KKK - kovaakin kovempi konferenssi

Kirjainyhdistelmä KKK:lla on paha kaiku. Niiden sekaisin menneiden huppupäiden lisäksi se kuitenkin tarkoittaa myös hyviä asioita, kuten Kurikan kaupungin kirjastoa, jossa palvelu on täysin omaa luokkaansa. Maailmassa on myös (ainakin) kolmas KKK: Kokonaisvaltaisesti kohti kontekstuaalisuutta. En ole ihan vielä varma kumpaan kategoriaan sen sijoitan, pahiksiin vai hyviksiin.

Koulutukseemme kuuluu opettajia ja muuta kasvatusalan henkilökuntaa ammatillisesti kehittävän konferenssin järjestäminen noin 200 ihmiselle. Kurssi kulkee siis nimellä KKK ja itse konferenssin nimi tiivistyi tänä vuonna kirjaimiin IIK: Iloitse Innostu Kohtaa. Prosessin aikana myös kirjainyhdistelmät WTF, EVVK, FFS, LOBS ja IDC kävivät mielessä. (Murkku on ylpeä kun äiti osaa nuorisoslangia. LMAO. Total own3d (Katsoin nettislangia wikisanakirjasta. Koska keski-ikä. Oikeasti ymmärtäisin paremmin, jos hän puhuisi kiinaa.) No, asiasta rautalankaan (niin kuin me aikoinamme sanottiin. Melko laimeaa. Voi video.). Suunnittelimme ja rakensimme siis konferenssin alusta saakka ja kaikelta sisällöltään sekä rahoitukseltaan itse. Melkoinen homma ihmisjoukolta, joka ei kouluttaudu tapahtumasuunnitteluun tai markkinointiin. Aikuiskoulutuksen ehdoton vahvuus on kuitenkin se, että ihmisillä on menneisyys. Porukasta löytyi lähes jokaiseen hommaan joku, joka on edellisessä elämässään tehnyt juuri sitä, mitä nyt pitäisi osata tehdä, ja neuvoi muita. Minä, Poppanen ja Draamaqueen olimme tapahtuman juontajia, koska itseliikutuksen vallassa kauniiden sanojen puhuminen on meidän vahvuutemme.

Satunnaisista tuskan hetkistä huolimatta raavimme tyhjästä kasaan aika hemmetin hienon ja monipuolisen tapahtuman! Työpajoissa perehdyttiin mm. ulkonaoppimiseen, draaman hyödyntämiseen opetuksessa, tunneohjaukseen ja tunnetaitoihin, luonnonmateriaalisen hyödyntämiseen, storyline-metodiin, toiminnalliseen matematikkaan ja esiteltiin, miten pakohuonetta voidaan hyödyntää opetuksessa. Paikalla olleet kaksi opetushallituksen opetusneuvosta suitsuttivat estoitta, miten taitavia ja omistautuneita opettajia meistä on kentälle valmistumassa. Ja tässä myös suora lainaus: onnellisia ovat ne koulut ja rehtorit, jotka meidät saavat tiimeihinsä. (Toim huom: Hakemuksia on yhä vetämässä. Rehtori! Hanki sinäkin itsellesi oma Laikolainen. 😉)

Lähisuvussamme on meneillään voimakas lisääntyminen.  Työnjohtajan veljen perhe kasvoi yhdellä muutama viikko sitten ja oma sisareni on poikimassa kesällä. Ihanaa. Rakastan vauvoja, joita voi tuoksutella ja palauttaa sitten takaisin omille vanhemmilleen. Kävimme anopin kanssa pikapikaa katsastamassa sen jo syntyneen tulokkaan perjantaina. Olihan taas hämmentävää todeta, miten pienenä ihminen elämänsä aloittaa. 💛 Vauvan tuoksun perässä junailin itseni siis Kokkolasta Helsinkiin saakka perjantaina (ja samalla nousi taas kunnioitus niitä opiskelutovereitani kohtaan, jotka istuvat joka viikko tämän matkan kaksi kertaa 😲). Konferenssiviikon päätteeksi aivot olivat tiltissä ja istuin junaan toiveissani hiljainen matka mahdollisesti samalla historian oppimispäiväkirjaa tyhjällä katseella tuijotellen. Ei onnistunut. Viereeni istui vanhempi mies, joka pulisi. Paljon. Hän oli tutkija, joka oli asunut pitkään jenkeissä ja Kanadassa. Hän puhui mm. Bill Gatesista kuin ystävästään ja kertoi siinä ohessa muutamia pikkutuhmia vitsejä katolilaisista papeista. Puhuimme uskonnosta, huumeista, olympiaorganisaation rahankäytöstä, nykynuorisosta ja Teslasta. Olin oikein ylpeä taidostani käydä intellektuellilta kuulostavaa keskustelua täysin toimimattomilla aivoilla. Pasilassa hän poistui junasta ja muistutti, että minä teen arvokasta työtä. Kiitin. Ja luonnollisesti ensimmäisen mahdollisuuden tullessa Googlasin hänet. Tapio Videman. Siis se, joka tutkii veridopingia ja on mm. kansainvälisen hiihtoliiton pitkäaikainen suomalaisasiantuntija ja dopingin puolestapuhuja. Hitto. Nyt olisi ollut kontakteja huipulle eikä liikunnan kurssista jäljellä ole enää kuin uinti. Pinnallapysymiseen ei taida hemohessi auttaa?

Huomenna meillä on edessä jännä päivä. Toisissa perheissä perinteenä on opiskella esimerkiksi Yalessa tai Princetonissa. Meidän perheemme perinne on opiskella oppivelvollisuuden ensimmäiset vuodet Paulaharjun koulussa. Pippuri aloittaa syksyllä opintiensä samassa paikassa kuin veljensä ja vanhempansa ja jopa osa isovanhemmistaan ennen häntä. Minun pieni tyttöni menee kouluun. Se on helpottavaa. Ja haikeaa. Onneksi professori Hakala myöntää yhden Vapaudu vankilasta -kortin tutkimuskurssilleen. Käytän sen ja pääsen nessupaketin kanssa eturiviin.  Ekojen kertojen äärellä oltiin myös tänään, kun Pippurilla oli elämänsä ensimmäinen cheerleadernäytös. Olihan rytkettä! 😍 Itse ajattelin kymmenen uutisten jälkeen vetää myös pompomit käsiin ja tsempata Työnjohtajan uuteen viikkoon muutamalla notkealla kärrynpyörällä. Saatan tehdä myös yhden naisen pyramidin.  Viisi viikkoa jäljellä. Tämän iltapäivän kovaäänisen vuorovaikutustilanteen perusteella olen diagnosoinut meidän molempien olevan nyt aika kypsiä tähän elämäntilanteeseen. Vielä vähän. Vielä vähän.....


ps. Kirjoitimme juontajatiimissä konferenssiin myös vakavan ja syvällisen näytelmän opettajuudesta. Ottakaa hyvä asento ja nauttikaa tästä valoa vasten kuvatusta taideteoksesta. 😉

Tuutorointia

Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.

Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.

Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia.  Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.

Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin. 

Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus. 

Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa, sanovat minua viisaammat. Tänään aamulla, kun kello herätti 4.25 ympäristötiedon opintoihin kuuluvalle linturetkelle, mieleen tuli ennemmin muutamiakin alatyylin sanoja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. En siis ole aamuihmisiä. En ole varsin luontoihmisiä. Tai en ainakaan ole ihmisiä, jotka nauttivat luonnosta ennen aamu kahdeksaa. Nautin luonnosta kauniilla säällä ja päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset. Siellä minä jokatapauksessa törötin muiden innosta (vilusta) tärisevien opiskelukavereideni kanssa erottelemassa linnunlauluja toisistaan ja nyökyttelemässä dramaattiselle elintilataistelulle, jota kuuset ja lepät kävivät keskenään märässä kansallismaisemassa. Kuusen ja lepän sentään tunnistin....linnunlauluissa menivät metsäkirviset ja pähkinänakkelit suloisesti sekaisin.

Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.

Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään! 

Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.

Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.

Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain  oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.

Harjoittelua opettajaksi ja paremmaksi ihmiseksi

Koulutukseni on päässyt siihen pisteeseen, että meidän annetaan ottaa kontakti oppilasainekseen. Viime viikolla aloitimme siis harjoittelun. Ihan siis oikeiden lasten kanssa. Oikein teki mieli ottaa valokuvia. Ai tällaisia nää oikeat koululaiset on. Onpa ne kivoja. Ja niin pieniä. Kuukausien ajan olen kuullut kerrottavan näistä mystisistä alakouluikäisistä ja kirjoittanut heihin liittyviä oppimistehtäviä, mutta kontaktit lapsiin ovat rajoittuneet lähinnä viikonloppuihin ja omatekemiini jälkeläisiin, mutta että nyt saan olla ihan päivittäin tässä verrattomassa seurassa. Kyllä minun kelpaa.

Mystistä, että vuosikausia luokanopettajan töitä tehneenä, minua silti vähän jännitti. Että oikein oikeiden lastenko kanssa tässä nyt sitten toimitaan. Sellaisten, jotka voivat päättää olla pitämättä minusta ja jotka voivat heittäytyä hankaliksi, koska en tarjoa heille tarpeeksi haasteita tai tarjoan niitä liikaa. Tai mitä jos huomaankin, että en haluakkaan tehdä tätä työtä?! Jos tämä hemmetin ramppaaminen kodin ja Kokkolan välillä onkin ollut aivan turhaa?! Mutta ei. Luokkaan pääsy oli kuin olisin pukenut päälleni sen harmaan hylkeennahkaa muistuttavan kauhtuneen veluuriaamutakin, johon Työnjohtajan iloksi kääriydyn kotona iltaisin. Olo on hyvä, vaikka hetkittäin tuleekin melkoinen hiki, eikä mikään kiristä, paitsi jos itse vedän vyön liian tiukalle. Tuli vahva tunne siitä, että olen oikealla polulla. Niiden varsinaisten koulutuntien lisäksi, joissa oli mahdollisuus interaktioon (hieno sana) tulevaisuuden työnantajieni kanssa, ensimmäinen viikko harjoittelussa oli ilmeisesti sadomasokistinenen ihmiskoe, jossa erilaisten plankettien täyttämisellä mitataan opiskelijoiden paineensietokykyä. Huh huh. Viikonloppu tuli tarpeeseen.

Hauskaa, tai ainakin syvän itsetutkiskelun arvoista, on myös ollut se, että mielikuva itsestäni ihmisenä on alkanut opintojen myötä muuttua. Olen aina nähnyt itseni melko joústavana ja hyväntahtoisena ihmisenä. Tahdon kaikille ympärilläni hyvää ja olen valmis perääntymään ja välttämään ristiriitoja viimeiseen saakka. En mielelläni ota johtajan roolia vaan tarkkailen tilannetta sivusta. Näin luulin. Opintojen alussa teimme ryhmädynamiikkaa tarkkaillaksemme myös itse temperamenttitestit. Olin omasta mielestäni edellä kuvaamani kaltainen eli vastasin kyselyyn niin kuin kuvittelin toimivani. Tässä tiiviissä ryhmätyöorientoituneessa koulutuksessa huomaan olevani aika paljon myös jotain muuta. Haluan yhä ihmisille ympärilläni puhtaasti hyvää, mutta käyn ohjiin kiinni kuin mummot Osuuskaupan tarjousjauhelihaan, annan helposti palautetta (sitä kriittistäkin) ja perääntymisenkin kanssa on välillä vähän niin ja näin. MITÄ?! Kuka tämä nainen on?

Asiasta Työnjohtajalle tilittäessäni, hän pyöräytteli silmiään ja vei minut aikamatkalle suhteemme alkuaikoihin. Aprillipäivänä tuli täyteen 15 vuottani kihlattuna morsiamena. Työnjohtajan kanssa olimme silloin seurustelleet vajaat kaksi vuotta. Minusta se oli tarpeeksi. Halusin kihloihin. Olin odotellut romanttista kosintaa jo jonkin aikaa, mutta kun sitä ei kuulunut päätin 1.4.2002, että nyt on odoteltu tarpeeksi. Edellisillan ravintolakierroksesta uupuneena Työnjohtaja ei jaksanut ilmeisesti kovasti vastustella. Heikolla äänellä hän kysyi, onko pakko ostaa sormukset heti, koska tilillä ei ollut rahaa. Tottakai pitää. Sanoin ostavani ne itse, koska minulla oli. Romanttista. En ymmärrä miksi tällaisia kohtauksia ei ole elokuvissa enemmän. Työnjohtaja erheellisesti luuli, että kihlaus olisi jotenkin tyydyttänyt nälkäni edes toistaiseksi. Miten väärässä hän olikaan. Häät 2003. Ensimmäinen lapsi 2004. Kihlapäivänä meillä on tapana muisteella tätä tapahtumaa ja joka vuosi kysyn, onko hän katunut. Joka vuosi hän vastaa, ettei ole. Ymmärtää siis oman parhaansa. 😂

Tämän uuden tiedon valossa pyydänkin julkisesti anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä jotka olen elämäni aikana jyrännyt. Yritän kehittyä. Paremmaksi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että joskus tämän junan kyytiin kannattaa myös hypätä. Et ehkä joudu katumaan. Tai et ainakaan uskalla sitä myöntää. 😅

A

Alku aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo?

Sunnuntai-ilta kotona oli kaoottinen. Ei yhtään helpottanut tilannetta, että myös lapset palasivat arkeen samana päivänä kun äiti lähti maailmalle. Joululomalla saavutettu lomailijaystävällinen päivärytmi ei palvellut enää tarkoitustaan. Nukkumaan mennessä ei väsyttänyt ketään, vaikka tulevan aamuherätyksen ankeus oli itsestään selvä. Pinnaa kiristi, tavarat olivat levällään ja äiti oli levällään. Nyyhkin makuuhuoneessa pakattujen matkalaukkujen äärellä, niistin hiaan ja mietin, miten monet pitkät kalsarit oikeastaan tarvitsen. Illalla sängyssä vannotin värisevällä äänellä Työnjohtajaa lukemaan lapsille satuja ja olemaan heille hellä. Vannoin rakkautta Työnjohtajaa ja yhteisiä lapsiamme kohtaan. Työnjohtaja kysyi, olenko unohtanut kertoa lähteväni puoleksitoista vuodeksi sotatoimialueelle eturintamaan vai olenko lähdössä Kokkolaan, josta tulen NELJÄN päivän päästä taas kotiin. Vastasin, ettei hän ymmärrä miten lopullista tämä on. Hän käski panna pään tyynyyn ja silmät kiinni. Fiksu mies.

Aamulla lapset olivat ennekkopeloista huolimatta reippaita. Sanoivat heipat ja painelivat halausten jälkeen kouluun. Pippurikaan ei tarrautunut vaan vilkutti iloisena auton ikkunasta. Minä toki niistin taas hiaan. Jännitti. Soitin OAJ:n jäsenrekisteriin ja muutin itseni opiskelijajäseneksi. Puhelimeen vastasi ihminen, jonka sukupuolta en pystynyt äänen perusteella määrittelemään. Yritin, mutta ei. Hämmentävää. Soitin myös Kelalle kysyäkseni mahdollisesta asumistuesta. Sieltä vastasi automaatti, jonka mukaan ei nyt kannattanut soitella. Ei sitten. Katsoin vähän Netflixiä.

Työnjohtaja jätti lihapiirakan syömättä ja vei minut sen sijaan ruokatunnillaan asemalle. Mukanani oli kuplavolsun kokoinen matkalaukku (jossa jos jäitte miettimään: kahdet pitkät kalsarit) ja pussillinen ulkoiluvaatteita. Halasimme. Hän lähti ja minä jäin. Juna tuli ja minä lähdin.

Kuten jo aiemmin mainitsin Kokkolassa minulla on valmiina oiva tukiverkosto, opiskelukaverini Poppanen ja Pumpanen, jotka samanlaisen elämäntilanteen lisäksi jakavat myös samanlaisen elämän asenteen. Olen heidän olemassa olostaan todella kiitollinen. Pumpasen kanssa jaan edellisten asioiden lisäksi myös yhteisen kodin. Opiskelijaboksin. Kahden aikuisen naisen soluasunnon. Viimeksi olen tehnyt saman Lahden kansanopistossa vuonna 1998. Eli en ihan eilen. Kimppakämppäilystä kirjoitan varmasti lisää kunhan pääsemme asumisen alkuun. Poppanen asuu postikorttimaisemassa vanhalla puutaloalueella. Vinot lankkulattiat, katossa parrut, kaakeliuunit ja pihasauna. Aaaahhh! Ei haittaa, että lämmintä vettä ei meinaa tulla ja kämpässä on melko kylmä. Se on idyllin hinta. Olen myyty.

Maanantaina hortoilimme keskustassa ja ihmettelimme kokkolalaisten ystävällisyyttä. Söimme pitsat, purimme laukut ja kävimme kaupassa. Mietin, mitä yksin asuvat ihmiset kaupasta ostavat. Päätin, että teetä, jukurttia ja mysliä. Ja porkkanoita. Laitan tämän mielenhäiriön alkuhämmennyksen piikkiin. Ensi kerralla ostan jo jotain muuta. Kuuntelimme perheestäni tehdyn radiohaastattelun puhelimen kaiuttimesta kokkolalaisen Alkon kuohuviiniosastolla. Taustalta kuulunut pienen tytön pulina sai silmäkulmani kimmeltämään. Nostimme kämpillä mukeilla kuohuvan maljan ja ihmettelimme. Tästä se nyt alkaa.

Minua pyörryttää. Aamun ensimmäinen ajatus on: mitä hemmettiä olen tekemässä?! Minä, jonka elämän keskiössä ovat aina olleet lapset ja perhe, olen lähdössä. Vapaaehtoisesti. Seuraavan puolentoista vuoden aikana olen enemmän poissa kuin läsnä. Olen ostanut itselleni riisipallovalaisimen ja 105 cm leveän runkopatjasängyn, jonne ei kukaan ryömi kylmien varpaidensa kanssa keskellä yötä. Käsittämätöntä. Kestämätöntä.

Parikymppisenä muutin opiskelemaan Jyväskylään. Luin puheviestintää, kasvatustieteitä ja erityispedagokiikkaa yliopistossa ja kuvittelin, etten koskaan palaa Etelä-Pohjanmaalle. Sitten rakastuin Työnjohtajaan, palasin, menin naimisiin ja rupesin synnyttämään. Tarpeeni lisääntyä oli valtava. Olin aina halunnut olla äiti. Opinnot jäivät kesken eikä se haitannut. Töitä riitti kyllä. Olen tehnyt luokanopettajan ja erityisopettajan töitä yli kymmenen vuotta ja siinä välissä olen synnyttänyt kolme lasta. Jokaisen lapsen välissä kävimme keskusteluja opintojen jatkamisesta, mutta aika ei ollut koskaan oikea. Lapsemme ovat olleet todella allergisia ja muutenkin rankanneet To do -listallaan yöllä valvomisen nukkumista korkeammalle. Pikkulapsiaikana olen mustien silmäpussien takaa yrittänyt lähinnä muistaa, miksi kävelin olohuoneesta keittiöön, ja aivokapasiteettini on riittänyt sellaisten kirjojen lukemiseen, joissa on enemmän kuvia kuin tekstiä.

Nyt kuopukseni on viisivuotias, lapseni nukkuvat öisin ja osaavat tehdä itselleen voileipiä ja nuudelia. Vuosi sitten kävimme taas Työnjohtajan kanssa jokavuotisen keskustelumme ja päätimme, että nyt tai ei koskaan. Kokkolan Chydenius instituutissa oleva luokanopettajien aikuiskoulutusyksikkö on nimenomaan jo yliopisto-opintoja ja työkokemusta omaaville ja sen hakupapereita olen käynyt katsomassa jo useampana vuonna. Nyt hain. Ja pääsin. Ja olen lähdössä. Tammikuun 10. päivä. Viikon päästä. Ou shit.

Toisaalta on helpottavaa, että koko syksyn kestänyt valmistautuminen on pian ohi. Kuvittelin, että syksyn aikana koululaiseni oppivat heräämään herätyskelloon, oppivat laittamaan itselleen illalla vaatteet ja repun aamua varten valmiiksi, täyttävät ja tyhjäävät astianpesukonetta pyytämättä ja huolehtivat koulutehtävistään niin ettei asiasta tarvitse olla koko ajan naputtamassa. Kuvittelin utopian. Lapset vetoavat siihen, että kyllä me sitten kun sä lähdet, eihän meidän vielä tarvitse. No, nyt minä olen lähdössä. Mielenkiinnolla jään odottamaan luvattua taianomasta muutosta toiminnassa.

Lähtöön liittyy myös odotusta, innostusta ja vähän (aika paljon) huonoa omatuntoa siitä, että minulla on pian aikaa itselleni. Voin aloittaa uuden harrastuksen. Voin käydä viikolla pubivisassa ja juoda oluen. Voin aamulla ennen kouluunlähtöä syöttää ja pukea vain itseni. Voin nukkua tyynesti tietäen, ettei yöllä kukaan herätä minua, koska sänkyyn tuli oksennus. Voin syödä kaikkia niitä ruokia, joita ei koskaan tule tehtyä koska "mitä tää on, yäk en syö". Ja ennen kaikkea opin uutta. Valmistun vihdoin ammattiin, jota rakastan.

Työnjohtaja kysyy sohvalta, muodostuukohan blogista Erään avioeron tarina. Ei kai. Eihän?! Hitto! Avioeroa en ole vielä osannut jännittääkään. Lisään sen samaan paniikkilistaan "miten selviän, kun en pääse lapseni joulujuhlaan" ja "miten pidättelen nalkutuksen navassani kun palaan perjantaina kotiin, jossa on totaalikaaos, lapset ovat samoissa vaatteissa kuin maanantaiaamuna ja ovat syöneet viikon pelkkiä nuudelia ja pakasteranskalaisia" kanssa. Toisaalta, jos hallitsen nalkutuksen ehkä avioeroakaan ei tule. ;)

Minä hyppään nyt junaan. Tervetuloa mukaan matkalle.
-A-