perjantai 20. huhtikuuta 2018

Pakohuone selvitetty

Keskiviikkoiltana junassa klo 20.38 tuijotan tyhjyyteen ja toivon, etten nukahda ennen kuin juna saaapuu Seinäjoen asemalle ja minun pitää muistaa nousta siitä pois. Olen antanut kaikkeni. Maanantain jälkeen olen syönyt kolme migreenilääkettä ja nukkunut muutamia tunteja levotonta unta. Mutta se on tehty. Pakohuone toimi. Enkä tee tätä enää ikinä.

Maanantaina junassa Poppasen kanssa teimme suunnitelmat tulevalle viikolle. Meistä kumpikaan ei ole aiemmin opinnoissaan edennyt graduvaiheeseen asti, joten oli vaikeaa ennakoida mitä on tulossa. Hartaina toivoimme olevamme torstai-iltaan mennessä siinä mallissa, että pääsisimme kotiin. Vapaaviikon uhraaminen Kokkolalle kaihersi ikävästi, mutta samalla oli selvää, että jos tätä ei tällä viikolla saada valmiiksi alkaa aika loppua käsiin. Minun tapauksessani pakko on paras muusa. Koska kurjuus ei ilmeisesti ollut vielä maksimaalisissa mitoissaan, päätimme lisäksi ottaa pakohuoneen teemaksi "Laihdu sata kiloa viikossa, koska kammottava luokanopettajakoulutukseen kuuluvat uimaopetusjakso on vihdoin alkamassa". (Siinä, että 40 aikuista ihmistä lähtee yhdessä uimahalliin uimaan, on jotain syvästi häiriintynyttä.) Voin kertoa, että oli ehkä väärä viikko suklaan syömisen lopettamiselle. Pakkasimme myös mukaamme vain kaikkein virttyneimpiä vaatteita, koska se nosti mahdollisuuksiamme pysytellä poissa julkisista tiloista kuten kahviloista.

Aloitimme valmisteluilla. Aineiston tulostamiseen kului lähes kaksi tuntia. Ei siksi, että se olisi niin laaja vaan siksi, että ensimmäisen tunnin ajan yritimme tulostaa ymmärtämättä, että ilmainen tulostusoikeutemme oli käytetty eikä tavaraa saa koneesta pihalle ilman, että korttiin käy lataamassa lisää virtaa. Ahaa... Koska ostelun makuun nyt oli päästy, hankimme lisäksi erivärisiä tusseja ja niihin mätsääviä liimalappuja. Poppanen osti myös kivan, kissakuvioisen kangaskassin. Se oli elintärkeä osa prosessin onnistumista. Kävimme herkuttomilla ruokaostoksilla ja sulkeuduimme viimein asuntoon. Kello oli puoli seitsemän illalla eikä mitään konkreettista ollut analyysin eteen tapahtunut, mutta puitteet tutkmuksen tekemiseen olivat kunnossa. :D Illalla puolen yön aikaan aineisto oli käyty ensimmäisen kerran läpi ja alustava luokittelu oli valmis. Huoh. Väliunien paikka.

Tiistaina olimme jo ennen seitsemää ulkona asunnosta ja kävelyllä (koska aamun airobinen on kuulemma erityisen hoikentavaa). Alkumatkasta ei paljon puhuttu. Loppumatkasta meillä oli valmiina toimivat vastaukset maailman ympärstökatastrofin estämiseen. Edellispäivänä nautittujen passionhedelmien luvatut terveysvaikutukset olivat selkeästi tekemässä meistä superälykkäitä. Olimme uudet sankarittaret tieteen huipuilla. Tosielämän Sheldon Coopereiden märkä uni. Teimme hommia hurmoksessa...tai mielipuolisina. Ensimmäinen kuulostaa kauniimmalta. Yritimme jossain vaiheessa hakea syötävää lähellä sijaitsevasta aasialaisesta, mutta ravintola oli laittanut kaiken jäljellä olevan ruokansa ResQ-palveluun ja myivät "ei-oota". Ihmettelimme, sillä me jos kukaan olimme sekä rescuen että ruuan tarpeessa ja takuulla myös näytimme siltä.

Asunto, johon kaaos levittäytyi, alkoi näyttää mielenkiintoiselta. Me itse näytimme siltä, että asunnosta poistuminen alkoi olla riski, sillä se johtaisi todennäköisesti välittömän pidätykseen ja pakkohoitoon. Illalla muistin, etten ole pessyt hampaita koko päivänä. Suihkussakäymättömyyttä ei ollut vaikea unohtaa, sillä analyysihien haju alkoi täyttää asunnon. Olimme yhä yövaatteissa. Passionhedelmien teho alkoi taittua, älykkyys haihtui ja päässä surisi. Mutta tiistai-iltana klo 23 tajusimme, että kotiinlähtö saattoi olla tällä tahdilla mahdollista jo keskiviikkoiltana. Hitto! Lisää löylyä, ei tunnu missään! Ja niin se tapahtui. 2,5 vuorokaudessa kasassa oli analyysi sekä 40 sivua vielä toki hiomista vailla olevaa tieteellistä tekstiä ja mikä tärkeintä, me emme olleet käyneet kertaakaan toisiemme kurkkuihin käsiksi. Huh huh. Kävimme suihkussa ja lähdimme kotiin. Pakohuone sulkeutui.

Eilen koulusta tullessaan Potter istui hetken sohvalla hiljaa ja kysyi, voisinko minä, jos Työnjohtajan kanssa joskus eroamme, ottaa miehekseni Patrik Laineen. Hän perusteli valintaansa sillä, että hänkin sitten pääsisi peleihin ja olisi enemmän rahaa kun nyt on ollut viime vuosina vähän vähä. Sanoin lupaavani. Eihän se ole kuin ilmoitusasia. Herra Laine istuu ja odottaa puhelimen vieressä tietoa avioliittoni päättymisestä ja tarttuu kiinni heti kun se on vähänkin säädyllistä. Kuka parikymppinen NHL-jääkiekkoilija ei haaveilisi nelikymppisestä eteläpohjalaisesta perheenäidistä? Ja sehän olisi silläkin tavalla kätevää, että sitten Laineen äiti voisi lähteä kotiin kun täyttäisin hänen paikkansa keittiövelhona. Kyllä minä kuule Patrikille lämmittelisin pinaattilättyjä siinä missä omille lapsillenikin. Sanoin Potterille ettei kuitenkaan pidätä hengitystään. Avioliittoni hänen isänsä kanssa on vielä kovasti voimissaan ja olisi jotenkin epäeettistäkin lähteä nyt kun hän on viimeiset puolitoista vuotta uhrannut minun elättämiseeni ja yhteisten lastemme hoitamiseen. Potter oli kanssani samaa mieltä. Näin on hyvä.

Viikonloppuja,
Anu

Alla positiivisen pedagogiikan tutkijat tukehtuneina omaan positiivisuuteensa. :D



lauantai 14. huhtikuuta 2018

juoksemista oluttölkin, saunarauhan ja analyysin perässä.

Ammatinvalintani vuoksi olen aina kokenut jotenkin epämiellyttävänä tyhjien olut- ja viinipullojen palauttamisen pullonpalautusautomaattiin. Alkoholia tulee käytettyä lähinnä saunaolutmuodossa, mutta koska vältän palautustilannetta mahdollisimman pitkään, kertapalautuksen määrä nousee aina sen näköiseksi kuin kylpisin tuotteessa. Ja enemmän kun varmaa on se, että joka kerta kun lopulta kärrään kuorman K-kaupan eteisen automaattiin, joku oppilas ja hänen äitinsä, isovanhempansa ja koko muu sukunsa ovat päättäneet lähteä yhdessä kauppaan ostamaan reilunkaupan kahvia ja gluteenittomia terveystuotteita. Ja sitten hävettää. Ja tekee mieli selittää, mikä vain pahentaa tilannetta ja kaikki poistuessaan paikalta naurahtavat kiusaantuneina.

Luulin, ettei oluttölkkeihin liittyvä tilanne enää enempää voisi hävettää. Mutta kuvitellaanpa täysin hypoteettinen tilanne. Enemmän hävettävää voisi olla se, että olisit matkassa lapsesi kanssa autolla, jolla edellisenä iltana aviomiehesi (kutsutaan häntä tässä nyt sattumanvaraisesti nimimerkillä Työnjohtaja) olisi palannut tovereineen muutaman päivän työreissulta. Autossa olisi reissun jäljiltä vain muutama puolen litran oluttölkki, mutta kun avaisit oven, yksi tölkeistä pyörähtäisi autosta ulos. Yrittäisit ensin teeskennellä, ettet huomaa auton alla kolisevaa tölkkiä vaan lähtisit etenemään kohti takaovea päästääksesi lapsesi ulos autosta. Toivoisit tölkin pysähtyvän auton renkaaseen. Se ei tapahtuisi. Tölkki kurkistaisi iloisesti auton alta ja jatkaisi matkaansa viisteisen maaston ja tuulen avustuksella katua pitkin. Yhä ajattelisit, etteivät ihmiset varmaan huomaa sen tulleen meidän autostamme ja jatkaisit silloin jo luonnottomalta näyttävää puuhastelua. Luonnonystävä ja köyhä opiskelija sisälläsi kuitenkin huutaisivat, ettei sitä nyt ainakaan kyllä tuohon maahan jätetä, ja päättäisit sitten kuitenkin ottaa tölkin kiinni. Se lisäisi vauhtiaan ja lopulta huomaisit juoksevasi pitkin katua äänekkäästi kolisevan tyhjän tölkin perässä näyttävästi katseita keräten. Se se olisi vielä hävettävämpää kuin muutaman pussillisen palauttaminen siististi automaattiin. Onneksi ei tapahtunut mulle tänään.

Työnjohtaja on koppijääkiekon lisäksi alkanut harrastaa myös flipperin peluuta. Ensi viikonloppuna edessä on ensimmäiset kisat. Mentaalivalmennus ja herkistely on aloitettu. Ihan ei ole vielä minulle selvinnyt, mitä tämä tarkoittaa perheellemme. Mitä flipperiammattilaiset esimerkiksi tienaavat? Voinko lopettaa opiskelun ja ruveta vain rouvaksi? Täytyykö muuttaa ulkomaille? Kaiken tämän epävarmuuden keskellä tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa.

Vaikeaa on nykyään myös saunominen. Kun lähdin Kokkolaan, vannotin Työnjohtajalle, että joka viikko käydään yhä pihasaunassa. Sauna on vanha. Siellä ei ole sähköjä, sinne kannetaan vesi ja siellä on varmaan joskus joku synnyttänyt. Me olemme keskittyneet synnytystä edeltäviin toimenpiteisiin. Siellä me olemme vuosien mittaan kynttilän valossa  istuneet, puhuneet, nauraneet ja (lähinnä minä) myös itkeneet. Se oli meidän paikkamme. Kunnes Potter ymmärsi, että saunominen on muutakin kuin löylynottoa. Hän istuu lauteille eikä lähde pois! Hän puhuu loputtomalla tahdilla. Ja hän puhuu lähinnä ainostaan jääkiekkoa: luettelee tulokset, kertaa pelitilanteet, pelaajien seurahistoriat ja perhetaustat ulkomuistista. Joskus hän hairahtuu jalkapalloon, mikä ei muuta tilannetta kannaltani yhtään valoisemmaksi. Työnjohtaja pystyy edes osallistumaan kommentointiin, mutta minulle on sama vaikka hän puhuisi kiinaa. Minut. On. Ulkoistettu. Omassa. Saunassani. Hitto! Odotan hänen kohdallaan varhaista murrosikää, jolloin vanhempien kanssa saunominen alkaa tuntua hankalalta.

Ensi viikko olisi ollut työkokemuksella kuitatun harjoittelun vuoksi vapaa, mutta olemme Poppasen kanssa järjestäneet itsellemme leikkimielistä ohjelmaa. Olemme suunnitelleet minun ja Pumpasen asuntoon pakohuoneen. Huoneesta voi poistua joko valmiin gradun analyysin kanssa tai paareilla. Toivon ensimmäistä vaihtoehtoa. Paarit eivät mahdu hissiin ja talossa on kahdeksan kerrosta. Liian raskas homma jopa palomiehille. 😅

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Paljasta pakaraa ja reissukuulumisia

Viime sunnuntaina seisoin keittiössä. Olin juuri käynyt Murkun kanssa pitkän ja tiivissanaisen keskustelun tietokoneenkäyttötunneista, elämän tarkoituksesta ja siitä, ettei ensimmäisen maksimaalinen lisääminen voi tarkoittaa samaa kuin jälkimmäinen. Oli myös nälkä. Kolistelin kanta-astunnalla alakertaan, jossa Työnjohtaja istui ruokapöydässä edessään mikromakkara. Hän oli lähdössä jäähallille harrastejoukkueensa (sen, jossa jossa hän toimii koppipelaajana) pääsiäisturnaukseen hoitamaan tulostaulua. Toistan, että hän oli tehnyt itselleen mikromakkaraa. Eikä siis minulle ja lapsille mitään. Vaikka minullakin oli nälkä. Ja lapsillakin varmasti, jos olisin keksinyt  kysyä. Virhe. Suureleisesti aloin kuoria paistoperunoita ja totesin kovalla äänellä, että olisi kuule tosi kiva, jos tässä perheessä olisi kaksi aikuista, joista toinenkin edes vähän kantaisi vastuuta lastenhoidosta ja ruuanlaitosta. Työnjohtaja nosti hitaasti kasvonsa, katsoi minua säälinsekaisella katseella, jota käytetään ymmärtämättömien lasten kohdalla ja totesi: "En edes viitsi sanoa tuohon mitään". No, no, no....hitto! Tämä opiskelu on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet voittaa riidat lastenhoidosta. Ja puollustuksekseni kuitenkin alleviivaan, että minulla oli nälkä. Ja hän söi yksin. Mikromakkaraa. En edes tykkää mikromakkarasta.....

Kokkolassa kevään saapuminen tarkoittaa kaupungin muuttumista luistinradaksi. Lipsuu ja paljon. Kevään merkkejä tunnetusti on myös se, että ihmiset alkavat hymyillä ja pikkuhiljaa kuoriutua untuvatakeistaan. Poppanen vei asian uudelle levelille kulkemalla kaupungin läpi toinen vain sukkahousuilla verhoiltu pakara paljaana. Mekko oli kaduilla luistelun aikana lähtenyt kerimään itseään takin alle paljastaen iloisesti enemmän kuin ehkä oli tarkoitus. Vasta juuri ennen yliopistokeskusta hänen ohitseen viilettänyt Tietäjänainen huikkasi, että nyppääppä vähän helmoja. Ihmettelemme, miksi ohikulkeneista autoista kukaan ei ollut ruuvannut ikkunaa alas ja vislaillut vihjailevasti. Yliopistokeskus sijaitsee kuitenkin sekä ammattikorkeakoulun että ammattikoulun kanssa samassa ryppäässä. Eikö nykynuorille mikään kelpaa?!

Vaikka viime viikkoina tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, olemme saaneet myös jotain aikaiseksi. Olemme muiden tehtävien ohella kirjoittaneet Poppasen kanssa sekä gradumme teoria että metodiosuuden ja kuitanneet samalla kandintutkielman tehdyksi. Tähän astisen tuotoksemme esittely/opponointitilaisuudessa tarjoilimme Poppasen tekemiä rahkapullia ja Professori vakuutti muruset suupielessä sen vaikuttavan positiivisesti työn arviointiin. Sen varaan laskemme. 😅 Kovassa nosteessa ja itseluottamuksessa siirrymme seuraavaksi analysointivaiheeseen. Jotenkin aavistelen, että rahkapullaa saattaa kulua siinäkin.

Kokkolaanlähtöjä on jäljellä enää 10. Aika vähän. Henkilökohtaisesti se vähän hirvittää. On paniikkia siitä, ehdinkö tehdä kaiken ennen kuin kontaktiopetus loppuu. Luopumisen tuskaakin ehkä jo vähän. Mutta toisaalta myös odotusta siitä, että saan palata kotiin ja lakata repimästä itseäni kahden elämän välillä. Metkaa on ollut myös tehdä paluuta työmarkkinoille. Osa opiskelukavereistani tietää jo, missä ensi syksynsä aloittaa. Itse olen keskittynyt lähinnä työhakemusten täyttelyyn. Lähialueilta on ollut auki toistaiseksi vain virkoja, joihin minulla ei ole mitään saumaa ennen kuin lokakuussa vihdoin saan pätevyyttä osoittavan paperini. Syksylle tehtäväksi jää vielä syventävä harjoittelu, jonka saa tehdä ns. omaluokkaharjoitteluna, jos työpaikan saa. Toiveet ovat korkealla. Tästä saisi hyvän tekijän se, joka ymmärtää ottaa. Jokatapauksessa....yhtä hullulta kuin se, että opiskelu alkoi, alkaa tuntua se, että se pian loppuu.

Koska teitä varmasti mietityttää myös se, jäimmekö perheenä jumiin Saariselälle, vastaan ilokseni että emme. Vastoin kaikkia odotuksia edellisessä postauksessa mainitsemani hiihtolomamatkan kovin koitinkivi ei ollutkaan varsinainen matkustus. Haluan tässä kaikkien kasvojen edessä kiittää sydämeni pohjasta niitä ihmisiä, jotka ovat keksineet älypuhelimet ja mobiilidatan. Teini vajosi ruutukoomaan kotipihassa ja havahtui vain auton pysähtyessä mahdollista ruokkimista tai jaloittelutaukoa varten. Potter raportoi netistä jääkiekkotuloksia tasaiseen tahtiin ja Pippurikin, jonka henkisen selkärangan kestämiseen minulla oli kaikkein pienin usko, istui kuin tatti perille ja takaisin. Laskettelu oli vuosien jälkeen mahtavaa ja siihen osallistui ensimmäistä kertaa koko porukka. Nettiin postaamissamme kuvissa hymyili onnellinen perhe uskomattomissa maisemissa.

Mutta onhan tuo lapsiperhematkailu myös äärimmäisen kuluttavaa. Reissusta olisi saanut kuvia myös kädet muffissa seisovasta ja kotiääntä kovimmalla mahdollisella volyymillä käyttävästä äidistä, joka vannoi keskenään tappeleville jälkeläisilleen, että tämä TODELLAKIN on VIIMEINEN kerta kun IKINÄ lähdetään mihinkään. Pikkuisen tunnelmaa myös kiristi se, että mukaan koko viikon helpoksi ruuaksi ostamamme kinkku jäi syömättä, koska mökissä ei ollutkaan uunia vaan ainoastaan kaksi keittolevyä ja mikro. Jäinen sika kävi säkissään siis saariselällä ja matkusti kolisten samassa suksiboksissa sieltä myös takaisin. Kinkku oli lopulta sittenkin pääsiäispöydän kunkku.

Pikkuruisen mökkimme ainoan makuuhuoneen kerrossänkyyn joku Anssi teiniangstissaan oli kirjoittanut viestin tuleville sukupolville. "Tämä huone oli ainoa paikka, missä sain juhannuksen aikana olla rauhassa." Alla luki kaksi kertaa eri käsialoilla "sama". Tuota viestiä lomaviikon viimeisenä iltana tuijotellessani olin ottaa kynän käteeni ja jatkaa ketjua: "Dear Anssi & muut. Teillä oli tämä huone. Minä istuin muutaman kerran päivässä vessassa ilman fyysistä tarvetta siihen, koska silloin, edes minuutin ajan, sain olla yksin. Olisitte jukolauta olleet kiitollisia." Hymykuvien vuoksi kuulen itseni kuitenkin seuraavan loman lähestyessä sanovan: "Vitsit kun tämä oli ihana reissu. Mennäänhän taas."

Valtamediassa vellovista huhuista huolimatta blogi on siis yhä hengissä, vaikka kirjoittelun tahti on hiipunut. Hitto mikä kevät!