Lähikontaktissa

Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen tilansa, jonka sisäpuolelle tunkeutuminen tuntuu ihmisestä ensin ärsyttävältä tai epämiellyttävältä ja vielä lähemmäs tultaessa jopa uhkaavalta. Olen joskus lukenut rajan sijaitsevan noin 20-40 cm etäisyydellä kasvoista, mutta tämä varmaankin vähän vaihtelee myös ihmisestä riippuen. Sama pätee kosketukseen. Toisille kosketus kuuluu vain läheisiin ihmissuhteisiin ja toiset taas halailevat mielellään kaikkea puista puupäihin (itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon ja olen erikoistunut perheeni ja lähisukuni kokoonpanosta johtuen varsinkin puupäiden halailuun).

Liikunan opettamisen opiskelu on luokanopettajakoulutuksessa muutaman ensimmäisen didaktiikkakerran jälkeen ollut kaikkea muuta kuin asioiden opiskelua teoriassa. Teemme itse sen mitä oppilaatkin pääsisivät tekemään eikä tunneilla todellakaan löysäillä vaan vedetään hipat ja telinevoimistelut hiki päässä. Välillä joudumme tilanteisiin, missä oma henkilökohtainen tila ja sen rajat laitetaan koetukselle. Otetaan tässä esimerkiksi häntähippa, jossa kunkin pelaajan takapuolen kohdalla roikkuu naru, joita keräämällä saat itsellesi/joukueellesi pisteitä. Kun kolmatta kertaa kourit vahingossa vastakkaista sukupuolta olevan opiskelukaverisi takapuolta leikin tiimellyksessä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, että ei mennä enää mukavuusalueella. Ja sitten opetussuunnitelmassa luki paini.

Etelä-Pohjanmaan ja painin välille vedetään yhä mielelään yhtäkuin viivoja ja vaikka oma kotikuntani ei ole varsin painiurheilun pyhä kaupunki, naapuripitäjä on. Oman lapseni painiharrastuksen kautta olen aikoinani lähemmin tutustunut tähän jaloon lajiin ja ajatus painimisesta oli oikeastaan aika kutkuttava. Joillekin opiskelukavereilleni se oli selkeästi vähän vähemmän kutkuttavaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun liikunnan opettaja käski parista vanhempaa asettumaan maahan konttausasentoon alkoivat silmät muljahdella. Minä sen sijaan läimäytin Poppasta lautasille ja sanoin: paa kontilles, nyt painitaan. Ja oliko mahtavaa? Oli.

Jos paini ei varsin tunkenut omalle henkilökohtaiselle alueelleni, sen teki tauti. Opiskelun alkaessa mietin, mikä olisi viimeinen asia, minkä haluaisin kimpakämpässä kokea. Ajattelin, että se olisi ripuli. Ja mikä tuli maanantaina? No ripulihan se sieltä! Kolme naista, yksi vessa ja haju sellainen, että nenäkarvat tuntuu tarttuvan yhteen. Ai että. Moment of glory. Onneksi pahin tyhjennys ajoittui Pumpasen ja Poppasen nukumaanmenoajan jälkeen. Vietettyäni yön hiippaillen kakka housuissa vessan ja sängyn väliä päätin klo 4.45 että seuraava juna ja maineensa veroinen junan vessa vievät minut ja häveliäisyyteni rippeet kotiin sairastamaan. Viiden jälkeen seisoin jo asemalla ja kuudelta herätin Työnjohtajan kertomalla, että olen Pännäisissä tulossa ja mellevän tuliaisen kanssa. Tuliaiset jäivät onneksi kuitenkin jakamatta sekä lähtöruudussa että maalissa. 

Poppasen kanssa olemme ottaneet tavaksi maanantai-aamuna junassa päättää tulevan viikon painonpudotusteeman. Olemme kokeilleet leivättömyyttä, hidasta syömistä, vedenjuonnin lisäämistä, karkkilakkoa, liikunnan lisäämistä, salaatti-illallisisia, 8h syömistä 16h paastoa, rahkan syöntiä jne. Yhdestäkään ei ole tullut viikossa massiivisia tuloksia, joten olemme siirtyneet aina sulavasti seuraavaan. Ei olla jääty ns. tuleen makaamaan. 😄 Tämä mahatauti oli toistaiseksi toimivin. Muutamassa päivässä -4 kg. Käytän itse ja suosittelen. Bikinikelit täältä tullaan!