen loisinut kaksi päivää tuoreen avovaimoni rahoilla. Tasaamme tilit tukien pasahtaessa pankkiin toivottavasti huomenissa, mutta toistaiseksi Poppanen on helpottanut ahdinkoani ostamalla meille ruokaa. Tänään, kun kävimme kaupassa, kaivoin lompakostani sielä olleen viimeisen kaksieuroisen ja sanoin: "mä haluisin tän kokiksen, mutta ostan sen kyllä omalla rahalla". Hysteeristä naurua. Mikä edustusvaimo. Omalla rahalla. En kestä.

Viikonloppua odotellessa.

Anu

Kosteutta ja kuivaa huumoria

Jos sanon, että viime viikot ovat olleet hektisiä, valehtelen. Vähättelen. Ne ovat olleet sitä potenssiin sata. Minun on vaikea muistaa aikaa jolloin olisin ollut yhtä stressaantunut. Opintoharjoittelu on ollut todella antoisa ja silmiäavaava, mutta aika raskas. Lisäksi tiellemme on heitelty vähän muutakin.

Kaksi viikkoa sitten Kokkola-kodissamme, siis minun ja Pumpasen, todettiin kosteusvaurio. Kaikki alkoi kun havaitsimme, että vessassa haisi kummalliselta. Haju oli nenääni hennosti rikinomainen, joten luulin ensin, että Pumpasella oli ollut kakkoshätä ja hän oli raapinut vessassa käryä häivyttääkseen muutaman tikun. Koska suhteemme ei ollut vielä edennyt siihen pisteeseen, että keskustelisimme avoimesti kakasta, aloimme toistemme pälyilyn sijaan epäillä hajun lähdettä yhdessä ääneen vasta seuraavana päivänä. Kumarruimme, kurkistimme suihkukaapin alle ja teimme kahden luokanopettajaopiskelijan vakuuttavalla lvi-asiantuntemuksella diagnoosin, joka osoittautui muutamaa päivää myöhemmin todeksi myös alan ammattilaisen tekemänä. Kosteutta on ja remontin alta on lähdettävä evakkoon. Muutamassa päivässä pysyväisluontoiseksi ajatellut asumisjärjestelyt olivat muuttuneet todella epävarmoiksi. Mihin? Kauaksiko aikaa? Mitä se maksaa? Kiristi. Paljon.

Apuun pyrähti Poppanen, jonka puutaloidylliin muutimme alivuokralaisiksi ystävällisen opiskelukaverimme kyyditseminä ja kahden matkalaukun, yhden viherkasvin ja lasteni valokuvien kanssa. Taaas vähän vähättelin. Pumpasella oli yksi matkalaukku. Hän on käytännöllinen ja fiksu. Minulla oli ISO matkalaukku ja ISO Jyskin muovipussi, jotka olivat täynnä vaatteita. Vaikeaa on nyt yhtäkkiä perustella sitä määrää. Puoliakaan en ole Kokkolassa käyttänyt.

Poppanen asuu Neristanissa, vanhassa kaupunginosassa, jossa maisemat ovat kuin postikortista. Keittiön avohyllyillä on kasoissa kukkakuvioisia astioita ja huoneissa on kaakeliuunit. Alueen tunnelmaa kuvaa myös se, että joka aamu kouluunlähtiessä vanha ryppyinen herrasmies tulee kadulla vastaan vielä vanhemman ja h-i-t-a-a-s-t-i löntystävän koiransa kanssa. Joka aamu hän sanoo, että vanhuksella ei ole kiire minnekään ja tarkoittaa sillä koiraansa. Joka aamu me hymyilemme hänelle ja toivoitamme mukavaa päivää. Niin sympaattista. Siellä me nyt siis asumme, kolme pientä porsasta, puutalossa puutalojen ja vaatekasojeni keskellä. Olen siis leirikoulussa all over again. Harmiksemme puutaloidylli loppuu toukokuun lopussa, kun Poppanen joutuu luovuttamaan asunnon sen omistajalle kesäksi. Meidän luentomme loppuvat vasta juhannusviikolla. Ellei oman asuntomme remontti ole valmistunut, olemme siis silloin kolme asunnotonta porsasta. Telttamajoitus toisaalta kasvattaisi luonnetta. Viimeksi olen nukkunut teltassa vuonna 1992 Virtain Rantarockissa. Tilanteesta on hataria muistikuvia, mutta valokuvista päätellen meillä oli oikein mukavaa ja tapasimme miehen, jolla oli neljä nänniä. Olisi siis jo aika uusi tämäkin kokemus.

Ettei tilanne vielä tähän loppuisi perjantaina kotimatkalle tuli viesti Työnjohtajalta:

"Potter putosi kiipeilytelineestä. Olkaluun yläosa murtunut. Kuukausi kantositeessä ja liikuntakieltoa. Ota yhteyttä päämajaan." Lapsi oli reipas ja ehkä jopa vähän ylpeä sinisessä kantositeessä roikkuvasta kädestään. Äidiltä pääsi itku. Taas kerran en voi olla ylistämättä tukiverkostoamme: mummu tulee pukemaan lapsen aamuisin, koska työnjohtaja lähtee töihin jo 6.40, paappa hoitaa koulukyydityksen, koska lapsi ei pysty kantamaan reppua, vaikka jalat toimivatkin, opettaja sanoi, että kaikki järjestyy koulussa ja hän auttaa siellä päässä ja mumma tulee katsomaan välipalat ja tilanteen koulun päätyttyä. Olen todella onnekas. Kaikki tämä olisi ollut todella paljon vaikeampaa ilman heitä. 

Jokaisen harjoittelun aikana tekemäni tuntisuunnitelman yläreunaan täytyy kirjata opiskelija tavoite oppitunnille / opetuskokonaisuudelle. Ensi viikon tunneille tavoitteeni tulee olemaan järjen säilyttäminen ja hengissä selviäminen.

Harjoittelua opettajaksi ja paremmaksi ihmiseksi

Koulutukseni on päässyt siihen pisteeseen, että meidän annetaan ottaa kontakti oppilasainekseen. Viime viikolla aloitimme siis harjoittelun. Ihan siis oikeiden lasten kanssa. Oikein teki mieli ottaa valokuvia. Ai tällaisia nää oikeat koululaiset on. Onpa ne kivoja. Ja niin pieniä. Kuukausien ajan olen kuullut kerrottavan näistä mystisistä alakouluikäisistä ja kirjoittanut heihin liittyviä oppimistehtäviä, mutta kontaktit lapsiin ovat rajoittuneet lähinnä viikonloppuihin ja omatekemiini jälkeläisiin, mutta että nyt saan olla ihan päivittäin tässä verrattomassa seurassa. Kyllä minun kelpaa.

Mystistä, että vuosikausia luokanopettajan töitä tehneenä, minua silti vähän jännitti. Että oikein oikeiden lastenko kanssa tässä nyt sitten toimitaan. Sellaisten, jotka voivat päättää olla pitämättä minusta ja jotka voivat heittäytyä hankaliksi, koska en tarjoa heille tarpeeksi haasteita tai tarjoan niitä liikaa. Tai mitä jos huomaankin, että en haluakkaan tehdä tätä työtä?! Jos tämä hemmetin ramppaaminen kodin ja Kokkolan välillä onkin ollut aivan turhaa?! Mutta ei. Luokkaan pääsy oli kuin olisin pukenut päälleni sen harmaan hylkeennahkaa muistuttavan kauhtuneen veluuriaamutakin, johon Työnjohtajan iloksi kääriydyn kotona iltaisin. Olo on hyvä, vaikka hetkittäin tuleekin melkoinen hiki, eikä mikään kiristä, paitsi jos itse vedän vyön liian tiukalle. Tuli vahva tunne siitä, että olen oikealla polulla. Niiden varsinaisten koulutuntien lisäksi, joissa oli mahdollisuus interaktioon (hieno sana) tulevaisuuden työnantajieni kanssa, ensimmäinen viikko harjoittelussa oli ilmeisesti sadomasokistinenen ihmiskoe, jossa erilaisten plankettien täyttämisellä mitataan opiskelijoiden paineensietokykyä. Huh huh. Viikonloppu tuli tarpeeseen.

Hauskaa, tai ainakin syvän itsetutkiskelun arvoista, on myös ollut se, että mielikuva itsestäni ihmisenä on alkanut opintojen myötä muuttua. Olen aina nähnyt itseni melko joústavana ja hyväntahtoisena ihmisenä. Tahdon kaikille ympärilläni hyvää ja olen valmis perääntymään ja välttämään ristiriitoja viimeiseen saakka. En mielelläni ota johtajan roolia vaan tarkkailen tilannetta sivusta. Näin luulin. Opintojen alussa teimme ryhmädynamiikkaa tarkkaillaksemme myös itse temperamenttitestit. Olin omasta mielestäni edellä kuvaamani kaltainen eli vastasin kyselyyn niin kuin kuvittelin toimivani. Tässä tiiviissä ryhmätyöorientoituneessa koulutuksessa huomaan olevani aika paljon myös jotain muuta. Haluan yhä ihmisille ympärilläni puhtaasti hyvää, mutta käyn ohjiin kiinni kuin mummot Osuuskaupan tarjousjauhelihaan, annan helposti palautetta (sitä kriittistäkin) ja perääntymisenkin kanssa on välillä vähän niin ja näin. MITÄ?! Kuka tämä nainen on?

Asiasta Työnjohtajalle tilittäessäni, hän pyöräytteli silmiään ja vei minut aikamatkalle suhteemme alkuaikoihin. Aprillipäivänä tuli täyteen 15 vuottani kihlattuna morsiamena. Työnjohtajan kanssa olimme silloin seurustelleet vajaat kaksi vuotta. Minusta se oli tarpeeksi. Halusin kihloihin. Olin odotellut romanttista kosintaa jo jonkin aikaa, mutta kun sitä ei kuulunut päätin 1.4.2002, että nyt on odoteltu tarpeeksi. Edellisillan ravintolakierroksesta uupuneena Työnjohtaja ei jaksanut ilmeisesti kovasti vastustella. Heikolla äänellä hän kysyi, onko pakko ostaa sormukset heti, koska tilillä ei ollut rahaa. Tottakai pitää. Sanoin ostavani ne itse, koska minulla oli. Romanttista. En ymmärrä miksi tällaisia kohtauksia ei ole elokuvissa enemmän. Työnjohtaja erheellisesti luuli, että kihlaus olisi jotenkin tyydyttänyt nälkäni edes toistaiseksi. Miten väärässä hän olikaan. Häät 2003. Ensimmäinen lapsi 2004. Kihlapäivänä meillä on tapana muisteella tätä tapahtumaa ja joka vuosi kysyn, onko hän katunut. Joka vuosi hän vastaa, ettei ole. Ymmärtää siis oman parhaansa. 😂

Tämän uuden tiedon valossa pyydänkin julkisesti anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä jotka olen elämäni aikana jyrännyt. Yritän kehittyä. Paremmaksi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että joskus tämän junan kyytiin kannattaa myös hypätä. Et ehkä joudu katumaan. Tai et ainakaan uskalla sitä myöntää. 😅

A

Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A

I love YTHS

Tällä viikolla olen huollattanut itseäni. Koeajoin ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön palveluita sekä yleisen terveydenhuollon että hammashuollon puolelta.

Kaikki alkoi siitä, että kolme viikkoa kestänyt tukehtumiskuolemaa muistuttava yskä alkoi jo pikkuisen rasittaa sekä itseäni että ympärilläni pyöriviä ihmisiä. Mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella yöllä/puhelimessa/elokuvissa/ruokapöydässä/luennolla hakkaavaa yskimistä ja väistellä pisaratartuntaa. Koska olen keski-ikäinen ja kolme kertaa synnyttänyt nainen, yskän puuskat hidastivat myös liikkumistani. Jouduin 100 metrin välein pysähtymään ja ristimään jalkani (syystä, jonka muutkin usemman kerran synnyttäneet naiset varmasti ymmärtävät (se on se sama syy, miksi en hypi trampoliinilla.)) Työnjohtaja sanoi, että tämän tetraalisen eleen vuoksi ohikulkijat luulevat, että minulla on ebola, ja kieltäytyi liikkumasta kanssani julkisilla paikoilla Koin parhaaksi hakeutua hoitoon. Minulla on vahva aiempi kokemus siitä, että yskä lähtee yskimällä (siitä nuha-jutusta en ihan ole saanut autenttista todistusaineistoa), mutta taivuin ja menin. Ja hyvä niin. Diagnoosia tuli jos jonkinlaista ja apteekki verotti 80€ kuukaden ruokakassasta. Mutta siis YTHS. Loistava! Aamulla soitin terveydenhoitajalle. Sain saman tien poukata sinne sisään, otettiin verikoetta jos jonkinmoista ja lääkäriaika sisätautien erikoislääkärille kahden tunnin päähän. Mitä palvelua!

Tästä kokemuksesta intaantuneena tilasin saman tien ajan myös hammaslääkärille. Ja kyllä: aika löytyi seuraavalle aamulle. Kerroin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, että en ole käynyt hammaslääkärissä kymmeneen vuoteen, suuni on varmasti täynnä reikiä ja mua vähän pelottaa. Hän sanoi hammaslääkärin olevan helläkätinen. Ja oli oikeassa. Lääkäri oli suloinen nuorimies. Hän saatteli minut tuoliin lähes kädestä pitäen ja sanoi heti ensi vilkaisulla, ettei tilanne ole katastrofaalinen. Yksi pieni reikä ja vähän hammaskiveä. Hurrasimme yhdessä. Hammaslääkäri kysyi olenko valmis toimenpiteeseen saman tien. Kerroin olevani henkisesti siihen varautunut. Pora kävi, lääkärin vatsa murisi korvani vieressä ja hän puhui hammashoitajalle jotain hammaslääkärikeskuksen pakastimessa olevasta lihastaa. Hoitaja sanoi huomanneensa ja himoinneensa hänen lihaansa jo pidempään. Kolme sormea suussa oli vaikea nauraa, mutta tein sen silti. Lopuksi hoitaja kysyi, haluanko tarran, koska olin niin reipas. Valitsin kuvista mäyräkoiran, jolla oli hellehattu.

Ja mitä tämä hupi maksoi? Yksityisen lääkäriaseman sisätautien erikoislääkärin vastaanotto 24€ ja yksityinen hammasläkäri paikkauksineen 26€. Halpaa kuin saippua! Olen enemmän kuin tyytyväinen.

YTHS - Käytän itse ja suosittelen!

A

Kurikkalainenhan ei Wassbergille enää toiste taivu!

Heräsin tässä taannoin siihen tosiasiaan, kuinka onnellinen Yle-veronmaksaja olenkaan. Olemme Pumpasen kanssa katsoneet televisiosta tammikuun alusta tähän päivään saakka pari kertaa Kardashianin sisaruksien vaatekaupanpitoa, Maria Veitolan vierailun Nykäsen Matin luona ja jotain hevosohjelmaa, josta en ihan saanut kiinni. Kyllä on tullut rahoille vastinetta. Hauskaa on, että edellämainitut ohjelmat eivät millään tavalla kuvaa normaalia, lähinnä englantilaisiin draamasarjoihin ja esimerkiksi Big bang theoryyn keskittynyttä televisiokäyttäytymistäni. Musta ruutu on ollut aika virkistävä. Työnjohtaja on televisionarkomaanina ja kaukosäätimen herrana järkyttynyt tällaisesta vastaanottimen väärinkäytöstä ja on väläytellyt mahdollisuutta jopa television huostaanotosta. Onneksi sohvaperunat alkoivat taas niin voin kotona feikata katsoneeni jotain muutakin.

Virkistävää ei ole puolestaan se, että myös lehdenluku on totaalisesti jäänyt. Olen aina ollut printtimedian ystävä. Etelä-Pohjanmaalla keskustapuolueen lannoittamalla kasvualustalla ikäni eläneenä Ilkka on "hennosta" värittyneisyydestään huolimatta kuulunut aamupalapöytääni tiivimmin kuin se varsinainen aamupala. Myös Hesaria selailen mielelläni aina sellaiseen törmätessäni. Nyt en enää lue viikoilla mitään muuta kuin opintoihin liittyvää kirjallisuutta ja iltasaduksi pari sivua Remestä. Pysyn kiinni maailman tapahtumissa juuri sen verran, mitä radio Aallon aamujuontajat ja kyseisen kanavan kahden minuutin pikauutiset paljastavat. Eli en kovin paljon. Hävettää myöntää ääneen, mutta elän kuplassa. Hieno ominaisuus luokanopettajaopiskelijalle. "Ope. Mitä tapahtui maailman politiikassa vuosina 2017-2018?" "En tiedä. Mutta kysykääpä jotain Kardashianeista niin täältä tipahtelee detaljeja." Viikonloppuisin toki kääriydyn yhä sanomalehtipaperiin ja kirsikkana kakun päällä nautiskelen Kurikka-lehden tekstiviesti palstaa, jossa viidettä vuotta päivitellään sitä miksi Lidl tai ABC eivät jo tule paikkakunnalle, moititaan eri kaupunginosissa haukkuvia koiria ja irvishampain tapellaan siitä voiko S-markettia sanoa Sokokseksi vai ei. Siinä päästään asioiden ytimeen ja todellisiin ongelmiin käsiksi.

