Jäähyväisten aika

Mitä lähemmäksi loppua olemme lipuneet sitä harvemmin on blogi päivittynyt. Olen keskittänyt kaikki voimani graduun, oppimistehtäviin, perhesuhteiden ylläpitoon ja satunnaiseen nukkumiseen edes aamuyön tunteina. Harmittaa vähän, että esimerkiksi parjatusta uinnista ei tullut lopulta kirjoitettua mitään, sillä olen aidosti sitä mieltä, että pötköhipan leikkiminen Vesiveijarissa oli lopulta aika vapauttava kokemus. Radiohiljaisuus kuitenkin kannatti. Gradu on nyt valmis, hyväksytty ja julkaistu. Joka ikinen oppimistehtävä on palautettu. Perhe ei ole vaihtanut oveen lukkoa, vaikka kotona on piipahtanut viime aikoina hampaita kiristelevä, migreenilääkkeitä popsiva ja omiin ajatuksiinsa helposti vajoileva äiti. Ja kaventava mustuus silmien ympärillä tekee vain hyvää muuten niin kovin turvonneelle olemukselle. Minä selvisin. Me selvisimme.

Huvittuneena luin opintojen alussa kirjoittamiani ajatuksia siitä, mitä opiskelijaelämä tulisi olemaan: keskiviikko-olutta ja pubivisaa, uuteen harrastukseen uppoamista ja sellaisten ihanien, mahdollisesti kasvispainotteisten ruokien valmistamista, joita muu perhe ei suostu syömään. Ja kuinkas sitten kävikään. Oluella kävimme ehkä kaksi kertaa eikä kummallakaan kerralla kukaan kysynyt muuta kuin "mitä saisi olla". Harrastuksille ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa ja ruuaksi olen itse valmistanut niinkin vaativia ja eksoottisia päivällisiä kuin nakit ja ranskalaiset, nuudelit ja nugetit sekä melkoisen määrän pakastepitsoja. Toisaalta se, että ruokaa ei ole tarvinnut valmistaa, on ollut ihanampaa kuin vaativien reseptien toteuttaminen käytäntöön. Blogista ei myöskään, luojan kiitos, muodostunut erään avioeron tarinaa, kuten Työnjohtaja hirteisesti alussa totesi.

Jos se, mitä alussa oletin, ei tapahtunut, mitä sitten tapahtui? Opin äärettömän paljon. Opin opettajaksi, mikä oli koko homman tarkoitus, mutta opin myös itsestäni. Matka Kokkolaan oli myös matka itseeni. Eletyn elämän välitilinpäätös. Nelikymppisenä oli mielenkiintoista tutustua uudelleen siihen ihmiseen, jonka nahkoissa elän. Huomasin, että olin jäänyt vähän jalkoihin, unohtunut. Kun pitää paljon huolta muista, ei aina muista pitää huolta itsestään. Ehkä nyt on oikeasti sen uuden harrastuksen aika. Äärimmäisen palkitsevaa oli myös huomata, että kykenen yhä älylliseen ajatteluun ja tekstin tuottamiseen.

Puolentoista vuoden aikana varmistui, että opettajuus on todellakin se, mitä haluan tehdä. Lattean kliseisesti, mutta silti sydämestäni totean sen olevan kutsumusammattini. Poppasen kanssa hoimme opintojen läpi itseliikuttuneena lausetta: yksikin välittävä aikuinen riittää. Sellainen aikuinen minä haluan olla. Rinnalla kulkemalla haluan ohjata lasta kohti hyvää elämää ja saada hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Toivon, että onnistun.

Edellä mainitut asiat tuon mukanani kotiin, mutta paljon joudun jättämään. Opintojen aikana tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa jaoimme kaiken. Paikassa, jossa paineet nousivat välillä koviksi, ikävä kotiin kasvoi isoksi ja väsymys painoi, heistä tuli kallioita, joihin minä nojasin. Heidän kanssaan minä myös nauroin niin, että jalat oli pakko ristiä ja silti lirahti. Heitä minun tulee ikävä. Jäähyväisten jättäminen on ristiriitaista. Olen jo niin valmis lähtemään kotiin....mutta silti... Tämä aika oli poikkeuksellinen. He ovat poikkeuksellisia. Onnellisia ovat ne työyhteisöt, jotka saavat omakseen sellaisen ammattitaidon ja sinnikkyyden, jota he edustavat. Olen mykkänä siitä kiitollisuudesta, että sain kokea tämän kaiken juuri heidän kanssaan. Älkää kadotko kokonaan.

Kotona minua odottavat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät. He tekivät eteeni suuren uhrauksen. Arjesta selviäminen ilman puolisoa ei ollut aina helppoa, vaikka Työnjohtaja niin väittääkin. Perheessä, jonka jäsenistä yksikään ei ole varustettu kovin pienellä ja hiljaisella persoonalla, on puolentoista vuoden aikana räiskynyt. Etelä-Pohjalaiseen tapaan mieheni ei ole mikään suurien tunteiden tulkki, mutta kumppanin ikävä näkyi ja kuului. Silti hän ei koskaan, kertaakaan, kieltänyt minua lähtemästä. Hän tiesi, että lähteminen ei ollut minullekaan helppoa. Hänen ansiostaan minä olen nyt tässä. Ja siitä minä häntä kiitän. Olen myös yhä sitä mieltä, että äidin paikka on kotona. Perjantait olivat päiviä, jolloin lasten kanssa kipuiltiin kotiin paluuta puolin ja toisin ja sunnuntait päiviä, jolloin surtiin jo lähtöä. Silti hekin sinnittelivät. Oppivat kantamaan vastuuta ja huutamaan äidin sijasta isää, kun omat rahkeet eivät enää riittäneet. Hienosti suoriuduttu rakkaani. Olen teistä tosi ylpeä.

Kiitän myös omia vanhempiani, jotka ovat venyneet uskomattomiin mittasuhteisiin tukeakseen minua ja koko meidän perhettämme. Isäni kanssa olemme rutiininomaisesti maanantaisin matkanneet Seinäjoen juna-asemalle ja perjantaisin sieltä pois. Noiden matkojen aikana olemme puhuneet enemmän kuin vuosiin. Paljon olemme istuneet autossa myös hiljaa, mutta vain kerran sen takia, että suun avaaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että olisin joutunut kävelemään loppumatkan. 😉 Äitini on ollut aamuisin laitamassa koululaisia matkaan ja keskiviikkoiltaisin tehnyt koko klaanille ruokaa. Hän on lukemattomia kertoja käynyt siivoamassa kotini, että minun olisi sinne mukavampi palata. Hän on supernainen, minun sankarini. Työnjohtajan työreissujen aikana lapsia on tiputeltu vuoron perään mummulaan tai anoppini luo yökylään. Ilman heitä olisimme olleet nesteessä. Pyhän lupauksen kautta olen vannonut hoitavani vuorostaan heitä sitten kun on sen aika.

Matka on nyt lopussa. Ensi viikolla menen vielä muutamalle luennolle. Pojat tulevat alkuviikosta pakkaamaan kanssani tavaroita ja pääsevät samalla pienelle lomalle kauniiseen Kokkolaan. Perjantaita Työnjohtaja hakee pakettiautolla tavarat ja vaimonsa kotiin. Syksyllä minua odottaa työpaikka ja luokallinen suloisia nelosluokkalaisia tutulla koululla, josta kaksi vuotta sitten lähdin tähän seikkailuun. Siellä suoritan työn ohessa viimeisen syventävän opetusharjoittelun ja lokakuussa saan postissa paperin, joka kertoo minun vihdoin olevan kasvatustieteiden maisteri ja luokanopettaja.

Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja blogi julkinen päiväkirja sirkuksesta, jota luokanopettajan aikuiskoulutukseksi kutsutaan. Ilman tätä en varmasti muistaisi puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Kokeilin samalla siipiäni kirjottamalla tekstiä kaikkien luettavaksi ja ne kantoivat. Te jaksoitte pysyä mukana ja ilahduttavin kommentein kannustitte minua jatkamaan. Kiitos. 💛 Blogin keskiössä oli aikuisen naisen opiskelijaelämä ja nyt se päättyy. Niin päättyy myös tämä blogi. Ehkä joskus vielä jossain toisessa kontekstissa aloitan uudelleen. Nyt kuitenkin huilaan. Takki on tyhjä, mutta sydän on täynnä.

Seuraavan innovatiivisen yliopistotasoisessa teknologiakasvatuksessa rakentamani pörriäisen myötä toivon teille hyvää kesää!

Hep ny!

Anu

Pakohuone selvitetty

Keskiviikkoiltana junassa klo 20.38 tuijotan tyhjyyteen ja toivon, etten nukahda ennen kuin juna saaapuu Seinäjoen asemalle ja minun pitää muistaa nousta siitä pois. Olen antanut kaikkeni. Maanantain jälkeen olen syönyt kolme migreenilääkettä ja nukkunut muutamia tunteja levotonta unta. Mutta se on tehty. Pakohuone toimi. Enkä tee tätä enää ikinä.

Maanantaina junassa Poppasen kanssa teimme suunnitelmat tulevalle viikolle. Meistä kumpikaan ei ole aiemmin opinnoissaan edennyt graduvaiheeseen asti, joten oli vaikeaa ennakoida mitä on tulossa. Hartaina toivoimme olevamme torstai-iltaan mennessä siinä mallissa, että pääsisimme kotiin. Vapaaviikon uhraaminen Kokkolalle kaihersi ikävästi, mutta samalla oli selvää, että jos tätä ei tällä viikolla saada valmiiksi alkaa aika loppua käsiin. Minun tapauksessani pakko on paras muusa. Koska kurjuus ei ilmeisesti ollut vielä maksimaalisissa mitoissaan, päätimme lisäksi ottaa pakohuoneen teemaksi "Laihdu sata kiloa viikossa, koska kammottava luokanopettajakoulutukseen kuuluvat uimaopetusjakso on vihdoin alkamassa". (Siinä, että 40 aikuista ihmistä lähtee yhdessä uimahalliin uimaan, on jotain syvästi häiriintynyttä.) Voin kertoa, että oli ehkä väärä viikko suklaan syömisen lopettamiselle. Pakkasimme myös mukaamme vain kaikkein virttyneimpiä vaatteita, koska se nosti mahdollisuuksiamme pysytellä poissa julkisista tiloista kuten kahviloista.

Aloitimme valmisteluilla. Aineiston tulostamiseen kului lähes kaksi tuntia. Ei siksi, että se olisi niin laaja vaan siksi, että ensimmäisen tunnin ajan yritimme tulostaa ymmärtämättä, että ilmainen tulostusoikeutemme oli käytetty eikä tavaraa saa koneesta pihalle ilman, että korttiin käy lataamassa lisää virtaa. Ahaa... Koska ostelun makuun nyt oli päästy, hankimme lisäksi erivärisiä tusseja ja niihin mätsääviä liimalappuja. Poppanen osti myös kivan, kissakuvioisen kangaskassin. Se oli elintärkeä osa prosessin onnistumista. Kävimme herkuttomilla ruokaostoksilla ja sulkeuduimme viimein asuntoon. Kello oli puoli seitsemän illalla eikä mitään konkreettista ollut analyysin eteen tapahtunut, mutta puitteet tutkmuksen tekemiseen olivat kunnossa. :D Illalla puolen yön aikaan aineisto oli käyty ensimmäisen kerran läpi ja alustava luokittelu oli valmis. Huoh. Väliunien paikka.

Tiistaina olimme jo ennen seitsemää ulkona asunnosta ja kävelyllä (koska aamun airobinen on kuulemma erityisen hoikentavaa). Alkumatkasta ei paljon puhuttu. Loppumatkasta meillä oli valmiina toimivat vastaukset maailman ympärstökatastrofin estämiseen. Edellispäivänä nautittujen passionhedelmien luvatut terveysvaikutukset olivat selkeästi tekemässä meistä superälykkäitä. Olimme uudet sankarittaret tieteen huipuilla. Tosielämän Sheldon Coopereiden märkä uni. Teimme hommia hurmoksessa...tai mielipuolisina. Ensimmäinen kuulostaa kauniimmalta. Yritimme jossain vaiheessa hakea syötävää lähellä sijaitsevasta aasialaisesta, mutta ravintola oli laittanut kaiken jäljellä olevan ruokansa ResQ-palveluun ja myivät "ei-oota". Ihmettelimme, sillä me jos kukaan olimme sekä rescuen että ruuan tarpeessa ja takuulla myös näytimme siltä.

Asunto, johon kaaos levittäytyi, alkoi näyttää mielenkiintoiselta. Me itse näytimme siltä, että asunnosta poistuminen alkoi olla riski, sillä se johtaisi todennäköisesti välittömän pidätykseen ja pakkohoitoon. Illalla muistin, etten ole pessyt hampaita koko päivänä. Suihkussakäymättömyyttä ei ollut vaikea unohtaa, sillä analyysihien haju alkoi täyttää asunnon. Olimme yhä yövaatteissa. Passionhedelmien teho alkoi taittua, älykkyys haihtui ja päässä surisi. Mutta tiistai-iltana klo 23 tajusimme, että kotiinlähtö saattoi olla tällä tahdilla mahdollista jo keskiviikkoiltana. Hitto! Lisää löylyä, ei tunnu missään! Ja niin se tapahtui. 2,5 vuorokaudessa kasassa oli analyysi sekä 40 sivua vielä toki hiomista vailla olevaa tieteellistä tekstiä ja mikä tärkeintä, me emme olleet käyneet kertaakaan toisiemme kurkkuihin käsiksi. Huh huh. Kävimme suihkussa ja lähdimme kotiin. Pakohuone sulkeutui.

Eilen koulusta tullessaan Potter istui hetken sohvalla hiljaa ja kysyi, voisinko minä, jos Työnjohtajan kanssa joskus eroamme, ottaa miehekseni Patrik Laineen. Hän perusteli valintaansa sillä, että hänkin sitten pääsisi peleihin ja olisi enemmän rahaa kun nyt on ollut viime vuosina vähän vähä. Sanoin lupaavani. Eihän se ole kuin ilmoitusasia. Herra Laine istuu ja odottaa puhelimen vieressä tietoa avioliittoni päättymisestä ja tarttuu kiinni heti kun se on vähänkin säädyllistä. Kuka parikymppinen NHL-jääkiekkoilija ei haaveilisi nelikymppisestä eteläpohjalaisesta perheenäidistä? Ja sehän olisi silläkin tavalla kätevää, että sitten Laineen äiti voisi lähteä kotiin kun täyttäisin hänen paikkansa keittiövelhona. Kyllä minä kuule Patrikille lämmittelisin pinaattilättyjä siinä missä omille lapsillenikin. Sanoin Potterille ettei kuitenkaan pidätä hengitystään. Avioliittoni hänen isänsä kanssa on vielä kovasti voimissaan ja olisi jotenkin epäeettistäkin lähteä nyt kun hän on viimeiset puolitoista vuotta uhrannut minun elättämiseeni ja yhteisten lastemme hoitamiseen. Potter oli kanssani samaa mieltä. Näin on hyvä.

Viikonloppuja,
Anu

Alla positiivisen pedagogiikan tutkijat tukehtuneina omaan positiivisuuteensa. :D

juoksemista oluttölkin, saunarauhan ja analyysin perässä.

Ammatinvalintani vuoksi olen aina kokenut jotenkin epämiellyttävänä tyhjien olut- ja viinipullojen palauttamisen pullonpalautusautomaattiin. Alkoholia tulee käytettyä lähinnä saunaolutmuodossa, mutta koska vältän palautustilannetta mahdollisimman pitkään, kertapalautuksen määrä nousee aina sen näköiseksi kuin kylpisin tuotteessa. Ja enemmän kun varmaa on se, että joka kerta kun lopulta kärrään kuorman K-kaupan eteisen automaattiin, joku oppilas ja hänen äitinsä, isovanhempansa ja koko muu sukunsa ovat päättäneet lähteä yhdessä kauppaan ostamaan reilunkaupan kahvia ja gluteenittomia terveystuotteita. Ja sitten hävettää. Ja tekee mieli selittää, mikä vain pahentaa tilannetta ja kaikki poistuessaan paikalta naurahtavat kiusaantuneina.

Luulin, ettei oluttölkkeihin liittyvä tilanne enää enempää voisi hävettää. Mutta kuvitellaanpa täysin hypoteettinen tilanne. Enemmän hävettävää voisi olla se, että olisit matkassa lapsesi kanssa autolla, jolla edellisenä iltana aviomiehesi (kutsutaan häntä tässä nyt sattumanvaraisesti nimimerkillä Työnjohtaja) olisi palannut tovereineen muutaman päivän työreissulta. Autossa olisi reissun jäljiltä vain muutama puolen litran oluttölkki, mutta kun avaisit oven, yksi tölkeistä pyörähtäisi autosta ulos. Yrittäisit ensin teeskennellä, ettet huomaa auton alla kolisevaa tölkkiä vaan lähtisit etenemään kohti takaovea päästääksesi lapsesi ulos autosta. Toivoisit tölkin pysähtyvän auton renkaaseen. Se ei tapahtuisi. Tölkki kurkistaisi iloisesti auton alta ja jatkaisi matkaansa viisteisen maaston ja tuulen avustuksella katua pitkin. Yhä ajattelisit, etteivät ihmiset varmaan huomaa sen tulleen meidän autostamme ja jatkaisit silloin jo luonnottomalta näyttävää puuhastelua. Luonnonystävä ja köyhä opiskelija sisälläsi kuitenkin huutaisivat, ettei sitä nyt ainakaan kyllä tuohon maahan jätetä, ja päättäisit sitten kuitenkin ottaa tölkin kiinni. Se lisäisi vauhtiaan ja lopulta huomaisit juoksevasi pitkin katua äänekkäästi kolisevan tyhjän tölkin perässä näyttävästi katseita keräten. Se se olisi vielä hävettävämpää kuin muutaman pussillisen palauttaminen siististi automaattiin. Onneksi ei tapahtunut mulle tänään.

Työnjohtaja on koppijääkiekon lisäksi alkanut harrastaa myös flipperin peluuta. Ensi viikonloppuna edessä on ensimmäiset kisat. Mentaalivalmennus ja herkistely on aloitettu. Ihan ei ole vielä minulle selvinnyt, mitä tämä tarkoittaa perheellemme. Mitä flipperiammattilaiset esimerkiksi tienaavat? Voinko lopettaa opiskelun ja ruveta vain rouvaksi? Täytyykö muuttaa ulkomaille? Kaiken tämän epävarmuuden keskellä tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa.

Vaikeaa on nykyään myös saunominen. Kun lähdin Kokkolaan, vannotin Työnjohtajalle, että joka viikko käydään yhä pihasaunassa. Sauna on vanha. Siellä ei ole sähköjä, sinne kannetaan vesi ja siellä on varmaan joskus joku synnyttänyt. Me olemme keskittyneet synnytystä edeltäviin toimenpiteisiin. Siellä me olemme vuosien mittaan kynttilän valossa  istuneet, puhuneet, nauraneet ja (lähinnä minä) myös itkeneet. Se oli meidän paikkamme. Kunnes Potter ymmärsi, että saunominen on muutakin kuin löylynottoa. Hän istuu lauteille eikä lähde pois! Hän puhuu loputtomalla tahdilla. Ja hän puhuu lähinnä ainostaan jääkiekkoa: luettelee tulokset, kertaa pelitilanteet, pelaajien seurahistoriat ja perhetaustat ulkomuistista. Joskus hän hairahtuu jalkapalloon, mikä ei muuta tilannetta kannaltani yhtään valoisemmaksi. Työnjohtaja pystyy edes osallistumaan kommentointiin, mutta minulle on sama vaikka hän puhuisi kiinaa. Minut. On. Ulkoistettu. Omassa. Saunassani. Hitto! Odotan hänen kohdallaan varhaista murrosikää, jolloin vanhempien kanssa saunominen alkaa tuntua hankalalta.

Ensi viikko olisi ollut työkokemuksella kuitatun harjoittelun vuoksi vapaa, mutta olemme Poppasen kanssa järjestäneet itsellemme leikkimielistä ohjelmaa. Olemme suunnitelleet minun ja Pumpasen asuntoon pakohuoneen. Huoneesta voi poistua joko valmiin gradun analyysin kanssa tai paareilla. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Paarit eivät mahdu hissiin ja talossa on kahdeksan kerrosta. Liian raskas homma jopa palomiehille. 😅

Paljasta pakaraa ja reissukuulumisia

Viime sunnuntaina seisoin keittiössä. Olin juuri käynyt Murkun kanssa pitkän ja tiivissanaisen keskustelun tietokoneenkäyttötunneista, elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ensimmäisen maksimaalinen lisääminen voi tarkoittaa samaa kuin jälkimmäinen. Oli myös nälkä. Kolistelin kanta-astunnalla alakertaan, jossa Työnjohtaja istui ruokapöydässä edessään mikromakkara. Hän oli lähdössä jäähallille harrastejoukkueensa (sen, jossa jossa hän toimii koppipelaajana) pääsiäisturnaukseen hoitamaan tulostaulua. Toistan, että hän oli tehnyt itselleen mikromakkaraa. Eikä siis minulle ja lapsille mitään. Vaikka minullakin oli nälkä. Ja lapsillakin varmasti, jos olisin keksinyt  kysyä. Virhe. Suureleisesti aloin kuoria paistoperunoita ja totesin kovalla äänellä, että olisi kuule tosi kiva, jos tässä perheessä olisi kaksi aikuista, joista toinenkin edes vähän kantaisi vastuuta lastenhoidosta ja ruuanlaitosta. Työnjohtaja nosti hitaasti kasvonsa, katsoi minua säälinsekaisella katseella, jota käytetään ymmärtämättömien lasten kohdalla ja totesi: "En edes viitsi sanoa tuohon mitään". No, no, no....hitto! Tämä opiskelu on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet voittaa riidat lastenhoidosta. Ja puollustuksekseni kuitenkin alleviivaan, että minulla oli nälkä. Ja hän söi yksin. Mikromakkaraa. En edes tykkää mikromakkarasta.....

Kokkolassa kevään saapuminen tarkoittaa kaupungin muuttumista luistinradaksi. Lipsuu ja paljon. Kevään merkkejä tunnetusti on myös se, että ihmiset alkavat hymyillä ja pikkuhiljaa kuoriutua untuvatakeistaan. Poppanen vei asian uudelle levelille kulkemalla kaupungin läpi toinen vain sukkahousuilla verhoiltu pakara paljaana. Mekko oli kaduilla luistelun aikana lähtenyt kerimään itseään takin alle paljastaen iloisesti enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Vasta juuri ennen yliopistokeskusta hänen ohitseen viilettänyt Tietäjänainen huikkasi, että nyppääppä vähän helmoja. Ihmettelemme, miksi ohikulkeneista autoista kukaan ei ollut ruuvannut ikkunaa alas ja vislaillut vihjailevasti. Yliopistokeskus sijaitsee kuitenkin sekä ammattikorkeakoulun että ammattikoulun kanssa samassa ryppäässä. Eikö nykynuorille mikään kelpaa?!

Vaikka viime viikkoina tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, olemme saaneet myös jotain aikaiseksi. Olemme muiden tehtävien ohella kirjoittaneet Poppasen kanssa sekä gradumme teoria että metodiosuuden ja kuitanneet samalla kandintutkielman tehdyksi. Tähän astisen tuotoksemme esittely/opponointitilaisuudessa tarjoilimme Poppasen tekemiä rahkapullia ja Professori vakuutti muruset suupielessä sen vaikuttavan positiivisesti työn arviointiin. Sen varaan laskemme. 😅 Kovassa nosteessa ja itseluottamuksessa siirrymme seuraavaksi analysointivaiheeseen. Jotenkin aavistelen, että rahkapullaa saattaa kulua siinäkin.

Kokkolaanlähtöjä on jäljellä enää 10. Aika vähän. Henkilökohtaisesti se vähän hirvittää. On paniikkia siitä, ehdinkö tehdä kaiken ennen kuin kontaktiopetus loppuu. Luopumisen tuskaakin ehkä jo vähän. Mutta toisaalta myös odotusta siitä, että saan palata kotiin ja lakata repimästä itseäni kahden elämän välillä. Metkaa on ollut myös tehdä paluuta työmarkkinoille. Osa opiskelukavereistani tietää jo, missä ensi syksynsä aloittaa. Itse olen keskittynyt lähinnä työhakemusten täyttelyyn. Lähialueilta on ollut auki toistaiseksi vain virkoja, joihin minulla ei ole mitään saumaa ennen kuin lokakuussa vihdoin saan pätevyyttä osoittavan paperini. Syksylle tehtäväksi jää vielä syventävä harjoittelu, jonka saa tehdä ns. omaluokkaharjoitteluna, jos työpaikan saa. Toiveet ovat korkealla. Tästä saisi hyvän tekijän se, joka ymmärtää ottaa. Jokatapauksessa....yhtä hullulta kuin se, että opiskelu alkoi, alkaa tuntua se, että se pian loppuu.

Koska teitä varmasti mietityttää myös se, jäimmekö perheenä jumiin Saariselälle, vastaan ilokseni että emme. Vastoin kaikkia odotuksia edellisessä postauksessa mainitsemani hiihtolomamatkan kovin koitinkivi ei ollutkaan varsinainen matkustus. Haluan tässä kaikkien kasvojen edessä kiittää sydämeni pohjasta niitä ihmisiä, jotka ovat keksineet älypuhelimet ja mobiilidatan. Teini vajosi ruutukoomaan kotipihassa ja havahtui vain auton pysähtyessä mahdollista ruokkimista tai jaloittelutaukoa varten. Potter raportoi netistä jääkiekkotuloksia tasaiseen tahtiin ja Pippurikin, jonka henkisen selkärangan kestämiseen minulla oli kaikkein pienin usko, istui kuin tatti perille ja takaisin. Laskettelu oli vuosien jälkeen mahtavaa ja siihen osallistui ensimmäistä kertaa koko porukka. Nettiin postaamissamme kuvissa hymyili onnellinen perhe uskomattomissa maisemissa.

Mutta onhan tuo lapsiperhematkailu myös äärimmäisen kuluttavaa. Reissusta olisi saanut kuvia myös kädet muffissa seisovasta ja kotiääntä kovimmalla mahdollisella volyymillä käyttävästä äidistä, joka vannoi keskenään tappeleville jälkeläisilleen, että tämä TODELLAKIN on VIIMEINEN kerta kun IKINÄ lähdetään mihinkään. Pikkuisen tunnelmaa myös kiristi se, että mukaan koko viikon helpoksi ruuaksi ostamamme kinkku jäi syömättä, koska mökissä ei ollutkaan uunia vaan ainoastaan kaksi keittolevyä ja mikro. Jäinen sika kävi säkissään siis saariselällä ja matkusti kolisten samassa suksiboksissa sieltä myös takaisin. Kinkku oli lopulta sittenkin pääsiäispöydän kunkku.

Pikkuruisen mökkimme ainoan makuuhuoneen kerrossänkyyn joku Anssi teiniangstissaan oli kirjoittanut viestin tuleville sukupolville. "Tämä huone oli ainoa paikka, missä sain juhannuksen aikana olla rauhassa." Alla luki kaksi kertaa eri käsialoilla "sama". Tuota viestiä lomaviikon viimeisenä iltana tuijotellessani olin ottaa kynän käteeni ja jatkaa ketjua: "Dear Anssi & muut. Teillä oli tämä huone. Minä istuin muutaman kerran päivässä vessassa ilman fyysistä tarvetta siihen, koska silloin, edes minuutin ajan, sain olla yksin. Olisitte jukolauta olleet kiitollisia." Hymykuvien vuoksi kuulen itseni kuitenkin seuraavan loman lähestyessä sanovan: "Vitsit kun tämä oli ihana reissu. Mennäänhän taas."

Valtamediassa vellovista huhuista huolimatta blogi on siis yhä hengissä, vaikka kirjoittelun tahti on hiipunut. Hitto mikä kevät!

Hot yoga my ass

Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.

Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.

Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.

Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...

Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!

Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.

Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.

Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.

Gradupyrkimyksiä

Minulla on tapana vetää sunnuntaisin lähtökilarit. Lähtö hermostuttaa. Tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken. Pippurin haalari on yhä likaisena pyykkikorissa, poikien seuraavan viikon kokeisiin jäi sitten kuitenkin treenaamatta ja  omien tavaroiden pakkaaminenkin on ahdistavaa. En sitten taaskaan saanut viikonlopussa maailmaa valmiiksi. On huono omatunto lähtemisestä ja etenkin siitä, että lasten nukkumaanmenoa takutessani jopa jo vähän odotan seuraavaa iltaa, jolloin voin valmistautua nukkumaanmenooni yksin, hiljaisuudessa ja katselemalla Netflixiä. Ja miten keski-ikäinen perheenäiti käsittelee nämä negatiiviset tunteet? No luonnollisesti raivoamalla pikkuasioista, nakkelemalla niskojaan ja paiskomalla tetraalisesti pitkiäkalsareita matkalaukkuun. Ai miten aikuismaista. Viime sunnuntaina perinnettä toteuttaessani kuulin Työnjohtajan kuiskaavan lapsille, että ei välitetä, ei äiti teille oli kiukkuinen, sitä vaan harmittaa lähteä.  Miten viisas ja ihana hän onkaan.

Lomien loppuminen on minulle muutenkin perusviikonloppua kovempi ponnistus. Koska olin ollut kotona pitkään, ajattelin luonnollisesti, että perhe ei missään tapauksessa pysty palaamaan arkeen, ellen ohjeista heitä kunnolla. Kutsuin kokoon perhepalaverin. Istutin lapset ja Työnjohtajan keittiönpöydän ääreen ja vedin eteen tyhjän sopimuspaperin. Aloimme kirjata (äitijohtoisesti) ylös teeesejä, jotka juhlallisesti lopuksi allekirjoitettaisiin. Näin kangastuksena edessäni hetken, jolloin yhdessä asiaa pohtien kirjaisimme ylös peliajat, nukkumaanmenoajat, läksyjentekoajat, tiskikoneentyhjäysvuorot, oman huoneen siivous säännöt, kissanruokintavastuut ja vanhempien leikki- ja pelivelvollisuudet, joihin koko perhe sitoutuu, koska niistä on yhdessä päätetty.

Saimme paperille kaksi palluraa, kun ilmassa oli ensimmäinen riita. Työnjohtaja nousi pöydästä ja sanoi, että eiköhän tämä ole nähty. Virhe. Miten voidaan sopia perheen yhteisistä säännöistä kun toinen vanhempi ei tue toista ratkaisevalla sopimuksenkirjoittamishetkellä?! Työnjohtaja täysin asiattomasti ilmoitti, että kaikkein ironisinta tässä on se, että näitä sääntöjä kirjoittaa ja vaatii henkilö, joka ei aio olla paikalla kun niitä toteutetaan. Ja että perheessämme on kirjoiteltu vuosien varrella jos jonkinmoisia sääntöjä, joita on liimattu jääkaapinoveen ja joiden mukaista elämää on eletty maksimissaan kolme vuorokautta. No...no...no tällä kertaa asiat olisivat menneet toisin, mutta, jos ei kerran kiinnosta niin ei sitten. Yrittäkää sitten elää ilman minun johdatustani. Katsotaan kuule miten käy. Tiistaina soitin kotiin ja ajattelin nyt kuitenkin lempeästi ilmoittaa, että muistavat Potterilla olevan seuraavana päivänä hiihtoa. Työnjohtaja sanoi, että läksyt on tehty ja sukset ovat jo koululla, koska täällä on kuule tänään jo hiihdetty. Hitto. Toimivat sittenkin ilman kauko-ohjausta.

Kokkolassa kaikki alkoi siitä, mihin me asiat joulukuussa jätimme. Paitsi että laitoksella oli 45 uutta opiskelijaa. Kyllä oli jännää! Vuodessa meistä oli tullut konkareita. Meitä arvostettiin ja katsottiin ylöspäin. Meistä haettiin lohtua ja tukea. Me omalla olemassaolollamme loimme heille unelman siitä, että vielä joskus heistäkin voisi tulla meidän kaltaisiamme. Annoimme tavallaan heidän elämälleen tarkoituksen ja päämäärän. Olimme johdatuksen tähtiä, jotka.... No niin. Joka tapauksessa mukavaa, että uusi sukupolvi on saapunut. Se tarkoittaa sitä, että meidän aikamme on käymässä vähiin. Lukujärjestyksessä on enemmän aukkoja. Valitettavasti vähemmän läsnäoloa tarkoittaa enemmän gradua.

Olemmekin Poppasen kanssa päässeet ihan hurjaan nousukiitoon. Haimme valtavan kasan gradukirjoja kirjastosta ja asetuimme niiden kanssa näyttävästi aulatilaan. Tässä kuulkaas tehdään tutkimusta ja tiedettä. Uskottavuuttamme hieman nakersi se, että moni oman vuosikurssimme opiskelijoista pyrskähti nauruun nähdessään meidät kirjapinon takana. Kysyivät, että mitä me oikein yritämme. No opiskella, saateri. Kirjoittaa sitä hemmetin gradua. Tai ensin nyt tutkimuslupahakemusta, että pystymme keräämään gradumme aineiston. Olimme ohittaneet tällaisen pienen yksityiskohdan. Hups. Graduohjaajamme, armoitettu professori Juha Hakala, oli silminnähden tyytyväinen ahkeruudestamme. Pöytämme eteen pysähtyessään hän moitti vain englanninkielisten teosten vähyyttä. Sanoimme hakkineemme ensin näyttävyyttä näillä kotimaisilla. Kasassa oli eräs teos jopa kahteen kertaan. Niin omistautuneita olemme nyt etenemään maistereiksi. Olemme nauttineet myös tällä viikolla graduaamiaista. Ensi maanantaina luvassa on graduillallinen. Jos ei näillä eväillä valmistu niin ei millään. Ruokailun ohessa pitäisi tosin ilmeisesti keskustella myös graduun liittyvistä asioista. Työstämme vielä sitä puolta.

Linnanneito palasi joululomalta graduhuopaan kääriytyneenä. Sen kanssa on kuulemma mukava kirjoittaa ja graduohjaajan tapaamisessa sen alta voi epäselvästi mumista tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Innostuimme. Gradua jouduttaakseen Pumpanen ja DramaQueen joutuvat hankkimaan itselleen graduhevosen. Sensei ostaa graduauton ja minä haluan gradu-keittiöremontin. Jos tarkoituksena on valmistua, täytyy tehdä asioita, jotka vievät prosessia eteenpäin. Yritin markkinoida ajatusta kotona. Työnjohtajan mielestä keittiöremontti tehdään sitten kun alan viihtyä keittiössä enemmän. Eli ei ihan lähiaikoina...jos koskaan. Ja kyllä, hän tiesi mitä 15 vuotta sitten valitsi.

Viikonloppu on joka tapauksessa täällä. Sunnuntaina Pippuri aloittaa uuden harrastuksen. Tseedingin. (Cheerleadingin) Tarjolla oli myös aikuisten ryhmä. Hetken herkuttelin ajatuksella. Sitten herkuttelin suklaalla. Hauskaa viikonloppua! Onko siinä V? On! Onko siinä I? On!

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.