Viikko 1.

Ensimmäinen viikko taputeltuna. Selvisin. Enää reilu 70 jäljellä. 😄

Ensimmäisen viikon tunnevuoristorataan olisin kaivannut välillä jarrumiestä. Viikon aikana olen jännittänyt, kaivannut, ollut surkeana ja yrittänyt sopeutua. Olen tuntenut itseni aasiksi. Olen joutunut tilanteisiin, joissa on pitänyt ylittää oman mukavuusalueeni rajoja. Olen aloittanut tutustumisen valtavaan määrään uusia ihmisiä ja huomannut, että he ovat aika mukavaa porukkaa. Olen saanut ystäviä. Olen ajellut hissillä "kotiin". Olen nukkunut hyvin ja heittäytynyt kokeilemaan uutta. Olen syönyt Poppasen leipomaa taivaallista pullaa ja jutellut Pumpasen kanssa elämästä pimeässä juuri ennen nukahtamista. Olen nauranut niin, että keski-ikäiset ja kolme kertaa synnyttäneet lantionpohjalihakseni ovat joutuneet todella koville. Olen varma, että joskus vielä lorahtaa. Ja olen varma, että tämä opiskelu on se, mitä minun kuuluu juuri nyt tehdä.

Illuusio siitä, että voisin esimerkiksi aloittaa uuden harrastuksen, karisi opiskelijainfossa, jossa keskimääräisen opiskelupäivän pituudeksi arvioitiin 10-12 tuntia. Jokaisella luennolla on paikallaolopakko ja luentojen lisäksi tehdään valtava määrä oppimistehtäviä. Kaikki oppimistehtävät tehdään kolmen hengen ryhmissä, joten en sitoudu ainoastaan omaan opiskeluuni vaan myös ryhmään. Jos minä sluibailen, se on pois muilta. Toisaalta pitkät opiskelupäivät varmistavat sen, että valmistuminen 1,5 vuodessa on mahdollista ja että viikonloppuina kotiin ei lähde opiskelija vaan vaimo ja äiti. No, opiskelemaan sinne on lähdetty eikä pubitikkaa heittämään.

Viikon suurin tragedia oli se, että Työnjohtaja ja lapset pärjäsivät loistavasti. Oma kaikkivoipaisuuteni ja korvaamattomuuteni on siis virallisesti ammuttu alas. Lapset on ruokittu, harrastukset on muistettu, kaikilla on ollut vaatteet päällä joka päivä ja vain yksi Wilma-merkintä unohtuneesta kotitehtävästä. Koti oli siisti, pyykit oli pyykkikopassa ja tiskit tiskattuna. Kympin suoritus perheenisältä. Keskiviikkona hän soitteli minulle tyhjästä kodista, josta lapset oli viety potkunyrkkeilemään ja uimahalliin, ja päivitteli kun on vähän liian helppoa. Pikkuveljeni kommentoi, että ainainen kaaos kodissamme täytyy johtua minusta, koska nyt siitä ei näytä olevan jälkeäkään. Näytän heille virtuaalista keskisormea, mutta olen salaa tosi tyytyväinen. Uskoni siihen, että tämä onnistuu, on suurempi kuin viikko sitten. Vähän toki uskon myös siihen, että tällainen siivousintoilu on alkuhuumaa. Kyllä tässä kuukausien mittaan ulkokulta karisee, sanokaa minun sanoneen. 😉 😈

Lapset ottivat minut vastaan halauksin, katsottiin elokuvaa ja makoiltiin sohvalla yhdessä sykkyrässä. Tänä aamuna Murkku jo muistutti minun olevan myrkkyä. Ei kohdella siis silkkihansikkain. Hyvä! Antaa tulla vaan koko rahan edestä. Äiti on nyt kotona.