Eilen tyhjensimme Pumpasen ja Poppasen kanssa väistötalomme ja muutimme kesäksi kotiin. Päivä olisi voinut olla haikea ellei olisi ollut niin hirveä väsy. Olin kuolla uupumuksesta. Viimeisten luentojen jälkeen istuimme koomaisina kahvilan terassilla odottamassa junan lähtöä ja tuijotimme tyhjyyteen. Ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana olimme Poppasen kanssa pääosin hiljaa. Se on maailman kaikilla mittareilla mitattuna kovan väsymyksen äärimmäinen muoto.
Jo maanantaina viimeinen kotoalähtö tapahtui nollamotivaatiolla. Pääsin liikkeelle vain, koska Murkku lähti saattamaan minua matkaan ja tuli jopa yhdeksi yöksi oikein perille saakka. Se tuntui samaan aikaan mukavalta ja kummalliselta. Palapelissä oli pala, joka oli väärässä paikassa. Luulen, ettei maisteriopiskelijoiden taukotilassa notkuminen lisännyt hänen opiskelumotivaatiotaan tai koulutuksen arvostustaan, mutta oli kiva näyttää missä ja kenen kanssa minä päiväni vietän. Kävimme elokuvissa katsomassa kun Wonder Woman pelasti aavistuksen liian pienissä vaatteissaan maailman, söimme hodareita ja pyöräilimme lämpimässä illassa merenrantaa pitkin kotiin. Huomasin ajattelevani, että vielä hän lähti. Vielä minä kelpasin. Vielä saan olla tällä tavalla pojalleni äiti ennen kuin hän kasvaa liian isoksi ja asiat muuttuvat. Ja olin kiitollinen.
Viimeisellä viikolla kävimme myös Poppasen ja Pumpasen kanssa ensimmäistä kertaa istumassa iltaa ulkona. Oli tyydyttävät terassikelit ja pöydällinen ihmisiä, joita kutsumme ystäviksi. Olimme hurjan (ja vähän säälittävän) ylpeitä itsestämme, kun pyöräilimme kebabhampurilaisten maku suussa kotiin puolen yön aikaan. Hyvä suoritus keski-ikäisiltä opiskelijoilta. Ja Pumpaselta, joka ei vielä ole sellainen. Siis keski-ikäinen. Opiskelijaelämä on muuttanut muotoaan. Ei ole Kokkolassa vietetty kymppitorstaita. Silloin edellisellä kerralla kun vietin, kymppi tarkoitti torstaihin liitettynä markkoja. Ei tätä settiä kyllä pystyisi jatkuvasti hampurilaisissa läpi vetämäänkään. Mutta satunnainen hampurilainen silloin tällöin...se tekee hyvää sielulle.
Elämä on viimeisen puoli vuotta liikkunut vihreässä putkikassissa edestakaisin. Se on ollut rankkaa. Ei siis varsinainen matkustaminen vaan ajatus jatkuvasta lähtemisestä. Nyt kassi on purettu ja putki on hetkeksi katkennut. En tiedä, miltä lähteminen syyskuussa tuntuu. En ajattele sitä vielä. Seinille maalaamistani piruista huolimatta elämänmuutos meni perheen kannalta yllättävän kivuttomasti. Työnjohtajasta tuli kotitöiden sankari. Hän ei kertaakaan sanonut "Älä lähde", eikä kertaakaan syyllistänyt minua siitä, että lähdin. Hän kannusti. Parisuhde kesti ja oikeastaan jopa parani. Lasten todistukset ja elämänlaatu eivät romahtaneetkaan ja minä opin olemaan murehtimatta hammaslääkäriajoista, jääkaapinsisällöstä ja pitkistä kalsareista. Ilman omia vanhempiani, veljeni perhettä ja Työnjohtajan äitiä sekä poikien opettajia ja Pippurin päiväkodin henkilökuntaa paketti ei tosin ehkä nyt olisi ihan näin kauniisti kääritty. Tipahdin siis alas omasta pilvilinnastani ja huomasin olevani hyvinkin korvattavissa. En äitinä (enkä toivottavasti myöskään vaimona 😅), mutta että kaikki toimii, vaikka en koko ajan ole despoottina kukkulan päällä komentelemassa. HYVÄ!
Ja ilman mahtavaa opiskelijaporukkaa kuluneesta puolesta vuodesta olisi jäänyt aika paljon pahempi maku. Minun kevääseeni ei onneksi mahtunut suuria tragedioita. Joillekin mahtui. Oma sairastuminen, vakavan sairauden epäily tai läheisen sairaus koskettivat usempaa. Kaikkien parisuhde ei ehkä parantunut, toisten lapset saattoivat reagoida voimakkaammin. Joitakin kalvoi jatkuva huoli siitä, miten kotona pärjätään kun kaikki ei ole kunnossa. He olivat meistä kovimpia ja toivon kesän voitelevan haavoja. Olen onnekas kun saan viettää aikaa juuri näiden ihmisten kanssa tuolla aikuisten leirikoulussa. Heitä kaipaan kesällä keinussa. Syksyllä nähdään toverit!
Mutta nyt: KesäKesäKesä!!!!!!
torstai 22. kesäkuuta 2017
perjantai 16. kesäkuuta 2017
Saanko esitellä, laitoksemme uudet kasvot!
Laitoksemme koulutussuunnittelija on jo jonkin aikaa yrittänyt kalastella opiskelijoita tienvarsimainokseen, jonka tarkoituksena on luonnollisesti houkutella viattomia ihmisiä opiskelemaan itsensä luokanopettajiksi. Koska kuvauksiin ei varsin ollut tunkua, päätimme lopulta Poppasen kanssa uhrata itsemme pinnallisen mallimaailman alttarille. Koulutussuunnittelija pystyi hyvin pitämään pokkansa kun nostimme kätemme pystyyn ilmoittautumisen merkiksi. Tässä ovat laitoksen uudet kasvot! Luokanopettajakoulutuksen kirkasotsaisimmat opiskelijat! Buahahah! Luojan kiitos olimme menestyksekkäästi laihduttaneet koko alkuvuoden, joten painoin kuvauspäivänä vain kahdeksan kiloa enemmän kuin tammikuussa. Vastuu luokanopettajien aikuiskoulutuksesta ja oikeastaan koko Kokkolan yliopistokeskuksen tulevaisuudesta painoi raskaana niskassamme kun törötimme matematiikkasauvat ojossa ja keimailimme kameralle. Jossain vaiheessa kesää Kokkolan Prisman kohdassa on odotettavissa onnettomuussuma, kun kaksi suomalaisen opettajankoulutuksen kansikuvatyttöä lävähtää ruudulle. Kehotan välttämään huudeja. ;)
Kotirintamallakin on tapahtunut suuria. Poikani Potter, joka muistuttaa olemukseltaan lähinnä erittäin taipuisaa oljenkortta, on päättänyt tosissaan ryhtyä NHL-ammattilaiseksi. Hän ei toki ole ehtinyt pelata vielä yhtään kertaa kiekkoa varsinaisesti jäällä, mutta NHL15-pleikkaripeliä hän on tahkonnut viime aikoina ahkerasti. Olemme tehneet yhdessä jo suunnitelmat siitä, kumpi vanhemmista muuttaa hänen kanssaan Jenkkeihin (isänsä), mutta minä pääsen katsomaan jokaisen pelin ja hän kustantaa miljoonia rahaa tienattuaan perheelle tämän lisäksi yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Rupean suunnittelemaan sapattivuotta. Vanhempana minun hommani ei ole ampua alas unelmia. Aina on lapsia, joista kasvaa myös NHL-tähtiä. Omastani ei todennäköisesti sellaista tule, mutta kaikki on mahdollista. Kuka minä olen väittämään muuta. Hän saa mahdollisuuden yrittää. Vuosi sitten huvipuistossa käydessämme hän hyperventiloi kilometri ennen puistoa niin voimakkaasti, että jouduimme pysähtymään tien viereen hengittelemään pussiin. Siis pelkästä ajatuksesta, että huvipuistoon ollaan menossa. Tänään hän oli ollut puuvuoristoradassa 18 kertaa. 18 kertaa. Kuka olisi arvannut. Olen ylpeä.
Elimme luopumisen aikaa keväällä koulujen päättyessä. Molempien poikasten opettajat luovuttivat laumansa eteenpäin ja se aiheutti hieman kasvukipuja, lähinnä minussa. Samat itkut oli edessä tämän viikon lopussa myös Pippurin kohdalla. Hoitopäivät loppuivat ja ensi syksynä hän on eskarilainen. Tyttäreni ei varsin ole sellainen perinteisen kiiltokuvan tyttö, joka istuu rusetit päässä lukemassa kirjaa valkoisessa mekossa lammas jalkojen viereen kääriytyneenä. Hän ei ole hiljainen. Hän ei ole rauhallinen. Lammas olisi hänen kanssaan helisemässä. Hän on kovapäinen ja nujuaa isoveljiensä kanssa huolella (ja kokoonsa nähden hän selviää käsittämättömän usein taisteluista voittajana). Hänellä on ystäviä ja hän on myös nokkela, energinen ja hauska, mutta meitä on hänen päiväkotiaikansa aikana koukittu päivän kyseenalaisia kuulumisia vaihtamaan enemmän kuin isoveljiensä kanssa yhteensä. Viime viikolla taidettiin käyttää sanaa kissatappelu. Toivon päiväkodin henkilökunnalle siis ansaittua kesälomaa. Ja eskaritädeille pitkää pinnaa, lämmintä sydäntä ja kykyä nähdä ihana tyttö särmien takaa. Kyllä ne siitä hioutuvat, ajan kanssa, silittämällä ja seiniin törmäilemällä.
Tämän kevään Kokkolapäiviin ei tarvita enää edes yhdestä kädestä kaikkia sormia. No, sanon sen suoraan, ettette menetä yöunianne. Kolme päivää. Helmikuussa ei tuntunut siltä, että aika menee nopeasti. Nyt tuntuu. Vuoden päästä tämä kaikki on ohi. Jo edessä häämöttävä kahden kuukauden paussi tuntuu oudolta. Olla niin kauan erossa ihmisistä, joista on tullut kohtalainen perheen korvike.
Keskiviikkona laskeudun lomalle. Tosin loma tarkoittaa muutamaa syventävän kirjallisuuden kirjaesseetä ja g-r-a-d-u-a, mutta kuitenkin. Olen kuitenkin kotona. Miten maukeaa. Työnjohtajalla edessä on siis onnenpäivät. Tai sitten tulen sotkemaan hyvin toimineen systeemin. Nähtäväksi jää ulkoistetaanko minut juhannuksen jälkeen telttaan asumaan. Yritän silitellä häntä myötäkarvaan.
Kotirintamallakin on tapahtunut suuria. Poikani Potter, joka muistuttaa olemukseltaan lähinnä erittäin taipuisaa oljenkortta, on päättänyt tosissaan ryhtyä NHL-ammattilaiseksi. Hän ei toki ole ehtinyt pelata vielä yhtään kertaa kiekkoa varsinaisesti jäällä, mutta NHL15-pleikkaripeliä hän on tahkonnut viime aikoina ahkerasti. Olemme tehneet yhdessä jo suunnitelmat siitä, kumpi vanhemmista muuttaa hänen kanssaan Jenkkeihin (isänsä), mutta minä pääsen katsomaan jokaisen pelin ja hän kustantaa miljoonia rahaa tienattuaan perheelle tämän lisäksi yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Rupean suunnittelemaan sapattivuotta. Vanhempana minun hommani ei ole ampua alas unelmia. Aina on lapsia, joista kasvaa myös NHL-tähtiä. Omastani ei todennäköisesti sellaista tule, mutta kaikki on mahdollista. Kuka minä olen väittämään muuta. Hän saa mahdollisuuden yrittää. Vuosi sitten huvipuistossa käydessämme hän hyperventiloi kilometri ennen puistoa niin voimakkaasti, että jouduimme pysähtymään tien viereen hengittelemään pussiin. Siis pelkästä ajatuksesta, että huvipuistoon ollaan menossa. Tänään hän oli ollut puuvuoristoradassa 18 kertaa. 18 kertaa. Kuka olisi arvannut. Olen ylpeä.
Elimme luopumisen aikaa keväällä koulujen päättyessä. Molempien poikasten opettajat luovuttivat laumansa eteenpäin ja se aiheutti hieman kasvukipuja, lähinnä minussa. Samat itkut oli edessä tämän viikon lopussa myös Pippurin kohdalla. Hoitopäivät loppuivat ja ensi syksynä hän on eskarilainen. Tyttäreni ei varsin ole sellainen perinteisen kiiltokuvan tyttö, joka istuu rusetit päässä lukemassa kirjaa valkoisessa mekossa lammas jalkojen viereen kääriytyneenä. Hän ei ole hiljainen. Hän ei ole rauhallinen. Lammas olisi hänen kanssaan helisemässä. Hän on kovapäinen ja nujuaa isoveljiensä kanssa huolella (ja kokoonsa nähden hän selviää käsittämättömän usein taisteluista voittajana). Hänellä on ystäviä ja hän on myös nokkela, energinen ja hauska, mutta meitä on hänen päiväkotiaikansa aikana koukittu päivän kyseenalaisia kuulumisia vaihtamaan enemmän kuin isoveljiensä kanssa yhteensä. Viime viikolla taidettiin käyttää sanaa kissatappelu. Toivon päiväkodin henkilökunnalle siis ansaittua kesälomaa. Ja eskaritädeille pitkää pinnaa, lämmintä sydäntä ja kykyä nähdä ihana tyttö särmien takaa. Kyllä ne siitä hioutuvat, ajan kanssa, silittämällä ja seiniin törmäilemällä.
Tämän kevään Kokkolapäiviin ei tarvita enää edes yhdestä kädestä kaikkia sormia. No, sanon sen suoraan, ettette menetä yöunianne. Kolme päivää. Helmikuussa ei tuntunut siltä, että aika menee nopeasti. Nyt tuntuu. Vuoden päästä tämä kaikki on ohi. Jo edessä häämöttävä kahden kuukauden paussi tuntuu oudolta. Olla niin kauan erossa ihmisistä, joista on tullut kohtalainen perheen korvike.
Keskiviikkona laskeudun lomalle. Tosin loma tarkoittaa muutamaa syventävän kirjallisuuden kirjaesseetä ja g-r-a-d-u-a, mutta kuitenkin. Olen kuitenkin kotona. Miten maukeaa. Työnjohtajalla edessä on siis onnenpäivät. Tai sitten tulen sotkemaan hyvin toimineen systeemin. Nähtäväksi jää ulkoistetaanko minut juhannuksen jälkeen telttaan asumaan. Yritän silitellä häntä myötäkarvaan.
perjantai 9. kesäkuuta 2017
Ei tässä vielä lomille lähdetä
Kalenterista käännettiin esiin kesäkuu. Kuukausi, jonka alussa olen viimeiset 10-vuotta aloittanut kesälomani. Uskon, että evoluutio on näiden vuosien aikana muokannut sisäistä kelloani niin, että kesäkuun ensimmäisenä lauantaina jokainen soluni irrottaa itsensä työmoodista, aivoni lakkaavat toimimasta ja lillun ameebana kohti auringonlaskua. Kuunnellessani opiskelijatovereitani, uskon, että kyseessä on laajempi ilmiö. Myyttinen opettajien kesäloma, jota ei tänä vuonna tullutkaan. Opiskelut jatkuvat juhannusviikolle ja kyllä, vaikeaa minun oli motivoida itseäni lähtemään kun facebook täyttyi entisten kollegoiden maljojen kohottamis kuvista ja lomahehkutuksesta. Alan ymmärtää mikä opettajien kesälomissa kansaa korpeaa. Onhan tuo nyt ihan epäreilua. 😤😉
Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.
Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭
En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisen laisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.
En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.
Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂
Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.
Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️
Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.
Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭
En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisen laisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.
En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.
Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂
Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.
Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)