Stressin kourissa

Blogissa on ollut hissua, koska sukissa alkoi olla pissua. Minut kohtasi jäätävä stressi. Kokkolassa on aloitettu selkeä loppukiri ja kolme viikkoa sitten koin savuttaneeni oman jaksamiseni kanssa jonkinlaisen lakipisteen. Gradu lillui jossain saavuttamattomissa ja lipsui jatkuvasti käsistä. Oppimistehtäviä satoi edellisten päälle ja valmista ei tullut mistään. Migreenilääkereseptin uusiminen alkoi olla arkirutiini. Kun vihdoin pääsin kämpille kahdeksalta illalla kääriydyin sikiöasentoon sängylle ja tuijotin mykkänä Netflixiä pakastepitsa kainalossa. Tiuskin jopa Poppaselle, joka mustine silmänalusineen ja saman paineen alla olisi ollut enemmän myötakarvaansilittelyn tarpeessa. Onneksi anteeksipyyntö ei yleensä tartu kurkkuuni. Herra Kauppatieteilijä joskus jonkin harjoittelun yhteydessä sanoi, että kun Anu lakkaa hymyilemästä niin sitten on tosi kyseessä. Nyt ei enää hymyilyttänyt. Kauppatieteiljä on myös sanonut, että aluksi arasteli minua, koska olin hänestä sellainen perinteinen voimakastahtoinen pohjalainen ämmä. Eli en kyllä lähtisi hänen ihmistuntemustaan kyseinalaistamaan. 😄

Mutta nyt olen lomalla. Tai tavallaan lomalla. Tai en oikeastaan yhtään lomalla, mutta aiemmalla työkokemuksella kuitatun harjoittelujakson ajan olen kotona ja seuraavien kahden viikon aikana on tavoitteena saada kirjallinen tuotanto ajantasalle. Listalla on 16 tehtävää. Maanantaina aloitin letkeästi uskonnon pedagogiikalla ja reflektoimalla novellinomaisesti Markuksen evankeliumia jonkin opetuslapsen näkökulmasta. Haastavuutta eläytymiseen lisäsi, etten Juudasta lukuunottamatta muistanut yhtäkään opetuslasta nimeltä. Ja Juudaksena olo ei kuulostanut kovin mairittelevalta. Yritin myös ensin lukea Johannesta, mutta sen verran oli mies ollut kirjoittaessaan runollisella tuulella, että ei ihan maallikolle kaikki vertauskuvat auenneet. Hänen jälkeläisiään löytynee kirjoitustyylin perusteella pääteltynä todennäköisesti myös gradumme metodikirjallisuuden kirjoittajien joukosta. Melkoisen ääneen tavattavia teoksia nekin. Mutta pikkuhiljaa.

Kotona näin arkena olo on ollut melko jännittävää. Satunnaisten perjantaipäivien lisäksi en juuri ole viimeisen vuoden aikana arkeen osallistunut. Haastavuutta lisäsi se, että Työnjohtaja irroittautui heti kolmen päivän koulutukseen. Jätti minut siis vastuuseen kaikesta. Todella edesvastuutonta. Ensimmäisenä iltana söimme lasten kanssa kalapuikkoja (pelkästään), koska unohdin käydä kaupassa, ja toisena sain jo perunoitakin keitettyä kaupan einesjauhelihapihvien kylkeen. Harrastuksiin oli kiire. Kavereiden luo oli kiire. Nukkumaan oli kiire. Ja aamulla kouluun oli kiire. Ai miten tulikin yhtäkkiä ikävä yksinäisiä aamuja Kokkolassa. Minä olen toki luonnollisesti niitä äitejä, jotka ovat kiireessä ihan parhaimmillaan ja nauttivat siitä, että saavat toistuvasti pyytää kännykänruutuun liimautuneita jälkeläisiään liikkumaan edes mikrometrin kokoisia nykäyksiä kohti valmiiksi katettua aamupalapöytää. Rakas päiväkirja, tämän koettelemuksen myötä muistin, miten kiitollinen olenkaan Työnjohtajalle siitä, että hän pyörittää tätä sirkusta viikosta toiseen.

Alkushokista selvittyäni hommat ovat alkaneet luistaa ja olen päässyt takaisin ohjaksiin. Lanseerasin kotiin uuden mantran: ”jos sinulla ei ole toisesta hyvää sanottavaa, älä sano mitään”. Murkun mielestä se pitää sisällää myös minusta tekemättömien läksyjen ja kotitöiden sekä ylipaukkuneen peliajan äärellä lähtevät kimeät äänet. Kerroin, että ne on valitettavasti rajattu sopimuksen ulkopuolelle. Käytöskoulu luo perustaa asialle, joka on tapahtuva lähiviikkoina. Perheemme on tähän astisen yhdessäolomme suurimman haasteen edessä. Aiomme lähteä Lappiin. Saariselälle. Yhdessä. Henkilöautolla. Jos suljen silmäni, aistin miten pääni päällä vilkkuu suuri punainen kyltti, jossa lukee ”VIRHE”.

Työnjohtajalla on aina ollut jokin fiksaatio Lappia kohtaan. Hän haaveilee jopa asuvansa siellä jonain päivänä. Työpaikkansa kautta hänellä on mahdollisuus vuokrata Saariselältä mökki, jonne menemisestä on käyty lukuisia keskusteluja. Minusta 12 tuntia henkilöautossa yhdessä tekemiemme jälkeläisten kanssa on tähän asti kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin parisuhde Ilkka Lipsasen kanssa. Sopii joillekin mutta ei kiitos minulle. Syksyllä saunanlauteilla kuitenkin vihdoin myönnyin (Lappiin, en Dannylle). Työnjohtaja oli liekeissä ja rehellisyyden nimissä itsekin innostuin. Onhan se varmasti hieno kokemus. Siis kaikki muu paitsi se matka. Perheemme koostuu kolmesta alaikäisestä, joiden kestävyys yhteisestä autossa istumisesta rajoittuu noin viiteen kilometriin. Sitten tulee ensimmäinen riita. Tai oksennus. 💖 Tiputin puhelimeni lasten ystävänpäivädiscossa vessanpönttöön ja samalla sieltä hävisivät kaikki tiedot mukaanlukien ihmisten puhelinnumerot. Hätäkeskuksen numeron muistan ulkoa. Se riittänee. Ja myös Työnantajan Lappiin muutto voi olla lähempänä kuin uskommekaan. Paluumatka saattaa olla henkisesti liian kova pala, kun tiedämme jo mitä on odotettavissa. Laitamme osoitteenmuutoskortteja tulemaan.

Joka tapauksessa,
mukavaa talvilomaa!
Anu

Hot yoga my ass

Kirjoitan tätä vapisevin käsin. Kipu, joka tuntuu jokaisella näppäimen painalluksella muistuttaa minua siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut. Minun on yhä vaikea puhua siitä ääneen, mutta yritän, koska tiedän, että asioiden kohtaaminen on osa toipumisprosessia.

Tilanne karkasi käsistä viikko sitten. Yliopistokeskuksella liikkui huhu, että paikallisella kuntosalilla on ilmainen tutustumisviikko. Jo sana ”kuntosali” aiheuttaa minussa väristyksiä, joten asia ei koskettanut minua millään tavalla. Pumpanen, joka on melkoinen tehopakkaus, oli kuitenkin kuullut kokeneemmalta kolleegaltamme, kunnioitetulta Tietäjänaiselta, että kuntosalilla vedettävä Hot yoga on taivaallista. Hot yogassa pyritään hyvään oloon venyttelemällä lempeästi pimeässä lämpölamppujen alla, sanoi markkinointiosasto. Katsoimme Poppasen kanssa toisiimme. No nyt alkaa kuulostaa sellaiselta liikunnalta, joka on kuin meille luotu. Ilmoittauduimme. (Virheeni numero yksi.) Yogahuumasssa houkuttelimme mukaamme myös St. Petersburgin, joka on toki sellaisessa fyysisessä kunnossa, että ei selkeästi vieroksu minkäänlaista urheilua.

Elämä on viime viikkoina palannut hektisiin uomiinsa, joten unohdin koko yogan, kunnes koitti keskiviikko aka treenipäivä. Luennot kestivät kuuteen ja lämpölamput alkoivat lämmetä 18.40, joten jo kävellen suoritetun siirtymän aikana alkoi hiki nokkua. Kämpillä lisäksi tajusin, että minulla ei ole yhtäkään t-paitaa vaatekaapissani. Koska vartaloni ei enää imartele ihonmyötäisiä toppeja, vedin päälleni A-linjaisen pitkähiaisen paidan. Virhe kaksi.

Kuntosalille päästyämme hakeuduimme pukuhuoneisiin. Minun on vaikea kuvitella montaakaan muuta niin ahdistavaa paikkaa. Pukuhuoneessa tungeksi juuri kuntoilleita hikisiä ihmisiä tiukoissa trikoissaan ja urheilutopeissaan. Suurimmalla osalla pukuhuoneen naisista oli sellainen hyppyripylly, että sen päällä voisi huoletta kantaa litran maitopurkkia. En ole herkästi hämmentyvää sorttia. On olemassa harvoja tilanteita, joissa olen epävarma. Tämä oli sellainen. Eikä se edes johdu siitä, että samanlaisissa urheilutrikoissa minun pyllyni näyttäisi pikkuisen liikaa hiivaa sisältävältä, kipostaan ulospyrkivältä pullataikinalta. Jokin pukukopin ilmapiirissä on ahdistavaa. Ehkä se, että siellä olevat ihmiset tekevät sitä, mitä minunkin pitäisi, mutta en viitsi. No, Pumpanen ja Poppanen, joka yllätyksekseni onkin ryhmäliikunta-ihmisiä, tsemppasivat minua hienosti. Pian päästään lämpöön rentoutumaan. Aaaaah...

Yogasaliin astuessamme huomasimme, että muilla osallistujilla oli edessään jonkinlainen puinen kaari ja matto. Lisäksi ohjaaja pyysi meitä hakemaan vyön ja pallon. Epäilykseni alkoivat nousta. Haimme kuitenkin kiltisti tarvikkeet ja asetuimme paikoillemme lämpölamppujen alle. Ehkä kaarien päällä venyttely on tehokkaampaa. Pälyilin ympärilleni. Muilla osallistujilla oli sisäkengät jalassa. Muilla osallistujilla oli juomapullot. Samassa ohjaaja toivotti meidät tervetulleiksi Speco Hot Empowering tunnille, jossa tavoitteena on tehdä sinusta vahva ja energinen. Ja teille uusille osallistujille tiedoksi, että kyseessä on siis lihaskuntoa kasvattava voimakas kehonpainoharjoittelutunti 38 asteen lämpötilassa. MITÄ?! Eieieieieiei.... Me. Liikuntaa. Vieroksuvat. Pulliaiset. Olimme. Väärällä. Tunnilla. Tämä on jokin jumppa!!!

Silmät frisbeekiekon suuruisina mulkaisimme Poppasen kanssa toisiamme itkun ja naurun kilpaillessa siitä kumpi pääsee ensin ulos suusta. Stereoista alkoi pauhata afrikkalaisvaikutteinen rytmimusiikki ja ohjaaja käski levittää kädet tuulenhalkoja-asentoon. Nyt oli myöhäistä pyllistää...kakka oli jo housuissa. Ja niin me kyykkäsimme, punnersimme, teimme vatsa- ja selkäliikkeitä lämpölamppujen paahteessa ja pitkähiainen paitani liimautui makkarankuorimaisesti kiinni kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yläkehossani. Punnerrusliikeitä sai kaaren avulla, ja uuden opsinkin hengessä, tehdä kukin omalla tasollaan. Minä helpotin niin paljon kuin pystyin ja siltikin allit huusivat hoosiannaa. St. petersburg veti vieressä vaikeinta linjaa. Poppasta en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin joutuvani hysteriaan. Hien karvastellessa silmissä näin kangastuksia pimeästä salista, jossa lahnoina makoilemme ja venymme euforiaan.

Tunnin päätyttyä raahauduin vapisevin jaloin pukuhuoneeseen. Koettelemuksesta mykkänä puimme päällemme ja kävelimme alas. Ohittaessamme äskeistä kärsimyksen kenttää, näimme lasioven läpi pimeydessä makoilevat ihmiset. Ai, nyt se sitten olisi. Ehkä universumi yritti sanoa jotain. En kuuntele.

Fyysisesti ja henkisesti raskas viikko siis takana. Ilonaiheista suurin on se, että gradumme on ottanut oikeasti lähtökiihdytystä ja olemme päässeet tekemisen makuun. Positiivisen pedagogiikan airueet ja kouluilon lähettiläät ovat matkalla maistereiksi.

Gradupyrkimyksiä

Minulla on tapana vetää sunnuntaisin lähtökilarit. Lähtö hermostuttaa. Tuntuu, että kaikki jää jotenkin kesken. Pippurin haalari on yhä likaisena pyykkikorissa, poikien seuraavan viikon kokeisiin jäi sitten kuitenkin treenaamatta ja  omien tavaroiden pakkaaminenkin on ahdistavaa. En sitten taaskaan saanut viikonlopussa maailmaa valmiiksi. On huono omatunto lähtemisestä ja etenkin siitä, että lasten nukkumaanmenoa takutessani jopa jo vähän odotan seuraavaa iltaa, jolloin voin valmistautua nukkumaanmenooni yksin, hiljaisuudessa ja katselemalla Netflixiä. Ja miten keski-ikäinen perheenäiti käsittelee nämä negatiiviset tunteet? No luonnollisesti raivoamalla pikkuasioista, nakkelemalla niskojaan ja paiskomalla tetraalisesti pitkiäkalsareita matkalaukkuun. Ai miten aikuismaista. Viime sunnuntaina perinnettä toteuttaessani kuulin Työnjohtajan kuiskaavan lapsille, että ei välitetä, ei äiti teille oli kiukkuinen, sitä vaan harmittaa lähteä.  Miten viisas ja ihana hän onkaan.

Lomien loppuminen on minulle muutenkin perusviikonloppua kovempi ponnistus. Koska olin ollut kotona pitkään, ajattelin luonnollisesti, että perhe ei missään tapauksessa pysty palaamaan arkeen, ellen ohjeista heitä kunnolla. Kutsuin kokoon perhepalaverin. Istutin lapset ja Työnjohtajan keittiönpöydän ääreen ja vedin eteen tyhjän sopimuspaperin. Aloimme kirjata (äitijohtoisesti) ylös teeesejä, jotka juhlallisesti lopuksi allekirjoitettaisiin. Näin kangastuksena edessäni hetken, jolloin yhdessä asiaa pohtien kirjaisimme ylös peliajat, nukkumaanmenoajat, läksyjentekoajat, tiskikoneentyhjäysvuorot, oman huoneen siivous säännöt, kissanruokintavastuut ja vanhempien leikki- ja pelivelvollisuudet, joihin koko perhe sitoutuu, koska niistä on yhdessä päätetty.

Saimme paperille kaksi palluraa, kun ilmassa oli ensimmäinen riita. Työnjohtaja nousi pöydästä ja sanoi, että eiköhän tämä ole nähty. Virhe. Miten voidaan sopia perheen yhteisistä säännöistä kun toinen vanhempi ei tue toista ratkaisevalla sopimuksenkirjoittamishetkellä?! Työnjohtaja täysin asiattomasti ilmoitti, että kaikkein ironisinta tässä on se, että näitä sääntöjä kirjoittaa ja vaatii henkilö, joka ei aio olla paikalla kun niitä toteutetaan. Ja että perheessämme on kirjoiteltu vuosien varrella jos jonkinmoisia sääntöjä, joita on liimattu jääkaapinoveen ja joiden mukaista elämää on eletty maksimissaan kolme vuorokautta. No...no...no tällä kertaa asiat olisivat menneet toisin, mutta, jos ei kerran kiinnosta niin ei sitten. Yrittäkää sitten elää ilman minun johdatustani. Katsotaan kuule miten käy. Tiistaina soitin kotiin ja ajattelin nyt kuitenkin lempeästi ilmoittaa, että muistavat Potterilla olevan seuraavana päivänä hiihtoa. Työnjohtaja sanoi, että läksyt on tehty ja sukset ovat jo koululla, koska täällä on kuule tänään jo hiihdetty. Hitto. Toimivat sittenkin ilman kauko-ohjausta.

Kokkolassa kaikki alkoi siitä, mihin me asiat joulukuussa jätimme. Paitsi että laitoksella oli 45 uutta opiskelijaa. Kyllä oli jännää! Vuodessa meistä oli tullut konkareita. Meitä arvostettiin ja katsottiin ylöspäin. Meistä haettiin lohtua ja tukea. Me omalla olemassaolollamme loimme heille unelman siitä, että vielä joskus heistäkin voisi tulla meidän kaltaisiamme. Annoimme tavallaan heidän elämälleen tarkoituksen ja päämäärän. Olimme johdatuksen tähtiä, jotka.... No niin. Joka tapauksessa mukavaa, että uusi sukupolvi on saapunut. Se tarkoittaa sitä, että meidän aikamme on käymässä vähiin. Lukujärjestyksessä on enemmän aukkoja. Valitettavasti vähemmän läsnäoloa tarkoittaa enemmän gradua.

Olemmekin Poppasen kanssa päässeet ihan hurjaan nousukiitoon. Haimme valtavan kasan gradukirjoja kirjastosta ja asetuimme niiden kanssa näyttävästi aulatilaan. Tässä kuulkaas tehdään tutkimusta ja tiedettä. Uskottavuuttamme hieman nakersi se, että moni oman vuosikurssimme opiskelijoista pyrskähti nauruun nähdessään meidät kirjapinon takana. Kysyivät, että mitä me oikein yritämme. No opiskella, saateri. Kirjoittaa sitä hemmetin gradua. Tai ensin nyt tutkimuslupahakemusta, että pystymme keräämään gradumme aineiston. Olimme ohittaneet tällaisen pienen yksityiskohdan. Hups. Graduohjaajamme, armoitettu professori Juha Hakala, oli silminnähden tyytyväinen ahkeruudestamme. Pöytämme eteen pysähtyessään hän moitti vain englanninkielisten teosten vähyyttä. Sanoimme hakkineemme ensin näyttävyyttä näillä kotimaisilla. Kasassa oli eräs teos jopa kahteen kertaan. Niin omistautuneita olemme nyt etenemään maistereiksi. Olemme nauttineet myös tällä viikolla graduaamiaista. Ensi maanantaina luvassa on graduillallinen. Jos ei näillä eväillä valmistu niin ei millään. Ruokailun ohessa pitäisi tosin ilmeisesti keskustella myös graduun liittyvistä asioista. Työstämme vielä sitä puolta.

Linnanneito palasi joululomalta graduhuopaan kääriytyneenä. Sen kanssa on kuulemma mukava kirjoittaa ja graduohjaajan tapaamisessa sen alta voi epäselvästi mumista tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Innostuimme. Gradua jouduttaakseen Pumpanen ja DramaQueen joutuvat hankkimaan itselleen graduhevosen. Sensei ostaa graduauton ja minä haluan gradu-keittiöremontin. Jos tarkoituksena on valmistua, täytyy tehdä asioita, jotka vievät prosessia eteenpäin. Yritin markkinoida ajatusta kotona. Työnjohtajan mielestä keittiöremontti tehdään sitten kun alan viihtyä keittiössä enemmän. Eli ei ihan lähiaikoina...jos koskaan. Ja kyllä, hän tiesi mitä 15 vuotta sitten valitsi.

Viikonloppu on joka tapauksessa täällä. Sunnuntaina Pippuri aloittaa uuden harrastuksen. Tseedingin. (Cheerleadingin) Tarjolla oli myös aikuisten ryhmä. Hetken herkuttelin ajatuksella. Sitten herkuttelin suklaalla. Hauskaa viikonloppua! Onko siinä V? On! Onko siinä I? On!

Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu