lauantai 25. maaliskuuta 2017

Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.





Hauskaa viikonloppua!

A

1 kommentti: