Huh huh. Takana on melkoinen kaksiviikkoinen perheperspektiivistä katsottuna. Työnjohtaja lähti perinteiselle Ruotsin ralli-rilluttelulleen viime viikon torstaina. Marraskuussa kävimme keskusteluja tyyliin "en varmaankaan lähde ralliin kun oon sit lasten kanssa viikot yksin kotona ja se on niin hankala järjestää". Tammikuussa kävimme keskusteluja tyyliin "mihinkähän noi lapset menee, kun lähden sinne ralliin ja oon muuten jo maksanu matkan, joten en voi enää perua". En ollut aidosti yllättynyt tästä käänteestä.
Rallibussi starttasi siis keskiviikkona. Lapset sijoitettiin öiksi vanhempieni luo mummulaan ja työnjohtajan äiti, aka Anoppi, oli koulun jälkeen poikien läksyvastaava ja piti huolta kissasta. Jälleen koin syvää kiitollisuutta toimivasta tukiverkostostamme. Perjantaina työlään ja flunssaisen viikon jälkeen kotiuduttuani ohjelmassa oli perinteisten kiukkujen lisäksi mielipuolista pakkaamista, sillä Murkku ja Potter lähtivät isovenhempiensa ja minun sisarusteni perheiden kanssa Rukalle viikoksi lomailemaan. Myös Pippurin joululahjaksi saamat liput Disney on iceen osuivat luonnollisesti sille yhdelle helmikuun viikonlopulle, jolloin hikeä puski pintaan muutenkin. Lauantaiaamuna poikien vilkuttaessa Paapan Tiguanin takalasista käänsimme lievästä mielenterveyden horjumisestani huolimatta oman automme pyörät kohti Helsinkiä.
Vaikka tunsin flunssan jälkimainingeissa pysyväni pystyssä enää vara-akkujen voimalla, oli Disney on ice huikea. Pippurin silmät loistivat koko shown ajan kilpaa niiden pyörivien valokeppien kanssa, joiden valmistamiseen oli hinnasta päätellen käytetty oikeita timantteja ja valkokultaa. Suurinta viisautta ei ehkä ollut se, että lippumme olivat sunnuntain viimeiseen näytökseen, joka päättyi klo 20.30. Pippuri nukahti takapenkille ennen Keimolan porttia, mukaan lähtenyt Anoppi piti hänelle seuraa takapenkillä ja Pumpanenkin hyppäsi Helsingissä autoon mielellään, vaikka hintana oli yöpyminen poikani sängyssä ennen jatkokyydistystä Kokkolaan. Olin varautunut raskaaseen yöajoon energiajuomalla, jota olen viimeksi nauttinut Koskenkorvalla lantrattuna Provissirockissa 1990-luvun lopulla. Vaikutus oli toivottu ja silmät avautuivatkin ammolleen viimeistään Hämeenkyrössä, jossa linnunpönttö kuvasi iloisen seurueemme ja 20 km/h ylinopeutta ajaneen automme. Ai että. Kyllä kunnon sakot jos mitkä piristävät opiskelijan taloutta. Loppumatkan Pumpanen ja Anoppi ilmoittivat kuorossa, kaanonissa ja kaksiäänisesti jokaisesta kameratolpasta, joka tienvieressä törrötti. Taktiikka toimi ja välähdykset jäivät yhteen.
Jokatapauksessa reissu oli hyvä, sattuneesta syystä vähän kalliimpi kuin budjetissa luki, mutta hyvä. Kynnys lähteä kotoa viikonlopuiksi pois on korkea, kun kotonaoloon ei tunnu enää koskaan olevan tarpeeksi aikaa. Työnjohtajakin palasi Ruotsista ja pojat pääsivät nauttimaan ylimääräisestä hiihtolomasta. Minäkin selvisin. Ja tänä viikonloppuna olemme taas kaikki yhdessä.
Tähän loppuun vielä mainostan miten hyvää tälläinen viikkokuntailu on täysin vastoin odotuksia tehnyt parisuhteelle. Jos lapset reagoivat kiukuttelemalla, Työnjohtaja reagoi täysin päinvastaisella tavalla. Emme ole taistelleet kertaakaan tammikuun alun jälkeen. Työnjohtaja ei ole koskaan ollut mikäään romantikko. Ei ole hääpäiväkukkia kotiin kannettu ilman massiivista painostusta tai jalkahierontaa harrastettu iltaisin kynttilänvalossa samalla kun on puhuttu tunteista. Nou nou nou. Työnjohtaja on ollut enemmän sellainen "kerron, jos tilanne muuttuu"-tyyppi. Mutta nyt on vaimokulta kyllä kovasa nosteessa kun saapuu kotiin ja viikonloppuisin on ilotulitusta muuallakin kuin televisiossa. 15-vuoden avioliiton jälkeen se, että sävähtää toisen kosketuksesta (hyvällä tavalla), tuntuu aika mahtavalta. Työnjohtaja on jo alkanut epäillä, antaako hän minun muuttaa pysyvästi kotiin enää ollenkaan.
-A-
ps. Matikan koe läpi pisteillä 87/90. Hasaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti