perjantai 16. helmikuuta 2018

Stressin kourissa

Blogissa on ollut hissua, koska sukissa alkoi olla pissua. Minut kohtasi jäätävä stressi. Kokkolassa on aloitettu selkeä loppukiri ja kolme viikkoa sitten koin savuttaneeni oman jaksamiseni kanssa jonkinlaisen lakipisteen. Gradu lillui jossain saavuttamattomissa ja lipsui jatkuvasti käsistä. Oppimistehtäviä satoi edellisten päälle ja valmista ei tullut mistään. Migreenilääkereseptin uusiminen alkoi olla arkirutiini. Kun vihdoin pääsin kämpille kahdeksalta illalla kääriydyin sikiöasentoon sängylle ja tuijotin mykkänä Netflixiä pakastepitsa kainalossa. Tiuskin jopa Poppaselle, joka mustine silmänalusineen ja saman paineen alla olisi ollut enemmän myötakarvaansilittelyn tarpeessa. Onneksi anteeksipyyntö ei yleensä tartu kurkkuuni. Herra Kauppatieteilijä joskus jonkin harjoittelun yhteydessä sanoi, että kun Anu lakkaa hymyilemästä niin sitten on tosi kyseessä. Nyt ei enää hymyilyttänyt. Kauppatieteiljä on myös sanonut, että aluksi arasteli minua, koska olin hänestä sellainen perinteinen voimakastahtoinen pohjalainen ämmä. Eli en kyllä lähtisi hänen ihmistuntemustaan kyseinalaistamaan. 😄

Mutta nyt olen lomalla. Tai tavallaan lomalla. Tai en oikeastaan yhtään lomalla, mutta aiemmalla työkokemuksella kuitatun harjoittelujakson ajan olen kotona ja seuraavien kahden viikon aikana on tavoitteena saada kirjallinen tuotanto ajantasalle. Listalla on 16 tehtävää. Maanantaina aloitin letkeästi uskonnon pedagogiikalla ja reflektoimalla novellinomaisesti Markuksen evankeliumia jonkin opetuslapsen näkökulmasta. Haastavuutta eläytymiseen lisäsi, etten Juudasta lukuunottamatta muistanut yhtäkään opetuslasta nimeltä. Ja Juudaksena olo ei kuulostanut kovin mairittelevalta. Yritin myös ensin lukea Johannesta, mutta sen verran oli mies ollut kirjoittaessaan runollisella tuulella, että ei ihan maallikolle kaikki vertauskuvat auenneet. Hänen jälkeläisiään löytynee kirjoitustyylin perusteella pääteltynä todennäköisesti myös gradumme metodikirjallisuuden kirjoittajien joukosta. Melkoisen ääneen tavattavia teoksia nekin. Mutta pikkuhiljaa.

Kotona näin arkena olo on ollut melko jännittävää. Satunnaisten perjantaipäivien lisäksi en juuri ole viimeisen vuoden aikana arkeen osallistunut. Haastavuutta lisäsi se, että Työnjohtaja irroittautui heti kolmen päivän koulutukseen. Jätti minut siis vastuuseen kaikesta. Todella edesvastuutonta. Ensimmäisenä iltana söimme lasten kanssa kalapuikkoja (pelkästään), koska unohdin käydä kaupassa, ja toisena sain jo perunoitakin keitettyä kaupan einesjauhelihapihvien kylkeen. Harrastuksiin oli kiire. Kavereiden luo oli kiire. Nukkumaan oli kiire. Ja aamulla kouluun oli kiire. Ai miten tulikin yhtäkkiä ikävä yksinäisiä aamuja Kokkolassa. Minä olen toki luonnollisesti niitä äitejä, jotka ovat kiireessä ihan parhaimmillaan ja nauttivat siitä, että saavat toistuvasti pyytää kännykänruutuun liimautuneita jälkeläisiään liikkumaan edes mikrometrin kokoisia nykäyksiä kohti valmiiksi katettua aamupalapöytää. Rakas päiväkirja, tämän koettelemuksen myötä muistin, miten kiitollinen olenkaan Työnjohtajalle siitä, että hän pyörittää tätä sirkusta viikosta toiseen.

Alkushokista selvittyäni hommat ovat alkaneet luistaa ja olen päässyt takaisin ohjaksiin. Lanseerasin kotiin uuden mantran: ”jos sinulla ei ole toisesta hyvää sanottavaa, älä sano mitään”. Murkun mielestä se pitää sisällää myös minusta tekemättömien läksyjen ja kotitöiden sekä ylipaukkuneen peliajan äärellä lähtevät kimeät äänet. Kerroin, että ne on valitettavasti rajattu sopimuksen ulkopuolelle. Käytöskoulu luo perustaa asialle, joka on tapahtuva lähiviikkoina. Perheemme on tähän astisen yhdessäolomme suurimman haasteen edessä. Aiomme lähteä Lappiin. Saariselälle. Yhdessä. Henkilöautolla. Jos suljen silmäni, aistin miten pääni päällä vilkkuu suuri punainen kyltti, jossa lukee ”VIRHE”.

Työnjohtajalla on aina ollut jokin fiksaatio Lappia kohtaan. Hän haaveilee jopa asuvansa siellä jonain päivänä. Työpaikkansa kautta hänellä on mahdollisuus vuokrata Saariselältä mökki, jonne menemisestä on käyty lukuisia keskusteluja. Minusta 12 tuntia henkilöautossa yhdessä tekemiemme jälkeläisten kanssa on tähän asti kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin parisuhde Ilkka Lipsasen kanssa. Sopii joillekin mutta ei kiitos minulle. Syksyllä saunanlauteilla kuitenkin vihdoin myönnyin (Lappiin, en Dannylle). Työnjohtaja oli liekeissä ja rehellisyyden nimissä itsekin innostuin. Onhan se varmasti hieno kokemus. Siis kaikki muu paitsi se matka. Perheemme koostuu kolmesta alaikäisestä, joiden kestävyys yhteisestä autossa istumisesta rajoittuu noin viiteen kilometriin. Sitten tulee ensimmäinen riita. Tai oksennus. 💖 Tiputin puhelimeni lasten ystävänpäivädiscossa vessanpönttöön ja samalla sieltä hävisivät kaikki tiedot mukaanlukien ihmisten puhelinnumerot. Hätäkeskuksen numeron muistan ulkoa. Se riittänee. Ja myös Työnantajan Lappiin muutto voi olla lähempänä kuin uskommekaan. Paluumatka saattaa olla henkisesti liian kova pala, kun tiedämme jo mitä on odotettavissa. Laitamme osoitteenmuutoskortteja tulemaan.

Joka tapauksessa,
mukavaa talvilomaa!
Anu