perjantai 5. tammikuuta 2018

Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti