sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Jäähyväisten aika

Mitä lähemmäksi loppua olemme lipuneet sitä harvemmin on blogi päivittynyt. Olen keskittänyt kaikki voimani graduun, oppimistehtäviin, perhesuhteiden ylläpitoon ja satunnaiseen nukkumiseen edes aamuyön tunteina. Harmittaa vähän, että esimerkiksi parjatusta uinnista ei tullut lopulta kirjoitettua mitään, sillä olen aidosti sitä mieltä, että pötköhipan leikkiminen Vesiveijarissa oli lopulta aika vapauttava kokemus. Radiohiljaisuus kuitenkin kannatti. Gradu on nyt valmis, hyväksytty ja julkaistu. Joka ikinen oppimistehtävä on palautettu. Perhe ei ole vaihtanut oveen lukkoa, vaikka kotona on piipahtanut viime aikoina hampaita kiristelevä, migreenilääkkeitä popsiva ja omiin ajatuksiinsa helposti vajoileva äiti. Ja kaventava mustuus silmien ympärillä tekee vain hyvää muuten niin kovin turvonneelle olemukselle. Minä selvisin. Me selvisimme.

Huvittuneena luin opintojen alussa kirjoittamiani ajatuksia siitä, mitä opiskelijaelämä tulisi olemaan: keskiviikko-olutta ja pubivisaa, uuteen harrastukseen uppoamista ja sellaisten ihanien, mahdollisesti kasvispainotteisten ruokien valmistamista, joita muu perhe ei suostu syömään. Ja kuinkas sitten kävikään. Oluella kävimme ehkä kaksi kertaa eikä kummallakaan kerralla kukaan kysynyt muuta kuin "mitä saisi olla". Harrastuksille ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa ja ruuaksi olen itse valmistanut niinkin vaativia ja eksoottisia päivällisiä kuin nakit ja ranskalaiset, nuudelit ja nugetit sekä melkoisen määrän pakastepitsoja. Toisaalta se, että ruokaa ei ole tarvinnut valmistaa, on ollut ihanampaa kuin vaativien reseptien toteuttaminen käytäntöön. Blogista ei myöskään, luojan kiitos, muodostunut erään avioeron tarinaa, kuten Työnjohtaja hirteisesti alussa totesi.

Jos se, mitä alussa oletin, ei tapahtunut, mitä sitten tapahtui? Opin äärettömän paljon. Opin opettajaksi, mikä oli koko homman tarkoitus, mutta opin myös itsestäni. Matka Kokkolaan oli myös matka itseeni. Eletyn elämän välitilinpäätös. Nelikymppisenä oli mielenkiintoista tutustua uudelleen siihen ihmiseen, jonka nahkoissa elän. Huomasin, että olin jäänyt vähän jalkoihin, unohtunut. Kun pitää paljon huolta muista, ei aina muista pitää huolta itsestään. Ehkä nyt on oikeasti sen uuden harrastuksen aika. Äärimmäisen palkitsevaa oli myös huomata, että kykenen yhä älylliseen ajatteluun ja tekstin tuottamiseen.

Puolentoista vuoden aikana varmistui, että opettajuus on todellakin se, mitä haluan tehdä. Lattean kliseisesti, mutta silti sydämestäni totean sen olevan kutsumusammattini. Poppasen kanssa hoimme opintojen läpi itseliikuttuneena lausetta: yksikin välittävä aikuinen riittää. Sellainen aikuinen minä haluan olla. Rinnalla kulkemalla haluan ohjata lasta kohti hyvää elämää ja saada hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Toivon, että onnistun.

Edellä mainitut asiat tuon mukanani kotiin, mutta paljon joudun jättämään. Opintojen aikana tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa jaoimme kaiken. Paikassa, jossa paineet nousivat välillä koviksi, ikävä kotiin kasvoi isoksi ja väsymys painoi, heistä tuli kallioita, joihin minä nojasin. Heidän kanssaan minä myös nauroin niin, että jalat oli pakko ristiä ja silti lirahti. Heitä minun tulee ikävä. Jäähyväisten jättäminen on ristiriitaista. Olen jo niin valmis lähtemään kotiin....mutta silti... Tämä aika oli poikkeuksellinen. He ovat poikkeuksellisia. Onnellisia ovat ne työyhteisöt, jotka saavat omakseen sellaisen ammattitaidon ja sinnikkyyden, jota he edustavat. Olen mykkänä siitä kiitollisuudesta, että sain kokea tämän kaiken juuri heidän kanssaan. Älkää kadotko kokonaan.

Kotona minua odottavat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät. He tekivät eteeni suuren uhrauksen. Arjesta selviäminen ilman puolisoa ei ollut aina helppoa, vaikka Työnjohtaja niin väittääkin. Perheessä, jonka jäsenistä yksikään ei ole varustettu kovin pienellä ja hiljaisella persoonalla, on puolentoista vuoden aikana räiskynyt. Etelä-Pohjalaiseen tapaan mieheni ei ole mikään suurien tunteiden tulkki, mutta kumppanin ikävä näkyi ja kuului. Silti hän ei koskaan, kertaakaan, kieltänyt minua lähtemästä. Hän tiesi, että lähteminen ei ollut minullekaan helppoa. Hänen ansiostaan minä olen nyt tässä. Ja siitä minä häntä kiitän. Olen myös yhä sitä mieltä, että äidin paikka on kotona. Perjantait olivat päiviä, jolloin lasten kanssa kipuiltiin kotiin paluuta puolin ja toisin ja sunnuntait päiviä, jolloin surtiin jo lähtöä. Silti hekin sinnittelivät. Oppivat kantamaan vastuuta ja huutamaan äidin sijasta isää, kun omat rahkeet eivät enää riittäneet. Hienosti suoriuduttu rakkaani. Olen teistä tosi ylpeä.

Kiitän myös omia vanhempiani, jotka ovat venyneet uskomattomiin mittasuhteisiin tukeakseen minua ja koko meidän perhettämme. Isäni kanssa olemme rutiininomaisesti maanantaisin matkanneet Seinäjoen juna-asemalle ja perjantaisin sieltä pois. Noiden matkojen aikana olemme puhuneet enemmän kuin vuosiin. Paljon olemme istuneet autossa myös hiljaa, mutta vain kerran sen takia, että suun avaaminen olisi mahdollisesti johtanut siihen, että olisin joutunut kävelemään loppumatkan. 😉 Äitini on ollut aamuisin laitamassa koululaisia matkaan ja keskiviikkoiltaisin tehnyt koko klaanille ruokaa. Hän on lukemattomia kertoja käynyt siivoamassa kotini, että minun olisi sinne mukavampi palata. Hän on supernainen, minun sankarini. Työnjohtajan työreissujen aikana lapsia on tiputeltu vuoron perään mummulaan tai anoppini luo yökylään. Ilman heitä olisimme olleet nesteessä. Pyhän lupauksen kautta olen vannonut hoitavani vuorostaan heitä sitten kun on sen aika.

Matka on nyt lopussa. Ensi viikolla menen vielä muutamalle luennolle. Pojat tulevat alkuviikosta pakkaamaan kanssani tavaroita ja pääsevät samalla pienelle lomalle kauniiseen Kokkolaan. Perjantaita Työnjohtaja hakee pakettiautolla tavarat ja vaimonsa kotiin. Syksyllä minua odottaa työpaikka ja luokallinen suloisia nelosluokkalaisia tutulla koululla, josta kaksi vuotta sitten lähdin tähän seikkailuun. Siellä suoritan työn ohessa viimeisen syventävän opetusharjoittelun ja lokakuussa saan postissa paperin, joka kertoo minun vihdoin olevan kasvatustieteiden maisteri ja luokanopettaja.

Kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja blogi julkinen päiväkirja sirkuksesta, jota luokanopettajan aikuiskoulutukseksi kutsutaan. Ilman tätä en varmasti muistaisi puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Kokeilin samalla siipiäni kirjottamalla tekstiä kaikkien luettavaksi ja ne kantoivat. Te jaksoitte pysyä mukana ja ilahduttavin kommentein kannustitte minua jatkamaan. Kiitos. 💛 Blogin keskiössä oli aikuisen naisen opiskelijaelämä ja nyt se päättyy. Niin päättyy myös tämä blogi. Ehkä joskus vielä jossain toisessa kontekstissa aloitan uudelleen. Nyt kuitenkin huilaan. Takki on tyhjä, mutta sydän on täynnä.

Seuraavan innovatiivisen yliopistotasoisessa teknologiakasvatuksessa rakentamani pörriäisen myötä toivon teille hyvää kesää!

Hep ny!

Anu


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti