torstai 10. elokuuta 2017

Voi äitee ku moon taikinas

Lasken, että kesä on ohi kun aamulla postilaatikolle mennessä tarvitsee aamutakkia. Nyt on jo tarvinnut. Toisaalta niin taisi tarvita koko kesän. Ei tullut seksihelteitä eikä mummoalkkarihelteitä Etelä-Pohjanmaalle. Toisaalta loma on lomaa sateellakin ja olemme katsoneet lasten kanssa sohvalla sykkyrässä elokuvia kaikkien niiden tekemättömien uintireissujen edestä. Ehkä siinä tankattu läheisyys, ja oheistuotteena syntynyt rasvakerros, lämmittää talvella enemmän kuin uimalämmin järvivesi.

Tiistaina lapset aloittivat koulun. Pippuri meni esikouluun, Potter jatkoi alakoulussa neljännelle luokalle ja Murkku ponnisti yläkoulun puolelle. Ihanaa! Onko mitään niin mahtavaa kuin oppivelvollisuus?! 4-7 tuntia päivässä joku muukin tanii järkeä minun lasteni päähän ja keskuskeittiö tarjoilee heille lämmintä ruokaa. Olen onnellinen veronmaksaja! Olen myös puolueellinen veronmaksaja, koska oppivelvollisuus takaa minun työllistymiseni tulevaisuudessa, mutta uskon monen muunkin vanhemman jakavan riemun kanssani. Arki ❤

Jo viime syksy oli omalla kohdallani poikkeuksellinen, koska opintovapaan vuoksi en ollut kollegoiden rinnalla rivissä vastaanottamassa oppilaita. Olo oli todella haikea. Tänä syksynä haikeus hautautui kaiken sen tuskanhien alle, jota kesän aikana tehtäväksi suunnitellut opintotehtävät minusta nyt pusertavat ulos. Päätin, että lomailen lasten kanssa niin kauan kunnes koulu alkaa enkä mieti yhtäkään opintotehtävää. En todella miettinyt. Lilluin lomalla. Nyt kun istun koneen ääressä, huomaan, että olen menettänyt kyvyn kirjoittaa minkäänlaista tieteellistä tekstiä, lukea kasvatusalan kirjallisuutta tai ajatella ylipäätään kokonaisin lausein. Kyllä on taikinaa. Nollamotivaatiota lisää se, että kotona on vilkkaan kesän jäljiltä ihanan hiljaista, Netflixin käynnistyspainike on tekstinkäsittelyohjelman vieressä padin ruudulla ja pakasteesta löytyy kaikenlaisia jäätelöpaketin loppuja, joista ei riitä syötävää kaikille, mutta yhdelle kerrallaan hyvinkin. Ja jos ihan pikkuisen ensin hinkkaan Facebookia ja selaan kivoja ideoita Pinterestistä, niin sitten aloitan... Ja sitten onkin jo nälkä eli ruokatunti. Argh! Myydäänkö ihmisille sähköpantoja, jotka reagoivat keskittymisen harhailuun? Olisi tarvetta.

Kesän aikana perheemme on myös kasvanut. Omantunnontuskissani viime syksynä annoin viimein periksi lasten lemmikkihaaveille ja hankimme kissan. Korvaahan eläin toki lapsensa hylkäävän äidin läsnäolon ja vähentää myöhempää terapian tarvetta. En koskaan varsin ole ollut eläinihminen. Pidän toki eläimistä, mutta en ikinä ajatellut omistavani sellaista. Helmi aka Hempukka aka Mustan Helmen Kirous ei varsin ole mikään sylikissa vaan pikemminkin introvertti oman tiensä kulkija. Häntä saa kyllä silittää kun kaikki tähtimerkit ovat kohdallaan, mutta pääasiassa hän ignooraa ympärillään olevat ihmiset ja keskittyy omiin puuhiinsa. No tänä kesänä niitä tuli toinen: pienenpieni Heimo aka Hemmo aka Dude. Ja onhan hän nyt ihana. Hän rakastaa syliä ja tuijottaa suurilla silmillään jokaista liikettäni. Minusta tuli hullu kissanainen. Kun olen vanha (vanhempi), lapset ovat muuttaneet maailmalle ja Työnjohtaja on muuttanut Espanjaan parantelemaan reumatismia, kasvatan pitkän harmaan tukan ja hautaudun pieneen mökkiin meren rannalle sadan kissani kanssa. Pukeudun kaapuihin, polttelen verannalla keinutuolissa hampaattomalla suulla piippua ja pikkulapsiperheissä kerrotaan minusta pelottavia tarinoita lapsille, jotka eivät suostu syömään kiltisti ruokiaan.

Ja millainen oli Pariisi? Ihana. Iso. Kansainvälinen. Pariisi oli kaupunki, jossa neljän päivän aikana sai jalat rakoilla huhtoa, että näki edes murto-osan siitä, mitä kaupungilla oli annettavaa. Pariisissa historia oli elävää, kulttuuri jokapäiväistä ja sää lämmin. Ja minua pidettiin kädestä. Hyrisin onnesta. Pariisissakaan ihmiset eivät puhuneet toisilleen metrossa eikä kukaan tyrkyttänyt matkamuistoja tai ravintolan ruokalistaa. Siellä oli suomalaisen umppelon hyvä olla kaikessa rauhassa. 😁 Toisaalta Pariisissa poliisit kulkivat näyttävästi luotiviiveissä ja rynnäkkökiväärit olalla. En ole ihan varma saivatko he minut tuntemaan oloni turvalliseksi vai turvattomammaksi. Ja Pariisissa lapsiperheitä asui kadulla. Se näky sykähdyttää minua joka kerta ja minun on vaikea kävellä ohi. Et voi pelastaa kaikkia, sanoo Työnjohtaja. Mutta onko oikein, että en edes yritä. Sateisessa Suomessa on kaikesta huolimatta asiat vielä aika hyvin.

Kotiopiskelua on vielä reilut kolme viikkoa jäljellä. Toivon todella koneiden tästä käynnistyvän ja valmista syntyvän ennen syyslukukauden alkua. Jotain graduhommiakin täytyisi puskea alkuun. Hikihiki. Onnellista on se, että saamme Pumpasen kanssa vihdoin syksyllä palata omaan asuntoomme, jossa remontti on saatu kesän aikana päätökseen. Täytyy varmaan pitää uuden vessan tuparit. Pukeudutaan suihkumyssyihin ja kylpytakkeihin, tarjoillaan Bonbonin Murkun liruja ja jokainen vieras saa vetää kerran pöntön.

A

Ps. Minut kutsuttiin juttelemaan tähän astisesta taipaleestani myös radioon Yle Pohjanmaan taajuudelle ensi maanantaina 14.8. Klo 17 jälkeen. Kuuntele, jos haluat. 😄