lauantai 30. syyskuuta 2017

Sairaskertomus

Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.

Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉

Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.

Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.

Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa  ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.

Viikonloppuja!
A

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sairaan ihana viikko

Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.

Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.

Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.

Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.

Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.

Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)

Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Kiekkomutsi tässä hei

Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.

Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.

Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.

Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.

Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.

En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.

Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!

perjantai 8. syyskuuta 2017

Back in business

Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.

Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.

Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.

Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.

Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.

Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä.  Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.

Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