Luokanopettajakoulutuksen yhtenä opetettavana aineena on liikunta. Se tarkoittaa sitä, että vaikka opetussuunnitelma ei enää uintia lukuunottamatta määrittele, mitä lajeja koululiikunnan pitää sisältää opettelemme opettamaan lajeja, joita liikuntatunneilla nyt yleensä ottaen opetetaan. Ja opettamaan oppiminen tarkoittaa sitä, että teemme sen kaiken, mitä oppilaat omilla tunneillamme tulevat tekemään. Aloitimme viime viikolla hiihdolla. Puolitoista tuntia perinteisen tekniikkaa ja puolitoista tuntia luisteluhiihtoa. Hiihdon opettaminen on ilmeisesti luonnollista aloittaa harjoittelemalla oikeaa kaatumistekniikkaa. Hiihdimme ryhmissä rinkiä hiihtostadionilla ja kaaduimme synkronoidusti pillin vihellyksestä. Toivon, ettei tilanteesta ole videokuvaa. Pertsa oli vielä tällaiselle sunnuntaihiihtäjälle helppoa huttua, mutta luisteluhiihto liian lyhyillä sauvoilla ja perinteisen tyylin edullisella suksisetillä....se se olikin sitten jotain ihan muuta kuin puhdasta nautintoa. Onneksi oli tullut harjoiteltua kaatumista, sillä taidolle tuli heti käyttöä. Mutta kiukulla vedin kaikki tyylit: Mogrenit, Wassbergit ja kuokat. Wassberg saattoi voittaa Mietaan sadasosasekunnilla Lake Placidisassa 1980, mutta toista kurikkalaista se ei saateri selätä.

Opiskeluumme kuuluu yhä myös iänaikainen jäänne opettajaseminaarien alkuajoilta eli piano-opinnot. Pianonsoittotaito on siis ilmeisesti eräs hyvän opettajuuden peruspilareista. Ja älkää ymmärtäkö väärin, minusta soittotunneille meneminen on tosi hauskaa. En vain ehkä näe kymmenen soittotunnin kohdallani johtavan juuri mihinkään. Voin olla väärässäkin. No, en ole. 😁 Ennen opetuksen alkua musiikinopettaja tiedusteli soittotaidon lähtötilannetta pianoryhmien muodostamista varten. Kirjoitin lomakkeeseen, että kuuntelen musiikkia mielelläni ja että mieheni osaa soittaa useampia instrumentteja. Minut sijoitettiin yllättäen alkeisryhmään. Suuri iloanaihe oli se, että myös Poppanen on samassa ryhmässä. Tähän mennessä olemme soitto-opetuksessa vaiheessa 2/10. Osaan soittaa yhdellä kädellä Satu meni saunaan. Vasemmalla kädellä C ja F sointujen tapailu onkin jo haasteellista. Ja jesus ku ottaa luonnon päälle kun ei onnistu! Poppanen sen sijaan kehittyy ilmiömäisellä vauhdilla. Hän pystyy vetämään soinnut ja melodian jo yhteen Siililauluun ja Ukko Nooaan. Ja sellaiseen ammattilauluun, jossa mietitään, että mikä musta tulisi isona. Aion hänen managerikseen jäähallikiertueelle.

Tämän viikon jälkeen laskeudun lomalle. Kokonainen viikko kotona. Aika ihanaa. Ja aika jännää. Osaakohan sitä enää ollakaan. 😅

-A-

Ps. Instagramin Opiskelijalippu-profiili on vissiin lopullisesti saavuttamattomissani, joten jätetään se elämään omaa elämäänsä. Päivityksiä sinne en enää pysty tekemään. Mutta Facessa Opiskelijalipulla on yhä sivut, jonne uusimmat kirjoitukset linkkaan. Pus!

Heittäytymisiä ripuliin ja muuhun itseilmaisuun

Mahtava viikko. Työläs viikko. Lyhyt viikko.

Kolmen päivän viikonloppu oli niiiin paljon pidempi kuin kahden päivän viikonloppu. Maanantaina ei ollut kiire minnekään. Tein lapsille makaronilaatikkoa, kuskasin anoppia lääkäriin ja vietin aikaa omien vanhempieni luona. Pippurikin sai olla pois hoidosta. Hyvä päivä. Lapset myös veivät minut ensimmäistä kertaa asemalle. Virhe. Junassa rääky pääsi kun jälkikasvuni juoksi junan vierellä äitiä huutaen ja vilkuttivat. He siis olivat hyvällä mielellä. Minun päässäni ääni sen sijaan huusi: "Hylkäämiskokemus! Hylkäämiskokemus!" Onneksi junasta kuului niin kova kolina ja vinkuna, että lasten traumatisoinnin lisäksi pystyin pian huolestumaan myös perillepääsystä ja se sulki lopulta kyynelkanavat. Maanantaina minut vie asemalle isäni. Toivon ettei hän intaannu juoksemaan junan vierellä.

Opiskelurintamalla pääsimme käsiksi ilmaisutaitoon. Neljänkymmenen hengen opiskeluporukkamme on jaettu usealla luennolla kahteen ryhmään, joten teatteri Iltatähdenkin lavalla, missä ilmaisutaidon tunnit järjestetään, kekkuloi siis kerrallaan 20 aikuista ihmistä. Osa tuntee olonsa erittäin epämukavaksi, osa tuntee olevansa maailman parhaassa paikassa ja osalle, kuten itsellenikin, tilanne on uusi, mutta aika kutkuttava. Aika harvoin sitä enää tulee heitettyä estoja nurkkaan ja miekkailtua näkymättömällä miekalla parinkymmenen lähes vieraan ihmisen kanssa tai pukeuduttua ryhmässä kuvittelemaksemme satuolennoksi. Mahtavaa!

Opiskeluporukka alkaa selkeästi tiivistyä. Tunnemme kuuluvamme yhteen. Tällä viikolla opiskelutovereitani yhdisti kaiken muun hyvän lisäksi ilmeisesti ruokalasta 1,48 e kotiruoka-annoksen lisukkeena saatu lievä ruokamyrkytys. Kyllä vatsakivut ja suolisto täynnä pierua on kokemus, jonka mielellään jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut kolmisen viikkoa. Pumpanen lähti lenkille ja minä poltin kynttilöitä, joten selvisimme illasta kaasuuntumatta hengiltä. Ja rohkeasti palasimme ruokalaan myös seuraavana päivänä. Ripuli on pieni hinta niin halvasta ruuasta.

Työnjohtaja pärjää yhä kotona loistavasti. Lapset ovat vähän raskaita perjantaisin, mutta se tinttailu heille suotakoon. Varsinkin pippuri liimaantuu kylkeen kiinni kuin purkka sen jälkeen kun avaan kotioven. Potter on jo toista perjantaita putkeen mummulassa yötä serkkupoikansa kanssa. Siellä saa pelata yhteentoista ja sen rinnalla kotiin palannut äiti, jota nyt kuitenkin näkee sit lauantaina, on pienempi houkutin. Olen kiitollinen siitä, että hän haluaa mennä. Se kertoo omalta osaltaan siitä, että lähtemisestäni on tullut jo jonkinlaista rutiinia ja lapsi luottaa siihen, että palaan kuitenkin aina takaisin. Olen kiitollinen myös siitä, että Murkku Miley Cyruksen Wrecking Ballin nähtyään oli pöyristynyt artistin alastomuudesta ja lekan nuolemisista ja teki joidenkin muiden mahdollisten liikkeiden sijaan vielä oksennusliikkeitä.

Sulaudun nyt sohvaan. Työnjohtaja on luvannut rapsutuksia.

Tasapainotelua

Kello on 2.24. Perjantai. Tai itseasiassa lauantai. Olen kotona. Enkä saa unta.

Tällä viikolla teimme yliopistolla kuuden hengen ryhmissä monialaisen oppimiskokonaisuuden kurssin, missä yhdistettiin uuden opetussuunnitelman mukaisesti monia eri oppiaineita, erilaisia oppimistapoja ja oppimisympäristöjä. Kurssin tuotoksena kukin ryhmä teki 7-10 minuutin mittaisen videon, joka juhlallisesti julkistettiin eilen toisille ryhmille elokuvateatterimaisissa olosuhteissa. Yliopisto tarjosi popcornit ja mehut. Tunnelma oli katossa. Kiitosta ropisi joka ryhmälle sekä opiskelijakollegoilta että kurssin opettajilta. Olimme fiiliksissä, tunsimme yhteenkuuluvuutta ja kaiken kattavaa me-henkeä. Vähän kuin rippileirillä tai näytelmän karonkassa. Tiedättekö sen tunteen, kun yhdessä on saavutettu jotain omasta mielestämme hienoa, kuulutaan samaan porukkaan ja tuntuu siltä, kuin mikään ei voi viedä sitä tunnetta pois.

Näissä fiiliksissä lähdin kotiin. Kotiin, johon oli taas ihana tulla. Kotiin, jossa odottivat ne elämän tärkeimmät ihmiset. Kotiin, jossa viikon tuotoksesta on vaikea hehkuttaa, koska en halunnut kuulostaa siltä että se, mitä koen jossain muualla ihmisten kanssa, joita perheeni ei tunne, olisi tärkeämpää kuin se mitä koen kotona heidän kanssaan. Hehkutus on vaikeaa myös siksi, että Koti-ihmiset eivät näe asiaa samalla tavoin kuin itse sen näen. He eivät olleet mukana prosessissa. Heistä lopputulos ei ole niin mahtava, koska he eivät tiedä miten pitkä matka sen eteen on tehty. Joten en liikoja hehkuta vaan sujahdan kotimoodiin. Pesen vähän pyykkiä, teen jauhelihakastiketta ja kysyn: mitä TEILLE kuuluu?

Tämä viikko konkretisoi, että elän nyt kahta eri elämää rinnakkain. Se, mitä viikolla tapahtuu Kokkolassa, tapahtuu vain minulle. Se, mitä viikolla tapahtuu kotona, tapahtuu perheelle, mutta myös minulle, vaikka en ole täällä. Kun kuuntelen Potterin juttuja oppilaskunnan ekasta kokouksesta tai Työnjohtajan tuskaa jälleen laatikon ohi kusseesta kissasta, tiedän, missä nämä asiat ovat tapahtuneet ja tunnen ihmiset, jotka niihin liittyvät. Minun on helppo samaistua. Kun kerron Miikkasta, joka ylitti itsensä esiintymällä videolla, perheeni ei tiedä, miten hieno juttu se oli. Koska he eivät tiedä Miikkaa. Koska he eivät olleet siellä kun se tapahtui. Koska kaikki, mitä tapahtuu Kokkolassa tapahtuu vain minulle. Tasapainon hakeminen on vaikeaa. Haluan kertoa, mutta en halua hehkuttaa. Haluan, että he tietävät mitä viikolla puuhaan, mutta en halua, että heistä tuntuu siltä, että he eivät kuulu joukkoon.

Kaiken kaikkiaan viikko meni taas nopeasti. Nopeammin kuin ensimmäinen. Päivät täyttyvät tekemisestä ja äkkiä oli jo torstai ilta. Tyttäreni Pippuri osoitti suurta draaman tajua soittamalla torstaina kesken Poppasen ja Pumpasen kanssa viettämäni tortillaillan itku kurkussa. Lohduttoman nyyhkytyksen seasta sain selvää vain sen, että ikävä on nyt kova. No niin. Nyt se sitten alkaa. Silmät vesikaljamalla siirryin toiseen huoneeseen rauhoitteleman lasta, kunnes puhelimen taustalta kuului Työnjohtajan ääni, joka pyysi tytärtään ystävällisesti kertomaan mikä asia häntä oikeasti itketti. "Noku iskä ei päästä kaverin työ." Ahaa. No sitten. Loistava paikka pelata Mä soitan äitille -kortti.

Kokeilin myös etänä nuhdella Murkkua unohtuneesta matikan-kokeesta ja näköjään viikottaiseksi muodostuneesta läksyunohduksesta. Tabletilla Facetime-puhelussa näkyvän nalkuttavan äidin pään kuljettaminen meuhkaavan 12-vuotiaan perässä aiheutti lähinnä huvitusta eikä toivottua katumusreaktiota. 😂 Ehkä kehitämme menetelmää vielä vähän pidemmälle ennen seuraavaa kertaa.

Kello on 3.49. Lauantai. Kotipäivä. Iltasanomissa etusivulla kerrottiin, että Juha Mietokin on ottanut pankkikortin. Ensimmäisensä. Tällaisen muutoksen edessä minun ongelmani tuntuvat pieniltä. Ehkä minäkin selviän. Ehkä nyt saan unta.