Ystävyydestä ja tyttäryydestä

Minä olen onnekas. Jotenkin tätä omaa elämänmuutosta kipuillessani olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka toivovat minulle hyvää. Tänään ovenkahvassa odotti opiskelijan Survivalkit (suklaata, tonnikalaa, ristikkolehti, teetä, korvatulpat..) ja kehotus luottaa tulevaan. Liikutuin. Liikutuin myös joululahjaksi saamastani Sisu-askista ja kirjeestä, jossa muistutettiin epäröinnin kynnyksellä miettimään, paljonko rohkeutta uskallat jättää käyttämättä. Viime viikkojen aikana olen saanut monia muitakin viestejä, joissa kehotetaan pyytämään apua, jos sitä tarvitsen. Toivottavasti viestin lähettäjä on ymmärtänyt, että aion todellakin pyytää. Useamman kerran. Katsotaan monestako numerosta vastataan vielä keväällä 2018.

Minulla on myös vanhemmat ja anoppi, jotka ovat valmiita ottamaan isoa roolia perheemme arjessa. Siitä olen kiitollinen. Tiedän, että Työnjohtaja ei jää yksin. Ei ehkä myöskään silloin kun ehkä jo haluaisi. 😉 Olen myös kiitollinen puolisolleni, joka antaa fleksin venyä ja päästää vaimonsa lähtemään, on valmis ottamaan vastuun kantaakseen ja uskoo aidosti (vielä) sen olevan jotenkin helppoa. Kevättalven Noro-virus epidemia saattaa saada hymyn hyytymään. Rima kodinhoidon suhteen ei tosin ole asetettu kovin korkealle. Itsekin saatan pyöritellä pyykkejä koneessa useamman kerran vain koska en ole muistanut laittaa niitä siinä välissä koneesta kuivumaan. Onneksi kodinhoitohuoneeseen on ovi.

Tiedän ettei meidän elämäntilanteemme ole vaikeimmasta päästä. Minulla on ystävä, jonka aviomies on vuoden ulkomailla opiskelemassa ja käy kotona kääntymässä kahden kuukauden välein. Joissakin perheissä toinen vanhempi saattaa lähteä hakemaan Iltapäivälehteä tulematta koskaan takaisin. Itse olen viikkokunnassa kymmeniä vuosia kulkeneen isän tytär. Ehkä sen vuoksi arastelenkin lähtöä. Olen läheltä nähnyt, miten helposti joku perheessä voi jäädä sivuvaunun asemaan. Kun arjessa ei ole tiiviisti läsnä, jäävät pikkuasiat kertomatta. Ne, jotka oikeasti ovat sittenkin niitä tärkeimpiä. Tiedättekö? Ei yhdeksänvuotias perjantaina muista, että tiistain liikuntatunnilla teki maalin, vaikka ei osaa vielä edes pitää kunnolla mailasta kiinni. Tai että kaverin kanssa tullut riita on jo sovittu. Viisivuotias muistaa, että on syönyt päiväkodissa ruuaksi jäätelöä. Ei hän ole, mutta mikä minä olen väittämään kun en ole ollut paikalla. Kun 12-vuotiaalta puhelimessa kysyy, että mitä kuuluu, vastaus on "ihan hyvää" huolimatta siitä mitä oikeasti kuuluu. Ei ne keskustele. Yleensä vielä soitat väärään aikaan, just kun on peli kesken. Nettipeli. Ei voi keskeyttää. Oliko vielä muuta asiaa? Eikä joka päivä saa edes soittaa. Lisää kuulemma ikävää. Kyllä me täällä pärjätään, sanovat. Mutta miten minä pärjään?!

Onneksi minulla on ystäviä odottamassa myös jo Kokkolassa. Samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, joille lähteminen on yhtä vaikeaa. Kun vapisevin jaloin astun maanantaina junaan, istumapaikkani on tarkoin valittu kohtalotoverin vierestä. Hänet kuulemma tunnistaa vaimeasta nyyhkytyksestä ja nyrkkiin puristetusta, itkun kastelemasta perhekuvasta. Ohjeistin häntä siirtymään vessaan itkemään Parkanossa. Etelä-Pohjanmaalla julkista tunteidenilmaisua on totuttu katsomaan pitkään ja vähän halveksivasti kielellä naksutellen. Mitä ihmisetkin sanoo. Toinen ystävä odottaa perillä. Hän muuttaa kanssani samaan asuntoon. En ole yksin.

Työnjohtaja katsoo olohuoneessa säätä.
-Mitä kuule on Kertulla nyt päällä. Tuunny kattomaan. Mutta tukka on kyllä komiasti.

Tätä(kin) minun tulee ikävä.

A