Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.
Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.
Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.
Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...
Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!
Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.
Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.
Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti