lauantai 2. joulukuuta 2017

Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu

7 kommenttia:

  1. (Kommentoinnin kanssa vähän ongelmaa, toivottavasti ei tule moneen kertaan.) Odotin jo kovasti päivitystä, jokainen teksti täällä on ollut odotettu lukuelämys, raikas, pirskahteleva ja tunteikas. Tällä kertaa erityisesti tunteikas. Tosi ikäviä tapahtumia ja surullista luettavaa... :( Onneksi ootte saaneet ongelmavyyhdin päästä kiinni! Onneksi opettaja otti yhteyttä!
    Tsemppiä teille!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️
      Yhdessä teemme onnellista loppua tälle tarinalle. Uskon siihen.

      Poista
  2. Voimia Anu! Lapsen tuska ja suru on kauheinta, mitä vanhempi joutuu kohtaamaan. Kiusaaminen on syvältä, kauheaa, karmaisevaa, käsittämätöntä ja niin hirveää. Voimahalaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️
      Uskon siihen, että asiat selviävät kun niistä puhutaan ääneen. Ja luotan yhä siihen, että aikuisten avulla nuoret huomaavat, mikä on oikein. Koko kylä kasvattaa ihmisiä ihmisiksi.

      Poista
  3. Hei Anu.
    Mistähän edes aloittaisin. Blogisi on blogini sivupalkissa "kivoja blogeja". Odotan jokaista päivitystäsi innolla. Yksi suurimmista haaveistani olisi lähteä Kokkolaan, pätevöityä ja saada toimia opettajana. Tuo askel on kuitenkin tällä hetkellä niin suuri, etten siihen koe pystyväni, ja kamppailen ikä-kysymyksen kanssa; kohta tuo askel on liian myöhäistä ottaa. Mutta, olen koulunkäynnin ohjaaja ja saan työskennellä oppilaiden kanssa, joten totaalisen murheellinen tilanteeni ei todellakaan ole.
    Voi miten minulla tuli ihan kyyneleet silmiin postaustasi lukiessa. Meillä teini oireilee; murkkua vai mitä? Vaikea on saada selville sitä, miksi ihana tasainen elämä onkin yhtäkkiä vuoristorataa. Toivon sinulle ja perheellesi suunnattomasti jaksamista ja voimia tilanteen selvittämiseen. Voi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosi sitten ajattelin, että minä, nelikymppinen, olen jo aika vanha lähtemään. Kokkolaan päästyäni huomasin, että moni kymmenen vuotta vanhempi oli miettinyt samoin. Hekin ovat nyt täällä ja puolen vuoden päästä työelämässä. Ja nykyisillä eläkeiänkorotuksilla ehtivät olla viälä pitkään. 😉 Kun aika on oikea, tervetuloa! 😊😊

      Kiitos myötäelämisestä. Ja tsemppiä myös sinne teinin vanhemmalle. 👍🏻 Kyllä tämä tästä. Joka kodissa.

      Anu

      Ps. Kiitos myös ihanasta palautteesta. 💛

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista