torstai 25. toukokuuta 2017

Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!

torstai 18. toukokuuta 2017

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa, sanovat minua viisaammat. Tänään aamulla, kun kello herätti 4.25 ympäristötiedon opintoihin kuuluvalle linturetkelle, mieleen tuli ennemmin muutamiakin alatyylin sanoja isoilla kirjaimilla kirjoitettuna. En siis ole aamuihmisiä. En ole varsin luontoihmisiä. Tai en ainakaan ole ihmisiä, jotka nauttivat luonnosta ennen aamu kahdeksaa. Nautin luonnosta kauniilla säällä ja päiväsaikaan niin kuin normaalit ihmiset. Siellä minä jokatapauksessa törötin muiden innosta (vilusta) tärisevien opiskelukavereideni kanssa erottelemassa linnunlauluja toisistaan ja nyökyttelemässä dramaattiselle elintilataistelulle, jota kuuset ja lepät kävivät keskenään märässä kansallismaisemassa. Kuusen ja lepän sentään tunnistin....linnunlauluissa menivät metsäkirviset ja pähkinänakkelit suloisesti sekaisin.

Loppupäivä kului väsymyksen asteesta johtuen kuin humalassa. Ja mikä onkaan humalaiselle parempaa ajanvietettä kuin itseilmaisu. Kuvaamataitoa ja pianonsoittoa. Kyllä. Jos olen aiemmin kertonut, että pianonsoitto (tai ylipäätään minkään instrumentin soitto) ei ole ihan vahvuuksiani, niin ei sitä ole kyllä piirtäminenkään. Ihan eivät perspektiivit asettuneet paikoilleen ja "unelmahuoneeni" epämuodostuneet sohvakalusteet leijuivat ihmeellisesti ilmassa. Siinä oli kuulkaa Picassokin jäädä toiseksi.

Päivän oikeastaan kruunasi ennen pianotuntia avaamani Facebook, jossa ruutuun lävähti Työnjohtajan maireasti hymyilevät kasvot Kämpin terassilta, jossa hän istui seuranaan lukioaikaiset luokkakaverini IsoHoo ja dildotaiteilija Latvala. Heillä oli menossa vuosittainen kevätkauden avaus, jonka olin jostain syystä täysin unohtanut. Opiskelijaravintolan 1,48€ maksanut makaronilounas alkoi ihmeellisesti närästää ruokatorvessa ja harjoitteluvuorossa ollut Suvivirsi soi aika ponnekkaasti (ja voimakkaasti harha-askelia ottaen). Joskus vielä on minunkin vuoroni. Laittakaa Kämpissä lisää shampanjaa kylmään! 

Viikko on ollut muutenkin alavireinen. Työnjohtaja sairasti flunssaa, joten viikonloppu meni jotenkin harakoille äitienpäivän hellimisistä huolimatta. Olen tehnyt yhden naisen antropologista tutkimusta siitä, että takkuista viikonloppua seuraava opiskeluviikko on yhtä takkuinen. Viikonloppuun satsaa tahtomattaankin odotuksia ja jos ne eivät täyty, on olo jotenkin pettynyt. Ihan kiva ei meinaa riittää. Paikkausta täytyy odottaa taas seuraavaan viikonloppuun, joten viikko menee vajailla tehoilla ja kotiinpääsyä odotellessa. Maanantaina Murkku oli tutustumassa yläasteelle ja sai selville uuden luokkansa kokoonpanon, johon eivät kuuluneet ne parhaimmat kaverit. Ajatus luopumisesta otti koville ja puhelimen kautta lapsen lohduttaminen otti äidin luonnolle. Mitä olisinkaan antanut siitä, että olisin voinut olla oikeasti läsnä. Monta kertaa kohosivat kyyneleet silmiin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen, jossa päätimme, että pettymysten sietäminen ja niistä yli pääseminen ovat se mitä nyt on pakko yhdessä opetella. Ylpeä olen omastani, joka lopuksi keräsi itsensä ja oli valmis avoimin mielin katsomaan mitä tuleman pitää.

Toki jokaisella pilvellä on kultareunuksensa. Niin on tälläkin viikolla. En muista milloin olen nauttinut näin paljon jääkiekon MM-kisoista. Yhtäkään peliä en ole katsonut. En tiedä edes tuloksia. Tunnen oloni vapautuneeksi. Työnjohtajalla ei ole kiekkoon pelaajia kannustava ja positiivisen palautteen kautta rakennettu suhde. Hän uskoo enemmän vanhoihin Neuvostoliittolaisiin metodeihin ja siihen, että kun tarpeeksi korottaa ääntä, pelaajat pystyvät kyllä kuulemaan ohjeet televisiovastaanottimien läpi kentälle. Uusioperheestäni ainoastaan Poppanen katsoo matseja (jos luurit päässä tietokoneen ääressä nukkuminen lasketaan katsomiseksi). Mikä rauha ja hiljaisuus. Sen sijaan olen viimeisten parin tunnin ajan seurannut tosi elämän jännitysnäytelmää kun naapurin seitsemääkymppiä lähenevä pappa sahaa isoa oksaa irti pihapuusta tikkailla seisten. Luojan kiitos hän pitää välillä tuumaus/hengitys/syljeskely/astmakohtaus-taukoja, sillä oma hengitykseni on salpaantunut jo useamman kerran. Ainoastaan tämän näytelmän loppuunseuraaminen estää minua menemästä nukkumaan. Pitkän päivän ilta.

Toim.huom. Pähkinänakkelia onkin kuulemma vaikea havaita ja tunnistaa, koska sitä ylipäätään harvoin tapaa Suomessa. Mutta olisi se yksi ääni muiden joukossa voinut olla senkin. Ehkä se vain  oli eksynyt ihan väärään paikaan niin kuin minäkin tunsin olevani.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Paluu menneisyyteen

Tänään tein aikamatkaa menneeseen. Kolme vuotta sitten opetin lukuvuoden ajan kuutosluokkaa. Viimeisillä kouluviikolla kirjoitutin oppilailla kirjeen itselleen. Pyysin heitä kertomaan kirjeessä asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä tärkeiltä, kirjottamaan siitä mitä he odottavat tulevalta yläasteajalta ja mistä he haaveilevat. Kirjeet sinetötiin ja toin ne hyvään talteen varaston hyllylle. Tänä keväänä nuo nuoret päättävät peruskoulunsa ja ovat taas uuden edessä. Kaivoin kirjeet esiin ja laitoin ne omien saatesanojeni kera eteenpäin. En tiedä mitä kirjeissä luki, mutta toivon, että elämä antoi niitä asioita, mistä he silloin haaveilivat. Kerroin, miten olen sivusta seurannut heidän kasvuaan ja miten hienoa on nähdä, että noista mahtavista lapsista on kasvanut fiksuja nuoria. Toivotin heille onnea matkaan nyt kun ovat jälleen uuden edessä. Yritin vielä kerran työntää heitä eteenpäin. Ehkä joku tarvitsi muistutusta sitä, että elämä kantaa ja tie vie eteenpäin. Loppuun kirjoitin: tule onnelliseksi. Toivon, että se toteutuu jokaisen kohdalla.

Koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen, noiden kirjeiden löytyminen ei ollut mikään näps-homma. Käänsin varaston ympäri ja voin kertoa, että tavaraa oli. Olen muistohamsteri. Olen tallettanut kaikkea mahdollista: vanhoja elokuvalippuja, tunneilla vaihdettuja kirjelappuja, epikriisejä, ihastukselta saatuja karkin päällyspapereita, oppilailta saatuja muistamisia, kortteja, keskenjääneitä e-pillerilevyjä (?!), kuitteja merkittäviltä ravintolaillallisilta tai matkoilta, luokkakaverin fysiikanvihon (ja ei, en ollut kiinnostunut muistiinpanoista vaan vihon omistajasta), lehtileikkeitä, lasten piirustuksia ja ennen kaikkea kirjeitä ja päiväkirjoja. Ou jee. Siinähän sitä vierähti tunti jos toinenkin. Poskia kuumotti. Nauratti ja itketti vuorotellen.

Kaameimpia olivat vanhat päiväkirjat. Siis ajalta, jolloin olen ollut 14-17 vuotias. Tiesin kaiken. Olin epävarma. Rakastin tulisesti ja vihasin yhtä vakuuttavasti samaa ihmistä seuraavassa merkinnässä. Olin väärinymmärretty nuori, jolle vanhemmat toivoivat kaameaa kohtaloa, koska eivät yhtyneet mielipiteeseeni poikakaverin yöksipäästämisestä tai nenälävistyksen ottamisesta. Kasvatuslaitoksessakin olisi ollut parempi. Paitsi seuraavana päivänä kun äiti paistoi vohluja ja oli sitten kuitenkin "ihan kiva". Erosin ja palasin yhteen pitkäaikaisen nuoruudenihastukseni kanssa niin monta kertaa, että en tiedä olinko koko ajan itsekään tietoinen siitä koska seurustelimme ja koska emme. Dramaattista se oli kuitenkin joka kerta. Jatkuva tunteissa rypeminen hengästytti yhä näin 20 vuotta myöhemminkin. Kiitollisuudella katson taas tuota keski-ikäistä naista peilistä. Vaikka tyynynkuvat näkyvät ihossa painaumina vielä aamupäivälläkin ja jokainen syöty suklaanpala kosahtaa saman tien reisiin kiinni, ei tuokaan aika kaksista ollut. Ja rakkaalle esikoiselleni sanon näin seitsemännen luokan lähestyessä: NYT äiti todellakin taas ymmärtää. Koita kestää!!! Se menee kyllä ohi!

Ihanimpia muistoja olivat kirjeet. Olen elämässäni ollut pitkäaikaisessa kirjeenvaihdossa kolmen ihmisen kanssa. Yksi heistä on Työnjohtaja. Me kävimme kirjeenvaihtoa suhteemme alkuaikoina kun vielä opiskelin Jyväskylässä ja olimme enemmän erillään kuin yhdessä. Kirjoittelu tapahtui tosin korrektisti sähköpostitse, mutta olen tulostanut jokaisen postin ja säilönyt tarkasti pahvilaatikkoon. Alun tunnustelevat tiedustelut ja rivien väleistä luettavat toiveet olivat hellyttävää luettavaa. Awwww. Taidan ruveta vaatimaan postia myös Kokkolaan. Ja niissä pitää lukea muutakin kuin viikon ostoslista.

Huomenna on äitienpäivä. Aamupalan tuominen sänkyyn on todettu liian riskialttiiksi jo ensimmäisestä kerrasta saakka, mutta suklaakakku tuoksuu jo. Rakkaudella muistan myös niitä ystäviäni, jotka eivät suurista toiveistaan huolimatta vielä omaa äitienpäiväänsä saa viettää. Heille huominen on kipeä päivä. On vaikea sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Sanoja ei ole. Haluan silti uskoa onnellisiin loppuihin. Tavalla tai toisella. Ajatuksissa olette....



keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Työnjohtaja vs lähihoitaja

Työnjohtajan kykyjä huoltotehtävissä on testattu viime aikoina kovalla kädellä. Murtuneen käden jälkeen hän on hoitanut myös kaksi hammaslääkärireissua. Näillä meriiteillä lähihoitajan pätevyys ei voi olla enää kaukana.

On tapahtunut siis se, mistä iltaisin hammasharjaa karkuun juoksevia lapsia pelotellaan. Eli reikä. Tai itseasiassa kaksi. Potterin hammaslääkärireissut eivät ole mitään lepolomaa. Potilas on hoitotilanteessa melko hysteerinen ja tähän saakka lasta hammaslääkäriin saattanut äiti on myös myötätunnoissaan melko voimakkaasti osallistunut kyynelehtimiseen ja jännittämiseen hiki kainaloissa läikehtien. Hammaslääkäri huokaisi varmasti syvään ja teki useamman kiitollisuuseleen kun huomasi, että lapsen kanssa tuli tällä kertaa se vanhempi, jonka päässä asuu järki. Homma saatiin siis menestyksekkäästi saatettua päätepisteeseensä ja Työnjohtajan hatussa töröttää uusi komea sulka.

Viikon toinen haaste oli Pippurin uimakoulun aloitus. Ensin kehaisen päiväkotia, jonka henkilökunta on mobilisoinut joukkonsa perheemme tukemiseen niin, että millään lailla päiväkotiin liittymättömästä uimakoulun alkamisesta muistutettiin tiistaina lasta hoitoon jätettäessä. Ja hyvä kun muistutettiin, sillä olimme sen totaalisesti unohtaneet. Mitä palvelua ja ennaltaehkäisevää perhetyötä! 😍 Luonnollisesti uimakoulun alkamisajankohta, se minkä väitin muistavani, oli merkitty väärin ja lapsi oli uimahallilla puoli tuntia liian aikaisin. Virhe osoittautui kuitenkin onnenkantamoiseksi, sillä pukukopissa lapsi veti oman uimapukunsa sijaan uimakassistaan minun bikinieni alaosan. Sen ainoan aniliininpunaisen vaatteen, jonka omistan. Kietoutuminen tuohon laskuvarjon kokoiseen vaatekappaleeseen ei ollut tarkoituksenmukaista, joten Pippuri ja häntä kuskissa ollut mummunsa kaahasivat takaisin kotiin vaihtamaan uima-asun toiseen. Autossa odottanut mummu kysyi tyttäreltäni, että mitäs sisällä sanottiin, johon lapsi kirkkaalla äänellä vastasi: iskä sanoi, että voi saatana! Mitäpä siihen lisäämään. Lapsi altaaseen ja mummu kahville.

Näin opiskellessa vappu on suuri ja odotettu juhla. Vappuaattona hulluttelimme Työnjohtajan kanssa saunomalla ja televisiota katsomalla. Huh huh. Villiä on. Vappupäivänä kävimme paikkakunnallamme pikkulapsiperheiden parissa hyvin suosituksi muodostuneessa lasten vapputapahtumassa. Tapahtumassa saa hyvän yleissilmäyksen ja päivityksen perhetilanteiden muutoksiin (ketkä ovat edellisen vapun jälkeen lisääntyneet ja kuka on nyt raskaana). Hämmensin osaltani soppaa sylittelemällä ovensuussa pitkään kuukauden ikäistä suloista kummipoikaani. Samalla kun Työnjohtaja vakuutteli ihmettelijöille, ettei se ole meidän, minä vain hymyilin merkittävästi ja kuiskin jotain epämääräistä Kokkolan tuliaisista. Odotan huhumyllyn käynnistymistä.

Opintotukeni myöhästyttyä ja taloudenhallintani petettyä olen loisinut kaksi päivää tuoreen avovaimoni rahoilla. Tasaamme tilit tukien pasahtaessa pankkiin toivottavasti huomenissa, mutta toistaiseksi Poppanen on helpottanut ahdinkoani ostamalla meille ruokaa. Tänään, kun kävimme kaupassa, kaivoin lompakostani sielä olleen viimeisen kaksieuroisen ja sanoin: "mä haluisin tän kokiksen, mutta ostan sen kyllä omalla rahalla". Hysteeristä naurua. Mikä edustusvaimo. Omalla rahalla. En kestä.

Viikonloppua odotellessa.
Anu