perjantai 20. tammikuuta 2017

Tasapainotelua

Kello on 2.24. Perjantai. Tai itseasiassa lauantai. Olen kotona. Enkä saa unta.

Tällä viikolla teimme yliopistolla kuuden hengen ryhmissä monialaisen oppimiskokonaisuuden kurssin, missä yhdistettiin uuden opetussuunnitelman mukaisesti monia eri oppiaineita, erilaisia oppimistapoja ja oppimisympäristöjä. Kurssin tuotoksena kukin ryhmä teki 7-10 minuutin mittaisen videon, joka juhlallisesti julkistettiin eilen toisille ryhmille elokuvateatterimaisissa olosuhteissa. Yliopisto tarjosi popcornit ja mehut. Tunnelma oli katossa. Kiitosta ropisi joka ryhmälle sekä opiskelijakollegoilta että kurssin opettajilta. Olimme fiiliksissä, tunsimme yhteenkuuluvuutta ja kaiken kattavaa me-henkeä. Vähän kuin rippileirillä tai näytelmän karonkassa. Tiedättekö sen tunteen, kun yhdessä on saavutettu jotain omasta mielestämme hienoa, kuulutaan samaan porukkaan ja tuntuu siltä, kuin mikään ei voi viedä sitä tunnetta pois.



Näissä fiiliksissä lähdin kotiin. Kotiin, johon oli taas ihana tulla. Kotiin, jossa odottivat ne elämän tärkeimmät ihmiset. Kotiin, jossa viikon tuotoksesta on vaikea hehkuttaa, koska en halunnut kuulostaa siltä että se, mitä koen jossain muualla ihmisten kanssa, joita perheeni ei tunne, olisi tärkeämpää kuin se mitä koen kotona heidän kanssaan. Hehkutus on vaikeaa myös siksi, että Koti-ihmiset eivät näe asiaa samalla tavoin kuin itse sen näen. He eivät olleet mukana prosessissa. Heistä lopputulos ei ole niin mahtava, koska he eivät tiedä miten pitkä matka sen eteen on tehty. Joten en liikoja hehkuta vaan sujahdan kotimoodiin. Pesen vähän pyykkiä, teen jauhelihakastiketta ja kysyn: mitä TEILLE kuuluu?

Tämä viikko konkretisoi, että elän nyt kahta eri elämää rinnakkain. Se, mitä viikolla tapahtuu Kokkolassa, tapahtuu vain minulle. Se, mitä viikolla tapahtuu kotona, tapahtuu perheelle, mutta myös minulle, vaikka en ole täällä. Kun kuuntelen Potterin juttuja oppilaskunnan ekasta kokouksesta tai Työnjohtajan tuskaa jälleen laatikon ohi kusseesta kissasta, tiedän, missä nämä asiat ovat tapahtuneet ja tunnen ihmiset, jotka niihin liittyvät. Minun on helppo samaistua. Kun kerron Miikkasta, joka ylitti itsensä esiintymällä videolla, perheeni ei tiedä, miten hieno juttu se oli. Koska he eivät tiedä Miikkaa. Koska he eivät olleet siellä kun se tapahtui. Koska kaikki, mitä tapahtuu Kokkolassa tapahtuu vain minulle. Tasapainon hakeminen on vaikeaa. Haluan kertoa, mutta en halua hehkuttaa. Haluan, että he tietävät mitä viikolla puuhaan, mutta en halua, että heistä tuntuu siltä, että he eivät kuulu joukkoon.

Kaiken kaikkiaan viikko meni taas nopeasti. Nopeammin kuin ensimmäinen. Päivät täyttyvät tekemisestä ja äkkiä oli jo torstai ilta. Tyttäreni Pippuri osoitti suurta draaman tajua soittamalla torstaina kesken Poppasen ja Pumpasen kanssa viettämäni tortillaillan itku kurkussa. Lohduttoman nyyhkytyksen seasta sain selvää vain sen, että ikävä on nyt kova. No niin. Nyt se sitten alkaa. Silmät vesikaljamalla siirryin toiseen huoneeseen rauhoitteleman lasta, kunnes puhelimen taustalta kuului Työnjohtajan ääni, joka pyysi tytärtään ystävällisesti kertomaan mikä asia häntä oikeasti itketti. "Noku iskä ei päästä kaverin työ." Ahaa. No sitten. Loistava paikka pelata Mä soitan äitille -kortti.

Kokeilin myös etänä nuhdella Murkkua unohtuneesta matikan-kokeesta ja näköjään viikottaiseksi muodostuneesta läksyunohduksesta. Tabletilla Facetime-puhelussa näkyvän nalkuttavan äidin pään kuljettaminen meuhkaavan 12-vuotiaan perässä aiheutti lähinnä huvitusta eikä toivottua katumusreaktiota. 😂 Ehkä kehitämme menetelmää vielä vähän pidemmälle ennen seuraavaa kertaa.

Kello on 3.49. Lauantai. Kotipäivä. Iltasanomissa etusivulla kerrottiin, että Juha Mietokin on ottanut pankkikortin. Ensimmäisensä. Tällaisen muutoksen edessä minun ongelmani tuntuvat pieniltä. Ehkä minäkin selviän. Ehkä nyt saan unta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti