Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅
Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.
Hauskaa viikonloppua!
A
Voi ihana video!! Selviät sinä <3
VastaaPoista