juoksemista oluttölkin, saunarauhan ja analyysin perässä.

Ammatinvalintani vuoksi olen aina kokenut jotenkin epämiellyttävänä tyhjien olut- ja viinipullojen palauttamisen pullonpalautusautomaattiin. Alkoholia tulee käytettyä lähinnä saunaolutmuodossa, mutta koska vältän palautustilannetta mahdollisimman pitkään, kertapalautuksen määrä nousee aina sen näköiseksi kuin kylpisin tuotteessa. Ja enemmän kun varmaa on se, että joka kerta kun lopulta kärrään kuorman K-kaupan eteisen automaattiin, joku oppilas ja hänen äitinsä, isovanhempansa ja koko muu sukunsa ovat päättäneet lähteä yhdessä kauppaan ostamaan reilunkaupan kahvia ja gluteenittomia terveystuotteita. Ja sitten hävettää. Ja tekee mieli selittää, mikä vain pahentaa tilannetta ja kaikki poistuessaan paikalta naurahtavat kiusaantuneina.

Luulin, ettei oluttölkkeihin liittyvä tilanne enää enempää voisi hävettää. Mutta kuvitellaanpa täysin hypoteettinen tilanne. Enemmän hävettävää voisi olla se, että olisit matkassa lapsesi kanssa autolla, jolla edellisenä iltana aviomiehesi (kutsutaan häntä tässä nyt sattumanvaraisesti nimimerkillä Työnjohtaja) olisi palannut tovereineen muutaman päivän työreissulta. Autossa olisi reissun jäljiltä vain muutama puolen litran oluttölkki, mutta kun avaisit oven, yksi tölkeistä pyörähtäisi autosta ulos. Yrittäisit ensin teeskennellä, ettet huomaa auton alla kolisevaa tölkkiä vaan lähtisit etenemään kohti takaovea päästääksesi lapsesi ulos autosta. Toivoisit tölkin pysähtyvän auton renkaaseen. Se ei tapahtuisi. Tölkki kurkistaisi iloisesti auton alta ja jatkaisi matkaansa viisteisen maaston ja tuulen avustuksella katua pitkin. Yhä ajattelisit, etteivät ihmiset varmaan huomaa sen tulleen meidän autostamme ja jatkaisit silloin jo luonnottomalta näyttävää puuhastelua. Luonnonystävä ja köyhä opiskelija sisälläsi kuitenkin huutaisivat, ettei sitä nyt ainakaan kyllä tuohon maahan jätetä, ja päättäisit sitten kuitenkin ottaa tölkin kiinni. Se lisäisi vauhtiaan ja lopulta huomaisit juoksevasi pitkin katua äänekkäästi kolisevan tyhjän tölkin perässä näyttävästi katseita keräten. Se se olisi vielä hävettävämpää kuin muutaman pussillisen palauttaminen siististi automaattiin. Onneksi ei tapahtunut mulle tänään.

Työnjohtaja on koppijääkiekon lisäksi alkanut harrastaa myös flipperin peluuta. Ensi viikonloppuna edessä on ensimmäiset kisat. Mentaalivalmennus ja herkistely on aloitettu. Ihan ei ole vielä minulle selvinnyt, mitä tämä tarkoittaa perheellemme. Mitä flipperiammattilaiset esimerkiksi tienaavat? Voinko lopettaa opiskelun ja ruveta vain rouvaksi? Täytyykö muuttaa ulkomaille? Kaiken tämän epävarmuuden keskellä tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa.

Vaikeaa on nykyään myös saunominen. Kun lähdin Kokkolaan, vannotin Työnjohtajalle, että joka viikko käydään yhä pihasaunassa. Sauna on vanha. Siellä ei ole sähköjä, sinne kannetaan vesi ja siellä on varmaan joskus joku synnyttänyt. Me olemme keskittyneet synnytystä edeltäviin toimenpiteisiin. Siellä me olemme vuosien mittaan kynttilän valossa  istuneet, puhuneet, nauraneet ja (lähinnä minä) myös itkeneet. Se oli meidän paikkamme. Kunnes Potter ymmärsi, että saunominen on muutakin kuin löylynottoa. Hän istuu lauteille eikä lähde pois! Hän puhuu loputtomalla tahdilla. Ja hän puhuu lähinnä ainostaan jääkiekkoa: luettelee tulokset, kertaa pelitilanteet, pelaajien seurahistoriat ja perhetaustat ulkomuistista. Joskus hän hairahtuu jalkapalloon, mikä ei muuta tilannetta kannaltani yhtään valoisemmaksi. Työnjohtaja pystyy edes osallistumaan kommentointiin, mutta minulle on sama vaikka hän puhuisi kiinaa. Minut. On. Ulkoistettu. Omassa. Saunassani. Hitto! Odotan hänen kohdallaan varhaista murrosikää, jolloin vanhempien kanssa saunominen alkaa tuntua hankalalta.

Ensi viikko olisi ollut työkokemuksella kuitatun harjoittelun vuoksi vapaa, mutta olemme Poppasen kanssa järjestäneet itsellemme leikkimielistä ohjelmaa. Olemme suunnitelleet minun ja Pumpasen asuntoon pakohuoneen. Huoneesta voi poistua joko valmiin gradun analyysin kanssa tai paareilla. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Paarit eivät mahdu hissiin ja talossa on kahdeksan kerrosta. Liian raskas homma jopa palomiehille. 😅

Gradupyrkimyksiä

Minulla on tapana vetää sunnuntaisin lähtökilarit. Lähtö hermostuttaa. Tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken. Pippurin haalari on yhä likaisena pyykkikorissa, poikien seuraavan viikon kokeisiin jäi sitten kuitenkin treenaamatta ja  omien tavaroiden pakkaaminenkin on ahdistavaa. En sitten taaskaan saanut viikonlopussa maailmaa valmiiksi. On huono omatunto lähtemisestä ja etenkin siitä, että lasten nukkumaanmenoa takutessani jopa jo vähän odotan seuraavaa iltaa, jolloin voin valmistautua nukkumaanmenooni yksin, hiljaisuudessa ja katselemalla Netflixiä. Ja miten keski-ikäinen perheenäiti käsittelee nämä negatiiviset tunteet? No luonnollisesti raivoamalla pikkuasioista, nakkelemalla niskojaan ja paiskomalla tetraalisesti pitkiäkalsareita matkalaukkuun. Ai miten aikuismaista. Viime sunnuntaina perinnettä toteuttaessani kuulin Työnjohtajan kuiskaavan lapsille, että ei välitetä, ei äiti teille oli kiukkuinen, sitä vaan harmittaa lähteä.  Miten viisas ja ihana hän onkaan.

Lomien loppuminen on minulle muutenkin perusviikonloppua kovempi ponnistus. Koska olin ollut kotona pitkään, ajattelin luonnollisesti, että perhe ei missään tapauksessa pysty palaamaan arkeen, ellen ohjeista heitä kunnolla. Kutsuin kokoon perhepalaverin. Istutin lapset ja Työnjohtajan keittiönpöydän ääreen ja vedin eteen tyhjän sopimuspaperin. Aloimme kirjata (äitijohtoisesti) ylös teeesejä, jotka juhlallisesti lopuksi allekirjoitettaisiin. Näin kangastuksena edessäni hetken, jolloin yhdessä asiaa pohtien kirjaisimme ylös peliajat, nukkumaanmenoajat, läksyjentekoajat, tiskikoneentyhjäysvuorot, oman huoneen siivous säännöt, kissanruokintavastuut ja vanhempien leikki- ja pelivelvollisuudet, joihin koko perhe sitoutuu, koska niistä on yhdessä päätetty.

Saimme paperille kaksi palluraa, kun ilmassa oli ensimmäinen riita. Työnjohtaja nousi pöydästä ja sanoi, että eiköhän tämä ole nähty. Virhe. Miten voidaan sopia perheen yhteisistä säännöistä kun toinen vanhempi ei tue toista ratkaisevalla sopimuksenkirjoittamishetkellä?! Työnjohtaja täysin asiattomasti ilmoitti, että kaikkein ironisinta tässä on se, että näitä sääntöjä kirjoittaa ja vaatii henkilö, joka ei aio olla paikalla kun niitä toteutetaan. Ja että perheessämme on kirjoiteltu vuosien varrella jos jonkinmoisia sääntöjä, joita on liimattu jääkaapinoveen ja joiden mukaista elämää on eletty maksimissaan kolme vuorokautta. No...no...no tällä kertaa asiat olisivat menneet toisin, mutta, jos ei kerran kiinnosta niin ei sitten. Yrittäkää sitten elää ilman minun johdatustani. Katsotaan kuule miten käy. Tiistaina soitin kotiin ja ajattelin nyt kuitenkin lempeästi ilmoittaa, että muistavat Potterilla olevan seuraavana päivänä hiihtoa. Työnjohtaja sanoi, että läksyt on tehty ja sukset ovat jo koululla, koska täällä on kuule tänään jo hiihdetty. Hitto. Toimivat sittenkin ilman kauko-ohjausta.

Kokkolassa kaikki alkoi siitä, mihin me asiat joulukuussa jätimme. Paitsi että laitoksella oli 45 uutta opiskelijaa. Kyllä oli jännää! Vuodessa meistä oli tullut konkareita. Meitä arvostettiin ja katsottiin ylöspäin. Meistä haettiin lohtua ja tukea. Me omalla olemassaolollamme loimme heille unelman siitä, että vielä joskus heistäkin voisi tulla meidän kaltaisiamme. Annoimme tavallaan heidän elämälleen tarkoituksen ja päämäärän. Olimme johdatuksen tähtiä, jotka.... No niin. Joka tapauksessa mukavaa, että uusi sukupolvi on saapunut. Se tarkoittaa sitä, että meidän aikamme on käymässä vähiin. Lukujärjestyksessä on enemmän aukkoja. Valitettavasti vähemmän läsnäoloa tarkoittaa enemmän gradua.

Olemmekin Poppasen kanssa päässeet ihan hurjaan nousukiitoon. Haimme valtavan kasan gradukirjoja kirjastosta ja asetuimme niiden kanssa näyttävästi aulatilaan. Tässä kuulkaas tehdään tutkimusta ja tiedettä. Uskottavuuttamme hieman nakersi se, että moni oman vuosikurssimme opiskelijoista pyrskähti nauruun nähdessään meidät kirjapinon takana. Kysyivät, että mitä me oikein yritämme. No opiskella, saateri. Kirjoittaa sitä hemmetin gradua. Tai ensin nyt tutkimuslupahakemusta, että pystymme keräämään gradumme aineiston. Olimme ohittaneet tällaisen pienen yksityiskohdan. Hups. Graduohjaajamme, armoitettu professori Juha Hakala, oli silminnähden tyytyväinen ahkeruudestamme. Pöytämme eteen pysähtyessään hän moitti vain englanninkielisten teosten vähyyttä. Sanoimme hakkineemme ensin näyttävyyttä näillä kotimaisilla. Kasassa oli eräs teos jopa kahteen kertaan. Niin omistautuneita olemme nyt etenemään maistereiksi. Olemme nauttineet myös tällä viikolla graduaamiaista. Ensi maanantaina luvassa on graduillallinen. Jos ei näillä eväillä valmistu niin ei millään. Ruokailun ohessa pitäisi tosin ilmeisesti keskustella myös graduun liittyvistä asioista. Työstämme vielä sitä puolta.

Linnanneito palasi joululomalta graduhuopaan kääriytyneenä. Sen kanssa on kuulemma mukava kirjoittaa ja graduohjaajan tapaamisessa sen alta voi epäselvästi mumista tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Innostuimme. Gradua jouduttaakseen Pumpanen ja DramaQueen joutuvat hankkimaan itselleen graduhevosen. Sensei ostaa graduauton ja minä haluan gradu-keittiöremontin. Jos tarkoituksena on valmistua, täytyy tehdä asioita, jotka vievät prosessia eteenpäin. Yritin markkinoida ajatusta kotona. Työnjohtajan mielestä keittiöremontti tehdään sitten kun alan viihtyä keittiössä enemmän. Eli ei ihan lähiaikoina...jos koskaan. Ja kyllä, hän tiesi mitä 15 vuotta sitten valitsi.

Viikonloppu on joka tapauksessa täällä. Sunnuntaina Pippuri aloittaa uuden harrastuksen. Tseedingin. (Cheerleadingin) Tarjolla oli myös aikuisten ryhmä. Hetken herkuttelin ajatuksella. Sitten herkuttelin suklaalla. Hauskaa viikonloppua! Onko siinä V? On! Onko siinä I? On!

Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄

Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?

Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä,  siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.

Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.

Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.

Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅

Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.