Minua pyörryttää. Aamun ensimmäinen ajatus on: mitä hemmettiä olen tekemässä?! Minä, jonka elämän keskiössä ovat aina olleet lapset ja perhe, olen lähdössä. Vapaaehtoisesti. Seuraavan puolentoista vuoden aikana olen enemmän poissa kuin läsnä. Olen ostanut itselleni riisipallovalaisimen ja 105 cm leveän runkopatjasängyn, jonne ei kukaan ryömi kylmien varpaidensa kanssa keskellä yötä. Käsittämätöntä. Kestämätöntä.

Parikymppisenä muutin opiskelemaan Jyväskylään. Luin puheviestintää, kasvatustieteitä ja erityispedagokiikkaa yliopistossa ja kuvittelin, etten koskaan palaa Etelä-Pohjanmaalle. Sitten rakastuin Työnjohtajaan, palasin, menin naimisiin ja rupesin synnyttämään. Tarpeeni lisääntyä oli valtava. Olin aina halunnut olla äiti. Opinnot jäivät kesken eikä se haitannut. Töitä riitti kyllä. Olen tehnyt luokanopettajan ja erityisopettajan töitä yli kymmenen vuotta ja siinä välissä olen synnyttänyt kolme lasta. Jokaisen lapsen välissä kävimme keskusteluja opintojen jatkamisesta, mutta aika ei ollut koskaan oikea. Lapsemme ovat olleet todella allergisia ja muutenkin rankanneet To do -listallaan yöllä valvomisen nukkumista korkeammalle. Pikkulapsiaikana olen mustien silmäpussien takaa yrittänyt lähinnä muistaa, miksi kävelin olohuoneesta keittiöön, ja aivokapasiteettini on riittänyt sellaisten kirjojen lukemiseen, joissa on enemmän kuvia kuin tekstiä.

Nyt kuopukseni on viisivuotias, lapseni nukkuvat öisin ja osaavat tehdä itselleen voileipiä ja nuudelia. Vuosi sitten kävimme taas Työnjohtajan kanssa jokavuotisen keskustelumme ja päätimme, että nyt tai ei koskaan. Kokkolan Chydenius instituutissa oleva luokanopettajien aikuiskoulutusyksikkö on nimenomaan jo yliopisto-opintoja ja työkokemusta omaaville ja sen hakupapereita olen käynyt katsomassa jo useampana vuonna. Nyt hain. Ja pääsin. Ja olen lähdössä. Tammikuun 10. päivä. Viikon päästä. Ou shit.

Toisaalta on helpottavaa, että koko syksyn kestänyt valmistautuminen on pian ohi. Kuvittelin, että syksyn aikana koululaiseni oppivat heräämään herätyskelloon, oppivat laittamaan itselleen illalla vaatteet ja repun aamua varten valmiiksi, täyttävät ja tyhjäävät astianpesukonetta pyytämättä ja huolehtivat koulutehtävistään niin ettei asiasta tarvitse olla koko ajan naputtamassa. Kuvittelin utopian. Lapset vetoavat siihen, että kyllä me sitten kun sä lähdet, eihän meidän vielä tarvitse. No, nyt minä olen lähdössä. Mielenkiinnolla jään odottamaan luvattua taianomasta muutosta toiminnassa.

Lähtöön liittyy myös odotusta, innostusta ja vähän (aika paljon) huonoa omatuntoa siitä, että minulla on pian aikaa itselleni. Voin aloittaa uuden harrastuksen. Voin käydä viikolla pubivisassa ja juoda oluen. Voin aamulla ennen kouluunlähtöä syöttää ja pukea vain itseni. Voin nukkua tyynesti tietäen, ettei yöllä kukaan herätä minua, koska sänkyyn tuli oksennus. Voin syödä kaikkia niitä ruokia, joita ei koskaan tule tehtyä koska "mitä tää on, yäk en syö". Ja ennen kaikkea opin uutta. Valmistun vihdoin ammattiin, jota rakastan.

Työnjohtaja kysyy sohvalta, muodostuukohan blogista Erään avioeron tarina. Ei kai. Eihän?! Hitto! Avioeroa en ole vielä osannut jännittääkään. Lisään sen samaan paniikkilistaan "miten selviän, kun en pääse lapseni joulujuhlaan" ja "miten pidättelen nalkutuksen navassani kun palaan perjantaina kotiin, jossa on totaalikaaos, lapset ovat samoissa vaatteissa kuin maanantaiaamuna ja ovat syöneet viikon pelkkiä nuudelia ja pakasteranskalaisia" kanssa. Toisaalta, jos hallitsen nalkutuksen ehkä avioeroakaan ei tule. ;)

Minä hyppään nyt junaan. Tervetuloa mukaan matkalle.
-A-