Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla. 

Viikko 1.

Ensimmäinen viikko taputeltuna. Selvisin. Enää reilu 70 jäljellä. 😄

Ensimmäisen viikon tunnevuoristorataan olisin kaivannut välillä jarrumiestä. Viikon aikana olen jännittänyt, kaivannut, ollut surkeana ja yrittänyt sopeutua. Olen tuntenut itseni aasiksi. Olen joutunut tilanteisiin, joissa on pitänyt ylittää oman mukavuusalueeni rajoja. Olen aloittanut tutustumisen valtavaan määrään uusia ihmisiä ja huomannut, että he ovat aika mukavaa porukkaa. Olen saanut ystäviä. Olen ajellut hissillä "kotiin". Olen nukkunut hyvin ja heittäytynyt kokeilemaan uutta. Olen syönyt Poppasen leipomaa taivaallista pullaa ja jutellut Pumpasen kanssa elämästä pimeässä juuri ennen nukahtamista. Olen nauranut niin, että keski-ikäiset ja kolme kertaa synnyttäneet lantionpohjalihakseni ovat joutuneet todella koville. Olen varma, että joskus vielä lorahtaa. Ja olen varma, että tämä opiskelu on se, mitä minun kuuluu juuri nyt tehdä.

Illuusio siitä, että voisin esimerkiksi aloittaa uuden harrastuksen, karisi opiskelijainfossa, jossa keskimääräisen opiskelupäivän pituudeksi arvioitiin 10-12 tuntia. Jokaisella luennolla on paikallaolopakko ja luentojen lisäksi tehdään valtava määrä oppimistehtäviä. Kaikki oppimistehtävät tehdään kolmen hengen ryhmissä, joten en sitoudu ainoastaan omaan opiskeluuni vaan myös ryhmään. Jos minä sluibailen, se on pois muilta. Toisaalta pitkät opiskelupäivät varmistavat sen, että valmistuminen 1,5 vuodessa on mahdollista ja että viikonloppuina kotiin ei lähde opiskelija vaan vaimo ja äiti. No, opiskelemaan sinne on lähdetty eikä pubitikkaa heittämään.

Viikon suurin tragedia oli se, että Työnjohtaja ja lapset pärjäsivät loistavasti. Oma kaikkivoipaisuuteni ja korvaamattomuuteni on siis virallisesti ammuttu alas. Lapset on ruokittu, harrastukset on muistettu, kaikilla on ollut vaatteet päällä joka päivä ja vain yksi Wilma-merkintä unohtuneesta kotitehtävästä. Koti oli siisti, pyykit oli pyykkikopassa ja tiskit tiskattuna. Kympin suoritus perheenisältä. Keskiviikkona hän soitteli minulle tyhjästä kodista, josta lapset oli viety potkunyrkkeilemään ja uimahalliin, ja päivitteli kun on vähän liian helppoa. Pikkuveljeni kommentoi, että ainainen kaaos kodissamme täytyy johtua minusta, koska nyt siitä ei näytä olevan jälkeäkään. Näytän heille virtuaalista keskisormea, mutta olen salaa tosi tyytyväinen. Uskoni siihen, että tämä onnistuu, on suurempi kuin viikko sitten. Vähän toki uskon myös siihen, että tällainen siivousintoilu on alkuhuumaa. Kyllä tässä kuukausien mittaan ulkokulta karisee, sanokaa minun sanoneen. 😉 😈

Lapset ottivat minut vastaan halauksin, katsottiin elokuvaa ja makoiltiin sohvalla yhdessä sykkyrässä. Tänä aamuna Murkku jo muistutti minun olevan myrkkyä. Ei kohdella siis silkkihansikkain. Hyvä! Antaa tulla vaan koko rahan edestä. Äiti on nyt kotona.