perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kosteutta ja kuivaa huumoria

Jos sanon, että viime viikot ovat olleet hektisiä, valehtelen. Vähättelen. Ne ovat olleet sitä potenssiin sata. Minun on vaikea muistaa aikaa jolloin olisin ollut yhtä stressaantunut. Opintoharjoittelu on ollut todella antoisa ja silmiäavaava, mutta aika raskas. Lisäksi tiellemme on heitelty vähän muutakin.

Kaksi viikkoa sitten Kokkola-kodissamme, siis minun ja Pumpasen, todettiin kosteusvaurio. Kaikki alkoi kun havaitsimme, että vessassa haisi kummalliselta. Haju oli nenääni hennosti rikinomainen, joten luulin ensin, että Pumpasella oli ollut kakkoshätä ja hän oli raapinut vessassa käryä häivyttääkseen muutaman tikun. Koska suhteemme ei ollut vielä edennyt siihen pisteeseen, että keskustelisimme avoimesti kakasta, aloimme toistemme pälyilyn sijaan epäillä hajun lähdettä yhdessä ääneen vasta seuraavana päivänä. Kumarruimme, kurkistimme suihkukaapin alle ja teimme kahden luokanopettajaopiskelijan vakuuttavalla lvi-asiantuntemuksella diagnoosin, joka osoittautui muutamaa päivää myöhemmin todeksi myös alan ammattilaisen tekemänä. Kosteutta on ja remontin alta on lähdettävä evakkoon. Muutamassa päivässä pysyväisluontoiseksi ajatellut asumisjärjestelyt olivat muuttuneet todella epävarmoiksi. Mihin? Kauaksiko aikaa? Mitä se maksaa? Kiristi. Paljon.

Apuun pyrähti Poppanen, jonka puutaloidylliin muutimme alivuokralaisiksi ystävällisen opiskelukaverimme kyyditseminä ja kahden matkalaukun, yhden viherkasvin ja lasteni valokuvien kanssa. Taaas vähän vähättelin. Pumpasella oli yksi matkalaukku. Hän on käytännöllinen ja fiksu. Minulla oli ISO matkalaukku ja ISO Jyskin muovipussi, jotka olivat täynnä vaatteita. Vaikeaa on nyt yhtäkkiä perustella sitä määrää. Puoliakaan en ole Kokkolassa käyttänyt.

Poppanen asuu Neristanissa, vanhassa kaupunginosassa, jossa maisemat ovat kuin postikortista. Keittiön avohyllyillä on kasoissa kukkakuvioisia astioita ja huoneissa on kaakeliuunit. Alueen tunnelmaa kuvaa myös se, että joka aamu kouluunlähtiessä vanha ryppyinen herrasmies tulee kadulla vastaan vielä vanhemman ja h-i-t-a-a-s-t-i löntystävän koiransa kanssa. Joka aamu hän sanoo, että vanhuksella ei ole kiire minnekään ja tarkoittaa sillä koiraansa. Joka aamu me hymyilemme hänelle ja toivoitamme mukavaa päivää. Niin sympaattista. Siellä me nyt siis asumme, kolme pientä porsasta, puutalossa puutalojen ja vaatekasojeni keskellä. Olen siis leirikoulussa all over again. Harmiksemme puutaloidylli loppuu toukokuun lopussa, kun Poppanen joutuu luovuttamaan asunnon sen omistajalle kesäksi. Meidän luentomme loppuvat vasta juhannusviikolla. Ellei oman asuntomme remontti ole valmistunut, olemme siis silloin kolme asunnotonta porsasta. Telttamajoitus toisaalta kasvattaisi luonnetta. Viimeksi olen nukkunut teltassa vuonna 1992 Virtain Rantarockissa. Tilanteesta on hataria muistikuvia, mutta valokuvista päätellen meillä oli oikein mukavaa ja tapasimme miehen, jolla oli neljä nänniä. Olisi siis jo aika uusi tämäkin kokemus.

Ettei tilanne vielä tähän loppuisi perjantaina kotimatkalle tuli viesti Työnjohtajalta:
"Potter putosi kiipeilytelineestä. Olkaluun yläosa murtunut. Kuukausi kantositeessä ja liikuntakieltoa. Ota yhteyttä päämajaan." Lapsi oli reipas ja ehkä jopa vähän ylpeä sinisessä kantositeessä roikkuvasta kädestään. Äidiltä pääsi itku. Taas kerran en voi olla ylistämättä tukiverkostoamme: mummu tulee pukemaan lapsen aamuisin, koska työnjohtaja lähtee töihin jo 6.40, paappa hoitaa koulukyydityksen, koska lapsi ei pysty kantamaan reppua, vaikka jalat toimivatkin, opettaja sanoi, että kaikki järjestyy koulussa ja hän auttaa siellä päässä ja mumma tulee katsomaan välipalat ja tilanteen koulun päätyttyä. Olen todella onnekas. Kaikki tämä olisi ollut todella paljon vaikeampaa ilman heitä. 

Jokaisen harjoittelun aikana tekemäni tuntisuunnitelman yläreunaan täytyy kirjata opiskelija tavoite oppitunnille / opetuskokonaisuudelle. Ensi viikon tunneille tavoitteeni tulee olemaan järjen säilyttäminen ja hengissä selviäminen.


2 kommenttia: