Alku aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo?

Sunnuntai-ilta kotona oli kaoottinen. Ei yhtään helpottanut tilannetta, että myös lapset palasivat arkeen samana päivänä kun äiti lähti maailmalle. Joululomalla saavutettu lomailijaystävällinen päivärytmi ei palvellut enää tarkoitustaan. Nukkumaan mennessä ei väsyttänyt ketään, vaikka tulevan aamuherätyksen ankeus oli itsestään selvä. Pinnaa kiristi, tavarat olivat levällään ja äiti oli levällään. Nyyhkin makuuhuoneessa pakattujen matkalaukkujen äärellä, niistin hiaan ja mietin, miten monet pitkät kalsarit oikeastaan tarvitsen. Illalla sängyssä vannotin värisevällä äänellä Työnjohtajaa lukemaan lapsille satuja ja olemaan heille hellä. Vannoin rakkautta Työnjohtajaa ja yhteisiä lapsiamme kohtaan. Työnjohtaja kysyi, olenko unohtanut kertoa lähteväni puoleksitoista vuodeksi sotatoimialueelle eturintamaan vai olenko lähdössä Kokkolaan, josta tulen NELJÄN päivän päästä taas kotiin. Vastasin, ettei hän ymmärrä miten lopullista tämä on. Hän käski panna pään tyynyyn ja silmät kiinni. Fiksu mies.

Aamulla lapset olivat ennekkopeloista huolimatta reippaita. Sanoivat heipat ja painelivat halausten jälkeen kouluun. Pippurikaan ei tarrautunut vaan vilkutti iloisena auton ikkunasta. Minä toki niistin taas hiaan. Jännitti. Soitin OAJ:n jäsenrekisteriin ja muutin itseni opiskelijajäseneksi. Puhelimeen vastasi ihminen, jonka sukupuolta en pystynyt äänen perusteella määrittelemään. Yritin, mutta ei. Hämmentävää. Soitin myös Kelalle kysyäkseni mahdollisesta asumistuesta. Sieltä vastasi automaatti, jonka mukaan ei nyt kannattanut soitella. Ei sitten. Katsoin vähän Netflixiä.

Työnjohtaja jätti lihapiirakan syömättä ja vei minut sen sijaan ruokatunnillaan asemalle. Mukanani oli kuplavolsun kokoinen matkalaukku (jossa jos jäitte miettimään: kahdet pitkät kalsarit) ja pussillinen ulkoiluvaatteita. Halasimme. Hän lähti ja minä jäin. Juna tuli ja minä lähdin.

Kuten jo aiemmin mainitsin Kokkolassa minulla on valmiina oiva tukiverkosto, opiskelukaverini Poppanen ja Pumpanen, jotka samanlaisen elämäntilanteen lisäksi jakavat myös samanlaisen elämän asenteen. Olen heidän olemassa olostaan todella kiitollinen. Pumpasen kanssa jaan edellisten asioiden lisäksi myös yhteisen kodin. Opiskelijaboksin. Kahden aikuisen naisen soluasunnon. Viimeksi olen tehnyt saman Lahden kansanopistossa vuonna 1998. Eli en ihan eilen. Kimppakämppäilystä kirjoitan varmasti lisää kunhan pääsemme asumisen alkuun. Poppanen asuu postikorttimaisemassa vanhalla puutaloalueella. Vinot lankkulattiat, katossa parrut, kaakeliuunit ja pihasauna. Aaaahhh! Ei haittaa, että lämmintä vettä ei meinaa tulla ja kämpässä on melko kylmä. Se on idyllin hinta. Olen myyty.

Maanantaina hortoilimme keskustassa ja ihmettelimme kokkolalaisten ystävällisyyttä. Söimme pitsat, purimme laukut ja kävimme kaupassa. Mietin, mitä yksin asuvat ihmiset kaupasta ostavat. Päätin, että teetä, jukurttia ja mysliä. Ja porkkanoita. Laitan tämän mielenhäiriön alkuhämmennyksen piikkiin. Ensi kerralla ostan jo jotain muuta. Kuuntelimme perheestäni tehdyn radiohaastattelun puhelimen kaiuttimesta kokkolalaisen Alkon kuohuviiniosastolla. Taustalta kuulunut pienen tytön pulina sai silmäkulmani kimmeltämään. Nostimme kämpillä mukeilla kuohuvan maljan ja ihmettelimme. Tästä se nyt alkaa.