Maalasin viime viikolla pirut seinille. Ei tullut ebolaa, mutta ei paljon toisinkaan. Maanantana lähtiessä vähän heikotti ja nenä uhkasi mennä tukkoon. Illalla olikin jo täys rähinä päällä. Tiistaina taistelin vielä päivän luennoilla, mutta onneksi järki voitti enkä illalla lähtenyt suorittamaan liikunnan kurssiin kuuluvaa suunnistusta. Siinä olisi saattanut tulla kanssaopiskelijoille ensiapukoulutusta elvytyksestä samalla rahalla ja tällaisen ruhon raahaamisesta maasto-olosuhteissa myös vähintäänkin lisäpisteitä pelastusopiston pääsykokeissa.
Jos opiskelu perheestä erossa toisella paikkakunnalla on joskus vähän kurjaa, niin sairastaminen yksinäisyydessä 6 neliön huoneessa vasta kurjaa onkin. Kun Poppanen ja Pumpanen tulivat illalla kysymään, miten voin, minulta tuli itku. Kaikki menee pieleen. Niitä pelättyjä poissaoloja alkaa kertyä ja juuri niistä aineista, joiden korvattavuus on vaikeaa. Hukun tehtäviin jo nyt, miten ikinä selviän myös korvaavista tehtävistä. Mitä, jos näitä ei edes saa korvattua?! Nenäkin on ihan tukossa ja yskittää. He silittivät ja sanoivat, että kaikki järjestyy. Olen onnekas, että minulla on heidät. Kun nelikymppinen nainen vollottaa silmät päästään ja räkä valuen sitä, että ei pääse huomenna kouluun, koska on kipeä, ystävät lohduttavat, eivätkä sanallakaan mainitse hänen käyttäytyvän naurettavan lapsellisesti. Nelikymppinen kyllä itse ymmärtää sen myöhemmin. 😉
Koen olevani osa joukkoa, joka alkaa jollain tavoin muistuttaa perhettä. Sairastuttuani sain osakseni niin paljon huolta ja huomiota, että häkellyin. Yksi toi kotoaan tukkoisuutta helpottavaa lääkettä, kolme tarjosi salamana laukustaan nenäliinapakettia kun näkivät minun nistävän koulun kovaan käsipaperiin, ettei nyt nenä menisi ihan rikki. Sain suklaata ja ylenmäärin sympatiaa. Minulla oli vain flunssa, mutta minusta oltiin huolissaan. Yhteiset kokemukset kutovat ihmisistä tiiviin verkon. Minun verkkoni halusi kannatella minua. Se oli liikuttavaa. Kiitos 💛 Toivon, että arvoisat yliopistonopettajat ovat yhtä sympaattisia määritellessään sitä, miten korvaan poissaoloni. Onneksi on syysloma tulossa. Taisin viettää sen nyt jo vähän ennakkoon.
Keskiviikkona, kun kuume lähti nopeaan nousuun, heitin pyyhkeen kehään ja douppasin itseni siihen kuntoon, että jaksoin nousta junaan. Potter huusi minut nähdessään: "Jes! Äiti on kipeä!" Lapset ilahtuvat sairastumisestani, koska silloin olen kotona. Ihanan vinksahtanutta. Samana iltana oli eskarilaisten ja vanhempien yhteinen vanhempainilta. Jo aiemmin Pippuri oli vuolaasti kyynelehtinyt sitä, etten pääse paikalle. Nyt kun olin täällä, poisjääntiä oli vielä vaikeampi selitellä. Joten otin lisää lääkettä ja menin. Hän oli onnellinen. Minä maksoin jälkiverot korkojen kera. Seuraavat kolme päivää on mennyt vaakatasossa, eilen sain korkeita tulehdusarvoja laskemaan hevoskuurin antibioottia ja käskyn pysyä yhä tiiviisti sängyssä. Mahtavaa. Kaikilla jäljellä olevilla voimillani toivon, että kuuri puree ja maanantaina pystyn lähtemään takaisin Kokkolaan. Olen katsonut kolmessa päivässä 26 jaksoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Enempään en pysty.
Sairasteluni vuoksi myös sunnuntaille suunnitellut kolmetoistavuotissyntymäpäivät on siirretty seuraavaan viikonloppuun. Massiivinen takaisku. Tunnemyrsyssä tarpova teini taisteli todenteolla läpi koko skaalan raivosta myötätuntoon. Tätä vaihetta on niin hämmentävää seurata. Oman teini-ikäni muistot nousevat pintaan jatkuvasti. Työnjohtajalla ei hänen omien puheidensa mukaan mitään murrosiän kuohahteluja ole koskaan ollutkaan. Tämä toisaalta selittäisi hänen alentuneen pettymyksensietokykynsä esimerkiksi lautapelissä hävitessä. On jäänyt ilmeisesti se alue aivoista kehittymättä. 😉 Teini testaa rajojaan ja kipuilee ja äitinä kipuilen omaa kasvuani siinä rinnalla. Vielä hän on lähellä, mutta silti kauempana kuin koskaan aiemmin. Se pelottaa, vaikka tehtävänäni on rohkaista kokemaan elämää ja päästää pikkuhiljaa yhä enemmän irti. Luottaa siihen, että hän jo pystyy. Hyväksyä se, että kaikki asiat eivät enää kuulu minulle. Tunnistaa kohdat, joissa periksi antamalla voittaa enemmän kuin pitämällä jääräpäisesti kiinni sovitusta ja erottaa edellisistä ne, joissa ehdottomuus on ainoa oikea tapa toimia. Ensimmäinen kerta minulle näissä teininkasvatushommissa. Rajat ja rakkaus. Niihin minä turvaan. Ja toivon, että se riittää.
Viikonloppuja!
A
lauantai 30. syyskuuta 2017
lauantai 23. syyskuuta 2017
Sairaan ihana viikko
Aloitimme kotijoukkueella flunssakauden nuhalla, yskällä, kurkkukivulla, silmätulehduksella ja mystisellä korvanlehden tulehduksella. Viime keväänä pääsimmekin yllättävän helpolla. Vain minä sairastin. Työnjohtaja ei tainnut olla kuin yksittäisen päivän poissa töistä lasten sairastelun takia. Tälle syksylle tuo yksi on nyt jo käytetty.
Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.
Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.
Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.
Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.
Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)
Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä.
Meidän turvanamme ovat huippujoustavat isovanhemmat, mutta silti toivon, että tämä jäisi tähän. Vesirokko tai koko jälkikasvun vuorotellen läpikäyvä oksennustauti kaataisi sangolisen sitä ruskeaa Työnjohtajan niskaan. Minun lukujärjestykseni ei salli poissaoloja, jos aion valmistua suunnitellussa aikataulussa. Tälle syksylle on useita kursseja, joiden seuraava mahdollinen korvausajankohta on vuoden päästä, jolloin kontaktiopetuksemme on jo loppunut. Jotenkin se, että lähtisin esimerkiksi suunnistamaan tai soittamaan bändisoittimia muutamaksi tunniksi Kokkolaan ensi syksynä, ei varsin houkuta. Mahdolliset sairaslomapäivät on varattava sille, että saan itse esimerkiksi ebolan tai isorokon, koska mistään vähemmästä syystä en aio luennoilta olla poissa. Aamiaiseksi nautitut Möllerin tupla-, maitohappobakteeri- ja D-vitamiini-annokset ovat tapissa.
Edellisestä listasta minä poimin silmätulehduksen. Tulehdus oli sen verran voimakas, että silmänvalkuaiseni muistuttivat kirsikoita ja aamuisin nypin ripsiä irti toisistaan. Tiistaina otin yhteyttä välikäsien kautta nykyään lähipiiriini kuuluvaan Tohtoriin, joka sanoi, että yritä ensi huuhdella silmiä vedellä ja katsotaan sitten tarvitaanko antibiootteja. Olen itsekin sitä mieltä, että turha antibioottien käyttö on pahasta, joten huuhtelin silmiäni mennen tullen. Ei parantunut vaan paheni. Lopulta tilanne oli niin paha, että ruokalan kanttiiniin mennessäni osti vahingossa appelsiinin sijaan Geisha-patukan, koska en enää nähnyt mitään ja olin siis täysin edesvastuuttomassa tilassa. Tilanne oli karkaamasta käsistä ja suistamassa jälleen maanantaina hyvin alkaneet terveelliset elämäntapani syöksykierteeseen.
Lähetimme Poppasen kanssa Tohtorille viestiä, että ellei tippoja nyt tule, olen pakotettu tukeutumaan yksisarvishoitajaan. Hän näki tilanteen vakavuuden ja resepti odotti minua apteekissa seuraavana aamuna. Tulehdus parani, mutta koska homma oli suklaan suhteen jo tältä viikolta menetetty en oikeastaan nähnyt mitään järkeä yrittää kieltäytyä herkuista ennen maanantaita. Silloin aloitamme Poppasen kanssa uudella teemalla: proteiinipatukat! Tadaa! Maistuvat suklaalta, mutta ovat niin tykkyä tavaraa, että samaa suupalasta voi jäyssätä minuuttitolkulla. Odotamme pikaisia tuloksia.
Pumpasen kanssa olemme heittäytyneet villeiksi ja katsoneet televisiota vähän joka päivä. Yhdessä olemme muistelleet, miten lapsina katsoimme Murhasta tuli totta ja Matlockia....erona oli tosin se, että minä katsoin niitä silloin kun ne tulivat televisiosta ekaa kertaa ja Pumpanen 10 vuoden päästä uusintana. Samalla valkeni, miksi kanavat lähettävät jatkuvasti vain samoja ohjelmia. Kanavat kantavat vastuunsa kansakunnan yhteisestä identiteetistä ja jatkuvat uusinnat yhdistävät sukupolvia vuosikymmenten yli. Mistä mekin puhuisimme, ellemme Jessica Fletcheristä. Kiitos. Seuraavaksi aloitamme odottamaan Bond-uusintoja, koska niiden loppumisesta on jo monta viikkoa.
Kotimatkalla eilen jouduin käymään junan vessassa. Paikka, jota en mielelläni käytä, koska siellä haisee aina pissa. Voimakkaasti. En ymmärrä mistä se johtuu. Vessat ovat pääosin siistejä. Siellä ei ole paperia lattialla tai roiskeita seinillä, mutta siellä haisee virtsalta niin, että silmiä kirvelee. Epäilen, että junan siistijät vessat pestyään ruiskuttavat pissantuoksuista "raikastinta" saadakseen tilaan autenttisen tunnelman. Tai karkottaakseen sieltä mahdolliset jänismatkustajat. Kukaan ei ole valmis matkustamaan tuntikaupalla siinä hajussa edes ilmaisen matkan toivossa. Junamatkustaminen on menettämässä muutenkin hohtoaan. Juna oli todella täynnä ja jo lähtiessä 50 minuuttia myöhässä Oulun ratatyömaan vuoksi. Tähän saakka juna onkin kulkenut aika kivasti ajallaan. Työmaa jatkuu virallisten tietojen mukaan ainakin lokakuulle saakka, joten jos suomalaiseen julkiseen rakennusperinteeseen on luottamista se valmistunee ensi kevääseen mennessä. Onneksi Kokkolassa on viihtyisä asemarakennus kahviloineen ja runsainen istumapaikkoineen...eli ei ole, koska asema on ns. kylmäasema ilman mitään palveluita. No, onneksi pohjoisissa rannikkokaupungeissa on yleensä loppusyksystä kivat ilmat, niin laiturillakin on ihan kiva odotella. 💦💨💦 (Kylmää naurua....)
Mukavaa ja säätiedotteen mukaan aurinkoista, mutta ikkunasta katsoen pilvistä viikonloppua! Tämä lähtis nyt leikkimään Barbileikkejä.
perjantai 15. syyskuuta 2017
Kiekkomutsi tässä hei
Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.
Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.
Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.
Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.
Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.
En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.
Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!
Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.
Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.
Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.
Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.
En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.
Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!
perjantai 8. syyskuuta 2017
Back in business
Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.
Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.
Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.
Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.
Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.
Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä. Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.
Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊
Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.
Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.
Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.
Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.
Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä. Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.
Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊
torstai 10. elokuuta 2017
Voi äitee ku moon taikinas
Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.
Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤
Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.
Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.
Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.
Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.
A
Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄
Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤
Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.
Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.
Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.
Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.
A
Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄
sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
Neljäkymmentä vuotta elämää. Lisää tätä, kiitos!
Täytin tällä viikolla neljäkymmentä vuotta. N-E-L-J-Ä-K-Y-M-M-E-N-T-Ä. Muistan kun äitini täytti neljäkymmentä. Olin silloin 13-vuotias. Hän oli mielestäni jo iällä. Ohittanut parasta ennen päiväyksen. Eli aika vanha. Ja hups vaan, tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä eli aika vanhana. Mihin hemmettiin vuodet tästä välistä katosivat?! Äitini on kuitenkin pysynyt yhä ihan samanlaisena simpsakkana tehopakkauksena?!? Kirottua!
Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.
Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni. 😍
Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.
Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!
Kesäkuun alkupuolella pihasaunassa sain Työnjohtajan kanssa loistavan ajatuksen. Tai minä sain ja hän myötäili. Pidetään juhlat. Kun täytin kolmekymmentä, olin todella vahvasti raskaana. Potter teki tuloaan kuukausi syntymäpäiväni jälkeen ja juhlat olivat viimeinen asia, mitä kuumalla kesäsäällä 20 kilon painonlisäyksen kanssa lyllertäessäni ajattelin. Sillon ystäväni järjesti minulle yllätyskakkukahvit ja toinen ystäväni vei minut lahjamatkalle Tampereelle oikein hotelliin yöksi. Työnjohtajan mielestä Tampereelle ei olisi enää tarvinnut lähteä, mutta minusta kyseessä oli viimeinen irtaantuminen kodista ennen synnytystä ja olin todellakin lähdössä. Menomatka meni hienosti, yö oli yhtä vähäuninen kuin kotonakin suonenvedoissa ja liitoskivuissa maatessani ja paluumatkani puolivälissä soitin puolisolleni Parkanon terveyskeskuksesta, jossa minua makuutettiin alhaisen verenpaineen kourissa. Olin alkanut nähdä vastaantulevan liikenteen kahtena, joten jouduin myöntämään etten ehkä ollut enää ajokunnossa. Kaiken sen niskojen nakkelun jälkeen jouduin siis nöyrtymään ja myöntämään, että hän saattoi sittenkin olla oikeassa. Työnjohtaja puolestaan joutui noutamaan Parkanosta sekä minut, että automme. Kotimatka oli melko hiljainen.
Jokatapauksessa nyt siis päätin järjestää juhlat. Rennot ja stressittömät puutarhajuhlat yksinkertaisella teemalla: Kakkua ja kuohuviiniä! Edellisen lauseen sana "stressittömät" ei ihan kuvannut ennakkotunnelmia. Puutarhajuhlat vaativat luonnollisesti puutarhan hoitoa, joten kyykin äitini kanssa peräsuoli pitkällä puolitoista viikkoa puskien juurella, istutimme nurmikkoa pajuista raivatulle alapihalle ja isäni pilkkoi kaadettuja puita. Siivosin talon ja ulkorakennuksen, mihin oli tarpeen majoittaa yövieraita. Sitä myös luulisi, että kun on syntynyt keskellä kauneinta kesää, sää olisi puutarhajuhlille otollinen. Ei ollut. Lämpötila juhlapäivänä oli lähellä 10 astetta ja taivas ripotteli vettä. Kiristi huolella. Mutta kaikesta huolimatta juhlat tulivat ja olivat ihanat. Perheeni ja ystävieni keskellä tunsin olevani onnekas. He ovat minun ihmisiäni. 😍
Elämä nelikymppisenä on toisaalta hyvin samanlaista kuin kaksikymppisenä. Opiskelen (nyt tosin enemmän tosissaan kuin silloin), syön viikoilla lämmitettäviä einesaterioita, deittailen viikonloppuisin kun tulen kotipaikkakunnalle, istun junissa ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Toisaalta keski-ikäisenä elämä on paljon helpompaa. Ei tarvitse enää poukkoilla, pyristellä eikä stressata jokaisesta selluliittimuhkurasta; siinä ne ovat vaikka päälläsi seisoisit. Voi vapaasti olla sellainen kuin on ja niin kuin Poppanen sanoo: ei tarvitse esittää viisaampaa kuin on, koska tietää jo aika paljon asioista, joista ei haluaiskaan tietää. Elämä on opettanut ja jatkaa yhä työtään. Näin on hyvä. Toivon, että edessä on elämää vielä yhtä paljon kuin sitä on takana. Minulla on vielä monta suunnitelmaa toteutettavana.
Ihan lähitulevaisuudessa toteutettava ensimmäinen suunnitelma Pariisi. Bonjour! Oui oui! Un verre de vin blanc, s'il vous plait. Useampi vuosi sitten olimme Työnjohtajan kanssa 10-vuotishäämatkalla Roomassa. Sitä ennen yhteiset reissumme olivat keskittyneet lähinnä kotimaanmatkailuun ja kavereisen nurkissa majoittumiseeen. Huomasimme ensimmäisinä päivinä, että puheenaiheet olivat melko vähissä. Emme osanneet enää puhua muusta kuin lapsista, jauhelihakastikkeesta ja illan televisiotarjonnasta. Se pysäytti. Puhumaan piti opetella uudestaan. Sen jälkeen olemme käyneet joka kesä kahdestaan jossakin, missä televisiosta ei tule ohjelmaa millään ymmärrettävällä kielellä. Se tekee hyvää. Työnjohtajalla on myös sääntö, että harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta vain ulkomailla kävellään käsi kädessä. Pariisin pitkät kiemurtelevat kadut, täältä tullaan!
tiistai 11. heinäkuuta 2017
Ai TÄLLAISTA täällä kotona olikin!?
Opiskelijaminäni haaveissa eli ajatus kesästä ja ihanasta kiireettömästä ajasta lasten kanssa. Kuvittelin kuinka kukkaseppeleet päässä kuljemme käsi kädessä hiekkarannalla valkoisissa hellevaatteissa, aurinko paistaa ja kesätuuli puhaltaa hennosti hiuksissa. Huokailemme yhteen ääneen miten ihanaa on olla yhdessä pitkän talven jälkeen, illalla kääriydymme viltteihin, luemme kirjoja ja nukahdamme onnellisuuden tunteeseen. Jep jep. Työnjohtaja on yhä töissä, joten arjen pyörittäminen jäi luonnollisesti saman tien kotiinpalattuani minun harteilleni. Kukkaseppeleiden punomisen sijaan olen lähinnä selvittänyt riitoja, keittänyt perunoita, raahannut ruokaa kaupasta, pessyt pyykkiä, siivonnut, nalkuttanut pojille tiskikoneentyhjäysvuoroista ja sanoinko jo, että olen selvittänyt riitoja, satoja riitoja. Lapseni ovat vieneet riidan kehittämisen uudelle tasolle. Olen suorastaan mykistynyt siitä luovuudesta, millä he saavat tappelun aikaan. Olen kuunnellut, miten heillä ei ole mitään tekemistä, ja haaveillut omalle kohdalleni samanlaista tilannetta. Ai niin, tätäkin tämä oli. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta he osaavat kyllä puristaa mehut ihmisestä. Ensi keväänä kun palaan pysyvästi kokoaikaäitimoodiin, vaadin yhteiskunnalta sopeutumisleiriä, jossa pienin askelin ja tunnetiloja tarkasti analysoiden minua sopeutetaan kohtaamaan lapsiperhearki ja sen lieveilmiöt. Tällaisesta shokkihoidostahan voi seurata vaikka minkälaisia traumoja ja ajatuksia jatko-opinnoista.
Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.
Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.
Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅
Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.
Jos nyt olenkin joutunut enemmän tarttumaan rättiin ja paistinlastaan, kotiinpaluuni jälkeen opiskelut ovat olleet täysin pannassa. Ei sillä, että tässä olisi mitään ehtinyt tekemäänkään, mutta päätös on ollut myös tietoinen. Tarvitsin breikkiä ja sen olen saanut. Graduohjaanani Juha T. Hakalan mukaan luovuus vaatii laiskottelua ja rentous tuottaa hyvää. Olen ollut siis todella tunnollinen ohjattava. Gradusta tulee varmasti näillä metodeilla menestys. Ja totuuden nimissä, olen minä oikeasti tehnyt muutakin kuin kotitöitä. Olen nukkunut aamuisin syntisen pitkään. Olen lukenut lehtiä ja katsonut elokuvia. Olen saunonut ja istunut rappusilla imemässä itseeni kesäillan kauneutta. Olen tehnyt puutarhatöitä. Olen lukenut iltasatuja, käynyt huvipuistossa ja jäätelöllä...jälkimmäistä niin monta kertaa etten ehkä kehtaa sitä Senseille syksyllä tunnustaa. Sensei on minun ja Poppasen omatunto, opiskelukaverimme, joka ymmärtää terveellisen elämän päälle, ja sulkaapatukkaostoksillemme silmiään muljauttelemalla saa meidät pysymään edes horjuen kaidalla polulla.
Kävin myös pitkästä aikaa Provinssirockissa. Edellisen kerran sama tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sitä ennen useasti viime vuosituhannella. Vuonna 2000 pussasin Työnjohtajaa päälavalle vievällä sillalla. Minä olin nuori ja maistuin kossutuoremehulta, hänellä oli vaaleanpuna-hopeanvärinen kiiluvillapaita ja pukinparta. Suhteemme kulki senkin jälkeen vielä muutaman kuukauden kaveristatuksella. Ihmisten juhlassa haisi yhä samalta. Hyvältä. Elämältä. Vaikka villapaita on jo poltettu eikä kossukaan enää kuulu suosikit-listalle, matkasin takaisin huolettomuuteen. Kun seisoimme yhdessä Työnjohtajan kanssa miksauskopin edessä ja kuuntelimme Ultra Bra:n laulavan siitä, miten he suojelevat minua kaikelta, minä itkin ja olin onnellinen.
Vanhemmillani on useana vuonna ollut tapana viedä lapsensa perheineen yhteiselle lomamatkalle ja monesti se on suuntautunut Kalajoen hiekkasärkille. Siellä olimme myös tänä kesänä. Minulla on kaksi sisarusta: pikkusisko, jolla on puolisonsa kanssa yksivuotias poika, ja pikkuveli, jonka perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kahdeksan- ja kaksivuotiaat pojat. Retkellä mennään lasten ehdoilla ja tällä kombolla matkailu on mukavaa, äänekästä ja varsin kuluttavaa. Neljä vuorokautta jatkuvaa yhdessäoloa on saavutus meille kaikille. Jokakesäisestä ihmiskokeesta selviäminen vaati rautaista itsehillintää ja suurta sisäistä voimaa. Työnjohtaja pelasi korttinsa tyylikkäästi ja "joutui" jäämään töiden takia yksin kotiin. Lucky bastard. Tänä vuonna henkilökohtaiseksi kipupisteekseni nousivat nukkumisjärjestelyt. Ihmiset jakaantuivat mökkeihin sen mukaan, halusiko nukkua yönsä rauhassa vai ei. Toiseen mökkiin ahtautuivat siis pikkulapsiperheet, joissa herättiin yöllä useasti, ja toiseen me loput. Ajattelin jo voittaneeni arvonnassa, mutta yöllä nukkuvien mökin yllätysbonuksena olikin se, että sinne tuotiin mummun hoiviin aamulla viimeistään kuudelta virkeä taapero, jonka yöllä valvoneet vanhemmat jatkoivat unia kymmeneen. Kun Murkku sunnuntaiaamuna jälleen puoli kuudelta serkkunsa kiljaisuihin heränneenä kysyi, että eihän meille enää tule vauvoja, minun oli helppo vastata kieltävästi. Olen oman osani valvonut ihan HC-luokituksella ja se on asia jota en todella kaipaa takaisin, niin ihania kun vauvat ovatkin. Mutta reissu tehtynä ja mukavaksi kehuttuna. Kun hymyillen halasimme eron hetkellä, jokaisen silmissä pilkahti kuitenkin ehkä pieni helpotus siitä, että se on ohi. Selvisimme. Ja ensi vuonna taas uudestaan! 😅
Kalajoelta Kokkolan ohi ajellessani olin helpottunut myös siitä, että vielä ei ollut aika kurvata sinne vaan jatkaa kasitietä pitkin kotiin. Kotona on ihmisen hyvä olla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)